Part 23

Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti, että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle. Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.

Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut löytäisi. Minä avaan ja luen:

"Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan Frans. Äiti voi vallan hyvin!

Wrenzchen."

Se tuli minulle aivan aavistamatta. Isä Mikaelsen toivotti sydämmellisesti onnea ja rupesi heti sanomaan Bettiä tätiksi. Vaan minä en voinut yhtyä tuohon leikilliseen puhetapaan, sillä kuka oli siellä pitävä kaikesta huolta, kun minä olin poissa? Vaan vielä enemmän sain minä hämmästyä, kun puolen tunnin kuluttua saapui uusi sähkösanoma, tämmöinen:

"Terve poika, siniset silmät, aivan äitin näköinen, nimeksi pannaan Fritz. Isä voi asianhaaroihin katsoen hyvin!

Wrenzchen."

"Herra Mikaelsen, minä en tiedä, ovatko järkeni ja ymmärrykseni vielä terveysveden kahleissa vai miten?" sanoin minä. "Ensin oli pojalla tummat silmät ja nyt yht'äkkiä siniset..."

"Kyllä semmoista tapahtuu, että silmien väri muuttuu", opetti meille isä Mikaelsen, "Darwin sitä lavealti selittelee; mutta ajan lyhyys tekee tämän tapauksen erittäin viehättäväksi. Se on välttämättä julaistava jossakin tieteellisessä aikakauskirjassa."

"Ja miksi pannaan pojalle ensin nimeksi Frans ja sitte Fritz. Ensin se on isän näköinen, sitte äitin; sepä toki on käsittämätöntä."

Isä Mikaelsen katsoi minua vähän aikaa hyvin veitikkamaisesti lasiensa ylitse. "Eiköhän niitä olekin kaksi?" kysyi hän.

"Kaksiko? Vaikka he ovat varustautuneet vain yhtä vastaan ottamaan. Oh, tämä kaikki on leikin tekoa, eno Fritzin työtä! Tuommoinen pila minusta ei lainkaan ole terveysveden juontiin sovelias!"

Seuraavana päivänä tuli mieheltäni kirje, joka todisti kaksoisten tulon. Eno Fritz oli varmaankin jo minulle ilmoittanut asian sekä nimetkin, Frans ja Fritz. Tohtorilla ei ollut aikaa, niin että hän oli pyytänyt Fritziä käymään sananlennätin-konttorissa. Emmi voi hyvin ja on perin onnellinen.

Frans ja Fritz! Nimet eivät minua suinkaan miellyttäneet. Toisen hän kyllä saattoi ristiä Fransiksi, koska se on tohtorin omakin nimi, vaan eikö olisi ollut sopiva nimittää toinen Vilhelmiksi, osittain keisarin ja osittain minun kunniakseni? -- Mitä siitä on tuleva; kumpaakin täytyy puhutella koko nimeltä, jos mieli välttää alinomaista hämmekkiä. Sekasotku oli jo ilmi elävänä silmäini edessä.

Mutta kirjeessä oli vielä loppulisäkin: "Frans syntyi toukokuun viime hetkenä ja Fritz kesäkuun ensi hetkenä. Mitäs siitä sanot?"

"Että joka paikassa tehdään vain tyhmyyksiä, jos ei olla läsnä neuvomassa", sanoin suuttuen. "Lapsi-raukat; kuka heitä nyt uskoo kaksoisiksi, kun toinen viettää syntymäpäiväänsä toukokuussa, toinen kesäkuussa. Ja nimet sitte; Frans ja Fritz! Miksi ei yhtä hyvin Maks ja Morits?"

"Herra Mikaelsen", sanoin minä, "meidän täytyy heti paikalla lähteä, ilman minua ei tulla minuuttiakaan toimeen Berliinissä. Jos viivyn, niin en ehkä löydä enää Brandenburgin-porttia paikoiltansa, niin suuria ihmeitä nyt tapahtuu."

"Onko sitte Spree-joki siellä tulessa?"

