Part 21

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?" -- "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä suinkin saatoin." -- "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä Krausessa." -- "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen. Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." -- "Entä kaupunki?" -- "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini." -- "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin mukavasti." -- "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta, sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki, mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." -- "Eriikalla siis ei hyvät päivät." -- "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan. Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman, sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon... vaan se mummo ei tahdo." -- "Fritz, osaako Eriikka keittää?" -- "En minä sitä vielä ole kysynyt." -- "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä sinun mieliruokasi." -- "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." -- "Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko te riitaannuitte?" -- "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni tekee." -- "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" -- Emmi pudisti päätään eittävästi. -- "Oletteko riidelleet?" -- "Emmepä juuri, mutta pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" -- "Tietysti ei." -- "Tiedäthän, mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin maidonkin." -- "Etkö sitä tuonut kanssasi?" -- "En, se makasi, kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen vähentäminen." -- "Ja siitäkö te suutuitte?" -- "Minä käskin häntä menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." -- "Mitenkä se sinulle mieleen johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat." -- "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei taas olisi riitaa." -- "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita, "mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me kaikki muistamme." -- Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun, että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä: "Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!" vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan, ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena, vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti, että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.

Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." -- Emmi yritti pyytämään häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.

Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista. Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.

Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. -- Ja missä olivat varkaat? -- Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.

Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen tulla esiin.

Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut, missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.

"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. -- Hän ei enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. -- "Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. -- Hän ei sanonut osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. -- "Miksi ette huutaneet apua?" -- "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." -- "Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin minä poliisimiehelle. -- "Mitä sillä tarkoitatte?" -- "Minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." -- "Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." -- "Vallan mielelläni", sanoin minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä." Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." -- Nyt tuli tyttö hävyttömäksi enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.

Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen, vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.

Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti, sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua." -- "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. -- "Sinä olit kiihtyneempi, kuin olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. -- "Kaarle, jospa hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja kylliksi."

Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten suuri onnettomuus vältettiin."

"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.

Koetuksia.

Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse, sillä ihmisten pahuus on liian suuri.

Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen. Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden kynttiläjalkojen kanssa.

Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu "kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.

Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa, että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." -- "Tehkää, miten tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti vapautettu..." -- "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas." -- "... olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat." -- "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."

Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi. Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan..." pitemmälle minä en päässyt. Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta, niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä oikeuteen.

Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen kirjoitus... on... on... en minä siitä pääse selville." -- Kaarle luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista, on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta..." -- "Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. -- "Niin juuri, yksitellen ne tässä on lueteltu, katso itse", -- "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä, kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida." -- "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." -- "Sen verran vain, kun oli kohtuullista." -- "Sepähän näkyy tutkinnossa." -- "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" -- "Toivoakseni saadaan asia selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" -- "Olen", huokasin minä. -- -- "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo tekemistä."

Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa; minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi hampaissani.

Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta. Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian koristelemattomana. -- Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina, kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia, jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin." -- "Tohtorinko minua vastaan?" -- "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt kiusaa." -- "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" -- "Ehkä hän sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta." -- "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." -- "Sen kyllä saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua vastaan." -- Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta, sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä pitää minun nyt tehdä?" -- "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti laiminlyönyt." -- "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." -- "Sinun olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."

Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?" -- "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat, mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." -- "Kaarle luottaa sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" -- "Jos syyttäjällä on kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." -- "Mutta millä se letukka maksaa kulungit?" -- "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa, hyvä ystävä." -- "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" -- "Aivan lain mukaan." -- "Sitte pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä tästä kuolen." -- "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta..."

"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.

Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys raukesi kerrassaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä, vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.

Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön, mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena, mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! -- "No, tiedättekö nyt, miltä tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." -- "Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin kotiin. -- "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva puolustellen. -- "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki latinaakaan." -- "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." -- "Saanko kysyä, minkä alan hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?" -- Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni", sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin ammatti se juuri on sopivin hänelle." -- "Kunhan hän kerran on kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." -- "Niin, kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi puhuneet niin rikoksellisesti." -- "Sitä te ette ymmärrä", vastasin minä äreästi. -- "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan, minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä oikeussalissa." -- Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään; minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."

Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään. "Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte. Mitä aiotte panna yllenne?" -- "Pelkkää mustaa", vastasin minä. -- "Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" -- "En sitä ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." -- "Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." -- "Ei vielä toki olla niin pitkällä." -- "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme." -- Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen luvussa.

Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa tähden muuttaa toiseen huoneesen.