Part 22

Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt, vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän, "oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä hiilikoukulla." -- "Mitä lorua se on?" -- "No, olettehan te sitä tyttöä piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte jonkun puoli vuotta." -- "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka semmoista lörpöttelee?" -- "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä, mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle." -- "Ja sekö muka on puolustusta, -- niin; tehän olitte niin ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi itsensä... minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat teidät mestanneet tai muuten surmanneet." -- "Jumala minua suojelee ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut lyömisaikeessa." -- "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa. Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän sijastanne pulaan joutunut."

"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." -- "Kyllä minulla aikaa on", sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat, sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." -- Ja samaan tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."

Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." -- "Kyllä olenkin, rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." -- "Minä uskon", sanoi hän vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan, mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." -- "Ei suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." -- "Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." -- "Se ei sovi, sillä tämä olikin pieni huonekoira." -- "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä, kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä." -- "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla kuristettu. Te erehdytte." -- "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin näyttää koiran olleen myrkytetyn." -- "Rouva Helbich, minä kiitän teitä myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." -- "Ja minä niin varmaan luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen pahoillani." -- Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.

Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää tarkoittavia ystäviä? -- "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain tyytyväinen." -- "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi tehdyksi tässä kurjuudessa."

Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."

Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu oikeuden edessä.

Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin. Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.

Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. -- Nukkua minä olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!

Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani. Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.

Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas, eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan. Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen; yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin nukuin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo olin herännyt. -- "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." -- Hän auttoi minua pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani, ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen. Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.

Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan", sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. -- "Älä pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu..." -- Kaarle kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa. Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä, samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli minulle tämän kaiken saanut aikaan.

29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta: "Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään, vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne onnelliset! -- "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija. Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen, nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.

Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä, keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota aituus erotti asianosaisista.

Kaikki, mitä minä muka olin sanonut, luettiin nyt julki; miten loukkaavalta se nyt kuului miehen suusta, joka ei ollut silloin läsnä. Tuomari, joka mustan pukunsa tähden näytti hyvin juhlalliselta, sanoi sitte, että kaikki, mitä todistajat aikoivat sanoa, piti valalla vahvistettaman, ja neuvottuaan heitä vakavasti käski heidän poistua. Heidän lähdettyään kääntyi tuomari syyttäjän ja minun puoleeni ja sanoi, että parempi olisi meidän sopia; olimmeko valmiit sopimaan?

"Olen minä!" sanoin huoaten.

"En minä!" sanoi se tyttö. Hänellä oli muka yhtä hyvin kunniansa kuin noilla ylhäisilläkin, niin ett'ei hänen tarvinnut antaa jaloillensa polkea.

Sitä ei ollut tapahtunutkaan, vastasi tuoman. Mitä hänelle oli hyötyä rangaistuksen vaatimisesta moitteettomalle rouvalle? Rouva Buchholz peruuttaa loukkauksensa ja maksaa kulungit, silloinhan piti tytön kunnia oleman hyvitetty.

Tyttö ei sanonut siihen tyytyvänsä, vaan vaativansa rouva Buchholzia vankeuteen ja kolmen tuhannen markan korvausta.

"Rangaistuksen punnitsee ja määrää oikeus", sanoi silloin esimies hyvin jyrkästi. "Teillä ei ole mitään vaatimista." -- "Vaan minun asianajajani niin sanoi", -- "Teilläpä lienee sitte varsin omituinen asianajaja." -- "Hän ymmärtää enemmän kuin muut lainoppineet." -- "Sepähän nähdään."

Kun ei sovinnosta mitään tullut, jatkettiin asian käsittelyä. Ensimäiseksi todistajaksi kutsuttiin sisään tohtori Wrenzchen. Tuomari huomautti hänelle, että hän voi likeisen sukulaisuuden tähden jättää käyttämättä todistusvuoronsa. -- "Mitä hän nyt tekee?" kysyin tuskaisesti itseltäni, "kostaako hän nyt ja saa aikaan ainaisen riitautumisen?"