"Jospa ei pahempaa olisi! Mutta ajatelkaahan: minun vävyni on siellä ilman peräänkatsojaa!"

Eno Fritz.

Kotona yhtyminen oli erittäin ilahuttava, ja kun tyttäreni poikia suutelin pikku otsille, huomasin kaikki hyväksi, mitä oli tapahtunut, eikähän niitä pikku olentoja voitu vaatia edesvastaukseen isänsä rikoksista, joka täst'edes jäikin aivan syrjään, kun kaikki puuhat tarkoittivat yksinomaan pienokaisia. Päiviksi minä heti asetuin tohtoriin. Hän tosin alussa vähän vastusteli, vaan minä kysyin: "Tahdotteko te sitte tappaa vaimonne ja lapsenne?" jolloin hän myöntyi. Mutta kylläpä nyt häntäkin hoideltiin, kun minä itse sain pelotta toimia kyökissä; viikkokauden kuluttua hän oikein loisti hyvinvoinnista.

Emmi voimistui päivä päivältä. No, minun johdollani saikin hän ainoastaan sopivaa ja vahvistavaa ruokaa, ja jos milloinkaan on ollut kunnon vartiaa, niin ainakin minä nyt olin tyttäreni ovella. Se minua vain ei miellyttänyt, ett'ei hankittu kätkyeitä, vaan liikkumattomat vuoteet. Emmi valitti Fransin sanoneen kiikuttamista epäterveelliseksi ja lasten tulevan siitä tyhmiksi. "Vanhaan tapaanhan hänet itsensäkin on kasvatettu", sanoin minä, "ja kuitenkin on hänestä tullut tohtori. No, ehkäpä hän ilman kätkyttä olisi jo ammoin päässyt terveysneuvokseksi."

Sangen usein halusin minä kätkyttä, varsinkin Fransille, joka on luonnostaan huutavampi, niin että mummo Buchholzin täytyy häntä kanneksia, kunnes rauhoittuu. Minä huomautin tohtorille, ett'ei meidän suvussamme koskaan ollut semmoista, joten tuo virhe epäilemättä oli kotoisin hänen suvustansa. Hän sanoi: "Rakas anoppi, ulkonaistahan se vain on."

Iltasilla tuli Kaarle tai eno Fritz minua noutamaan ja samalla kysymään, miten voitiin. Torstaina ei tohtori minun kummastuksekseni mennytkään ulos. Koko päivän häneltä kuitenkin näkyi puuttuvan jotakin, ja mikäli ilta lähestyi, sitä selvemmin voitiin huomata, miten suuresti hän kaipasi tavallista skaatti-peliänsä.

Eno Fritzille minä olin luvannut jotakin, joka vielä oli täyttämättä. Vaikka koetukset ja Karlsbadin matka olivat minua estäneet käymästä Lingenissä, olin minä kuitenkin ryhtynyt valmistaviin toimiin. Kotiin palatessa tohtorista kysyin minä: "Fritz, vieläkö sinulla on entinen aikomuksesi lujana?" -- "Suurempi halu minulla on naimaan kuin milloinkaan." -- "Hyvä, saammepahan nähdä, mitä on tapahtuva."

Ja kohta tapahtuikin. Lingeniläinen mummo tahtoi tulla Eriikan kanssa Berliiniin tarkastelemaan, voisiko tähän synnin pesään astua, heti joutumatta paholaisen käsiin. -- "Vilhelmiina, mitenkä sinä olet sen saanut aikaan?" kysyi eno Fritz. -- "Saarnakirjeellä", vastasin minä. "Sinä sanoit mummon pitävän rahasta ja minä kirjoitin, miten paljon sinä vuodessa kokoat, niin ett'ei hänen tarvitse kukkaroansa keventää. Mitä Eriikan sielun autuuteen koskee, niin ilmoitin minä meidän suvussamme olevan lähes 400-vuotisen provastin, joka toivottavasti on hänelle riittävä takaus. Se naula veti." - Eno Fritz otti minut kiinni ja tanssitti minua, sanoen: "Vilhelmiina, oletpa sinä kelpo mummo!" kunnes minä aivan hengästyin.

Mummo olisi tahtonut asua Krausessa, mutta minusta oli parempi ottaa hänet meille, ja hyvä se olikin, sillä kovin sitkeäksi me hänet huomasimme. -- Suoraa päätä hän ei voinut antaa suostumustansa, koska näön mukaan päättäminen on synnillistä, sanoi hän. Nuuskittuaan läpi kaikki eno Fritzin kirjat myönsi hän myöhemmin ehkä voivan asiasta tulla jotakin. Olipa hyvä, ett'ei hän sattunut kuulemaan, miten eno Fritz sitä nauroi.

Minä häntä puolestani lakkaamatta ahdistelinkin niin, ett'ei hänellä viimein ollut enää mitään päteviä syitä. Siihen hän kuitenkin lopuksi turvautui, että Berliini on liian jumalaton. "Katselkaahan toki ensin vähän, ennenkuin näön mukaan päätätte", sanoin minä. -- "Sanomista minä kyllä näen, miten täällä eletään." -- "Se on lorua." -- "Ohoh;" sanoi hän.

Minä jätin tohtorissa olon Bettin huoleksi ja läksin itse juoksentelemaan, sillä pitihän näytellä mummolle Berliiniä. Eno Fritz tilasi heti vaunut Beskowista, ja sitte ajeltiin milloin minnekin. -- "On täällä kaiketi joka päivä metsästäjäin juhlia Berliinissä?" kysyi hän. -- "Eipä niinkään", vastasin minä, "nämä ihmiset, joita on niin paljo kaduilla, kuljeksivat asioillaan, levätään lauantai- ja aattoiltoina ja ollaan huvituksissa sunnuntai-iltoina." -- Kaikki hänen piti saaman nähdä, mitä suinkin nähtävää oli; hän oli kuin vuosikausia levännyt, tehdäkseen nyt kävelymatkoja Berliinissä. Ja minä aina mukana.

Voittopylvään päähänkin tahtoi hän kiivetä, mutta jätti sikseen, kun minä sanoin sitä sopimattomaksi vanhanpuolisille naisille. Ja sitä ruokahalua, joka hänellä oli! sulamattomimmatkin tavarat menivät mukiin; hän vätysteli niin kauan, kunnes sai kaikki hienoksi. Tuo joka paikkaan pyrkiminen oli meille aika kiusa, kun meillä kuitenkin oli tarkoituksena naimispuuha eikä näkeminen. Kun hän pyrki Egyptin museoon, sanoi eno Fritz sen olevan suljettuna, koska muka muumioita paraillaan vuorattiin; niin me toki siitä pääsimme.

Tosin näkyi Berliini häntä päivä päivältä yhä enemmin miellyttävän, vaan itsepäisyys ei ruvennut sittekään poistumaan. Jo hän määräsi lähtöpäivänkin, emmekä me olleet vielä ehtineet vähäistäkään pitemmälle. Vaan vähänpä hän tunsi eno Fritziä.

Viimeisen edellisenä iltapäivänä ajoimme Potsdamiin. Ilma oli helteinen ja kuuma ja vesien päällä oli keveää välkkyvää utua, ja juuri vähää ennen kuin saavuimme Babelsbergin palatsilinnan luo, jyrisi ukkonen ja tulet välkkyivät taivaalla, joka yht'äkkiä synkkeni pimeäksi. Tuuli nousi suhisemaan puiden latvoissa. "Tulee kova ukonilma", sanoi portinvartija ja päästi meidät palatsin suojaan. Ja totta hän ennustikin, sillä kohta kuului jyrähdys ja näkyi tuli yht'aikaa ja vettä alkoi sataa rankkaamalla. Oli yö keskellä päivää ja yön mukana oli meille kaikille tullut pelko, varsinkin mummolle. Hän pisti sormet korviinsa, ett'ei kuulisi kovia jyräyksiä, ja ummisti silmänsä, ollakseen näkemättä hirvittäviä ukontulia; sentähden hän ei myöskään nähnyt, mitenkä holvin pohjapuolella kalpea, pelkäävä tyttönen tunkeutui turvaa etsien hyvin lähelle pelotonta miestä, joka häntä lujalla käsivarrellaan tuki. Ja kun välähtävä tuli valasi taivaan ja maan, näin minä onnellista hymyä miehen kasvoilla. Ne olivat eno Fritz ja Eriikka.