Tohtori ei sanonut rupeavansa mitään todistamaan; häntä ihmetytti suuresti julkeus, että tyttö oli kutsunutkaan hänet. -- Sitä jalomielisyyttä minä pidin arvossa enkä sitä koskaan unhota.

Sitte tuli herra Greve. Häneltä kysyttiin ikää, säätyä ja uskoa, ja hänen täytyi vannoa olevansa mitään salaamatta tai lisäämättä ja puhuvansa puhdasta totta, niin totta, kuin Jumala hän auttakoon. Se hänen piti lausua oikeaa kättänsä ylhäällä pitäen ja kaikki läsnäolijat seisoivat.

Tuomari kysyi herra Greveltä, kuuliko hän, että syytetty tuona iltana sanoi syyttäjää "kelvottomaksi petturiksi"? Herra Greve ei sanonut sitä muistavansa. -- Oliko Greve kuullut syytetyn sanovan syyttäjää "hävyttömäksi kuin Oskar"? Se sana oli tosin Grevestä tuntunut sivistyneen naisen suusta oudolta, ja sentähden oli hänellä aihetta luulla, että syytetty oli ollut hyvin kiihtynyt.

"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi ja hävyttömästi." -- Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." -- "Todistajan hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.

-- "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa minua." -- "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti pysymään asiassa.

Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. -- "Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi tuomari tytöltä. -- "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun keittäessäni kattiloihin."

"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret, vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin? Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen rapujutun." -- "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati tyttö äreästi.

-- Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.

Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari, "vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."

Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja samoin herra ja rouva Greve.

Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.

"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.

Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon, miksi hän antoi koiralle myrkkyä."

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen. "Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. -- "Tunnustatteko siis myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti. -- "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on Maria Band." -- "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" -- "Minä en enää tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." -- "Te jo puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." -- "No, minä annoin sille jauhoja, päästäkseni siitä."

"Ja keltä te saitte myrkkyä?" -- "Apteekista." -- "Mistä apteekista?" -- "En minä enää muista." -- "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi kummallista, jos sitä ette muistaisi." -- "En minä sitä itse käynyt hakemassa." -- "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" -- "Eräs tuttu?" -- "Kuka tuttu?" -- "Vieras se mies oli, jota minä pyysin..." -- "Taaskin tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:

"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa, pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan jätetään sillensä."

Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.

Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut lakitieteesen.

Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" -- "Niin sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." -- Minä pusersin hänen kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." -- Me ymmärsimme kyllä toinen toisemme.

Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen: yksityissyytös oli kumottu.

Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut mihinkään.

Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille. Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin hopeakalunsa.

Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa, ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen, rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti? Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?

Vävyni.

Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta, kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se rupesi minua inhottamaan. -- Minä olin sairas.

Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. -- "Olihan hän erittäin hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä sinä voit häneen täydellisesti luottaa." -- Vaan minä pelkäsin hänen määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.

Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. -- "Ei", vastasin minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki kävisi, jos minä olisin poissa?" -- "Kyllä te voitte huoletta lähteä, ja mitä pikemmin, sen parempi." -- "Että olisin pois teidän tieltänne!" -- "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." -- "Entä jos Emmi tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" -- "Jos tahdotte säilyttää itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen tahtonne."

Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?

Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.

Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan, aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua se päinvastoin inhotti.

Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä keltaisemmaksi. -- "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän kuluttua puhutte toisin." -- "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti. -- "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." -- Minä esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen. Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä, onhan hänkin aivan keltainen?" -- "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." -- "Todellakin vain heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia, niinkuin minä."

Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena, pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden vaikutus.

Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta. Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme niitä päiväpäivältä.

Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.

"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. -- Betti vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään oikeaa tietä."

"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?" ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.

Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein, kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui kuitenkin opastamaan meitä.

Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että, ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.