Myrskyn tauottua katselimme vartian johdolla Babelsbergia. Me pääsimme keisarin työ- ja makuuhuoneesen. Sametti, silkki ja kultaiset korut eivät ole täällä vallalla. Kapea sotilassänky on keisarilla öillä leposijana, mutta korkeuden ja ylhäisyyden enkeli tuntuu pitävän siipensä levitettynä sen päällä, niin että mieli kääntyy kunnioitukseen.

Tällä välin oli taivas kirkastunut. Myrskyä seurasi iloinen päiväpaiste, niinkuin rauha seuraa sotaa; metsä, vedet ja kedot olivat koko komeudessaan silmäimme edessä.

Meidän täytyi kävellä etemmäksi. Me astuimme marmoripalatsin puiston ohitse, jossa keisarillisia lapsia oli leikittelemässä.

Sanssoucissa oli jo mummo joutunut ihmetyksiinsä ja kauanpa hän saisikin etsiä toista sen vertaista paikkaa; vaan vielä enemmin ihmetyttivät häntä Charlottenhofin ruusut, jotka ulottuivat aivan kattoon asti. Siellä eno Fritz ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan veti vieressään astuskelevan Eriikan luoksensa ja mummolta kysymättä suuteli häntä. Mikäpä siinä enää auttoi? -- "Voitteko yhä vielä pysyä itsepäisenä?" kysyin minä mummolta.

Oliko hän nyt vähän pehmeämpänä äskeisen myrskyn tähden vai muisteliko hän kerran itsekin kokeneensa ruusuaikaa, josta nyt ainoastaan pahimmat piikit olivat jäljellä? Mutta vaiti hän oli. Minä viittasin nuoria tulemaan luoksemme ja kun he pääsivät aivan meidän eteemme, annoin minä mummolle vahvan kehoitussysäyksen selkään. Silloin hän sanoi: "No, suostun minä!"

Edelleen astuskellessamme puhelimme me vanhat asian käytöllisestä puolesta, ja kun minä puolustin häiden heti pitämistä, syttyi uusia kiistoja. "Minun veljeni on kyllin kauan odotellut", sanoin minä, "parin viikon päästä häät, eikö niin, Fritz?" -- "Mitä pikemmin, sen parempi." -- Mummo sanoi sitä sopimattomaksi. -- "Ei siitä ole kellekään vahinkoa", sanoin minä. -- "Täytyy pitää vanhoja tapoja kunniassa", vastusti hän. -- "Jättäkää nyt jo kaikki muriseminen; mikä on päätetty, se on päätetty." -- "Ei ole." -- "Onpa kyllä." -- Fritzin ja Eriikan tähden minä taivuin, mutta ilman heitä olisi minun ja mummon välillä vielä syttynyt aika riita.

Iltasilla vietettiin kihlajaiset. Fritz oli perin vallaton ja sai mummonkin ilostumaan ja joi moneen kertaan sukulaisuusmaljaa hänen kanssansa, niin että mummo tuli maistamaan enemmän, kuin hänelle oli sopivaa. Hänen täytyi seuraavana päivänä maata puolelle päivälle ja selvitellä päänkipuansa vain natroonilla ja kivennäisvesillä. Kun minä siitä toruin eno Fritziä, sanoi hän: "Mitä minä sille voin: vaikeata se kyllä on, mutta oikein ansaittua. Miksi hän ei ole paremmin tottunut meheviin juomiin?"

Mitenkä kullekin käy.

Frans ja Fritz kaunistuvat päivä päivältä, ja vaikka heidät kyllä jo ammoin olisi voinut kastaa, odottaa tohtori, kunnes eno Fritz palaa häämatkaltansa, sillä hänet on valittu sylikummiksi nuoremmalle, jota vastoin minun Kaarleni on pitävä vanhempaa.

Emmi ei enää ole yksin, kun hänen miehensä menee sairaskävelyilleen tai torstai-iltoina ystäviensä luo.

Eno Fritzin hääfrakkia tehdään jo, hänellä kun enää on vain muutamia päiviä Lingeniin lähtöönsä, josta hän sitte nuoren rouvansa kanssa heti matkustaa Rein-joelle. Minua ja minun Kaarleani hän ei huolinut mukaansa, kun muka pelkäsi liian paljojen sukulaisten tekevän häät ikäviksi, ja kun hän tahtoo tehdä ne oikein hauskoiksi, vie hän todistajaksi ystävänsä Teodor Mannin, joka ei koskaan laiminlyö leikkiä, vaan on laulunsa ja soittonsa tähden tervetullut mihin hyvänsä.

Weigeltissä oli paljo muuttunut. He olivat uuden sukulaisensa varoihin luottaen ottaneet velkaa, voidakseen näyttää arvokkaammilta, kuin todella olivat; vaan se turhamaisuus oli tullut kovin kostetuksi. Emilin äkillinen kuolema hajoitti kaikki uneksitut tuulentuvat ja äkisti huomasivat he nyt, minkä kuilun partaalle olivat joutuneet katsellessaan pilviin eikä eteensä.

Mutta Augusta ei menettänyt rohkeuttansa, vaan alkoi taaskin tehdä kukkia ja iloitsi, kun entiset ostajat rupesivat häneltä nytkin ostamaan. Valtiollisiin vehkeihin tunkeutuminen oli hänen mieheensä kyllä syvälle piintynyt, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut perin takertunut, niin että hänet voi vielä pelastaa. Kun vanha Bergfeldt ei enää kyennyt joutohetkinään pitämään kunnossa käsityöläisten ja pikku kauppiasten kirjoja, taivutti Augusta miehensä rupeamaan vanhuksen sijaan ja jakamaan ansion hänen kanssansa. Ja kun Weigelt ei enää päässyt entisten haaveksijakumppaniensa pariin, häpesi hän vähitellen herkkäuskoisuuttansa ja näytti käsittävän olevansa toki liian tyhmä hallitsemaan.

Bergfeldtin rouva on ryhtynyt huoneiden vuokraamiseen, mutta huonosti hänelle tähän asti ovat ylöspitohyyryläiset sattuneet. Ensimäinen karkasi tavaroineen, jättäen viime kuukauden maksamatta sekä muut pikku maksut ja kokonaisen taalerin, jonka oli saanut lainaksi. Tämän toisen, joka hänellä nyt on, pelkää hän tekevän samoin ja on sentähden pistänyt avaimen reiästä nauhan ja sitonut toisen pään hyyryläisherransa arkkuun. Yöksi sitoo hän toisen pään kalvosimeensa, josta sitte heti herää, jos herra lähtee viemään pois arkkuansa. Lokakuussa muuttavat he Doroteankadulle yliopiston seutuun, jossa paremmin saa huoneet vuokratuksi, koska siellä asuu ylioppilaita, joiden oppivaisiin sydämmiin professorit upottavat tieteen siemenet, joita sitte pitää aamuin ja illoin kastella oluella, että ne rupeaisivat itämään. Minä jo aioin esittää hänelle asukkaaksi herra Kleinesiä, mutta oikeaan aikaan vielä johtui mieleeni, ett'eivät he oikein sovikaan yhteen. Herra Kleines voi hyvin entisellään.

Kun Krauset ovat sukua Eriikalle, niin eihän tietysti voi estää heitä pääsemästä lähemmäksi meitä, mutta kyllä minä rajapylvään lyön, josta ohitse he eivät saa tulla.

Edvard näkyy parantuvan siitä asti, kun joutui pois koulusta ja kuolleita kieliä lukemista. Eihän se lukeminen sovellukaan jokaiselle, vaikka sen moni huomaa vasta sitte, kun jo ovat puoli tiessä, jolloin ei enää käy päinsä alkaa muuta tointa alusta, kun ovat joko jo liian suuret taikka laiskuuteen tottuneet. Sitte he eleskelevät niinkuin herra Weigelt, olematta niin mikään.

Jos Edvard tahtoo ruveta merimieheksi, niin on se ainakin järjellisempää, kuin joutua riitaan itsensä ja koko maailman kanssa sentähden, että viran hoito on vastenmielistä, johon on päästy ainoastaan pakosta lukemalla.

Eno Fritz on varustanut asuntoansa sen verran, kuin aluksi on tarpeen. Paljo siitä vielä puuttui, kun hän minut pyysi katsomaan sitä, vaan hän sanoi juuri siitä iloitsevansa, että saa sitte nuoren rouvansa kanssa hankkia lisää. Sen minä myönsin oikeaksi, sillä niinhän myöskin Kaarle ja minä alussa teimme.

Sen mukaan hankimme me häälahjamme, ei mitään uushopeita eikä väärennyksiä, vaan kaikki puhdasta tavaraa. Tohtori on kouraltanut kukkaroansa ja lähettänyt hyvän seinäkellon, Betti ompeli sohvatyynyn, ja lauluyhdistys, tuntien Fritzin tarpeet, lähetti hänen lähtönsä edellisenä iltana punssimaljan ja kaksi tusinaa laseja, tusinan käytettäväksi ja toisen varalle. Minä annoin hänelle vielä suuren tötterön makeisia Eriikan nuoremmille sisaruksille. -- "Fritz", sanoin minä, "kirjoitahan hyvin pian, miten kaikki käy." -- "Jos vain ehdin ja pääsen sieltä hengissä." -- "Ole nyt kohtelias mummolle."

Juna läksi vierimään. Minä aion vielä huutaa: "Aja nyt suoraa päätä onnelaan, kunnon poika!" vaan hän oli jo kappaleen matkan päässä.

Eno Fritz oli siis häämatkalla, ja kun me emme tahtoneet jättää hänen häitänsä viettämättä, ehdotin minä, että käyttäisimme hyväksemme kaunista ilmaa ja läksisimme huvimatkalle... "Mitäpä", sanoin minä Bettille, "jos kerran häiritsisimme rauhallista Tegeliä." -- "Tegeliäkö?" sanoi hän omituisesti. "Tehkäämme niin, jos sinä haluat."

Vai en minä sitä halunnut, jo ammoin olimme Kaarle ja minä tehneet suunnitelman, joka nyt oli pantava toimeen. Se aie oli minun keksimäni ja Kaarle piti huolta, että se toteutui minuutilleen.

Oli iltapuoli päivää. Me olimme asettuneet metsään, josta voimme nähdä järvelle, ja kun jo ammoin olin päättänyt pitää siellä pienet kemut, oli tietysti mukana kori täynnä kaikellaista hyvää. Betti oli jotenkin vaiti; hän lienee ajatellut, miten hän tässä samassa paikassa oli kerran iloinnut.

Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin? Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.

Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti, johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?" kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. -- "Luultavasti", sanoi Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." -- Vene lähestyi. -- "Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."

Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin.

Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. -- "Siispä kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain hymyili.

Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko nyt tyytyväinen?" -- "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on onnellinen." -- "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."

"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." -- "No älkää sitte unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."

Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea. Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi vain järjenliitto. -- Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.

Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.

Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa." Betti syleili häntä. -- "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." -- Oliko se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.

Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle, lueppas tämä loru." -- "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree. Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta; minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä. Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."

"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä sinä arvelet?" -- "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. -- "Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä ole koskaan ollut." -- Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."

"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin pitääkin."

Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta, että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme pienesti. Betti tahtoo niin.

Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken, Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.