Part 20

"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." -- "Älkäähän nyt noin huoliko kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva teitä kuolemanne jälkeen." -- Hän istuutui nojatuoliin, kampasi kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin oluvelan isäntä?" -- "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." -- "Kansa ei ole sen arvoinen, että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan omaan tyhmyyteensä!" -- "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä. "Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."

"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa... voi häpeää!" -- Tämä lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin se kyllä kelpaa ihmisille." -- "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi, "kurjaa proosaako?" -- "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" -- "Ei runoilu ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. -- "Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka äskettäin kirjoitit." -- "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi." -- "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta proosa suinkaan ole." -- "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.

Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan. "Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on pahinta... siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."

Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta, koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.

Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus, että muutkin tuon erotuksen oppisivat." -- "Sehän on helppo. Kaksi minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi todistuksia?" -- "Oh, ei suinkaan." -- "Minä runoilin sen Talvipuistossa sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan eikä paikkaan. Minä sanelen sen."

Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi:

Toisiaan ikävöivät:

Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.

On palmu Pohjolassa Kauniissa tarhassa. Vaan mikä sillä vaiva? Sen lehdet kalpeina.

Se kaipaa kuusta, jonka Tuoll' Kongon rannalla Jo ammoin hävittänyt On hiekka polttava.

"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä se enää ole uusikaan." -- "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka sen sinä iltana sepitsin?" -- "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin, Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin mitä herra Leuenfels nyt saneli?" -- "Ei rahtuakaan samanlaisuutta", sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki pitää suunsa kiinni."

Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen, vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta. Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan, ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun ainiaaksi?" -- Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän teitä." -- Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.

Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!

Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi; minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne oikeita juhlapäiviä.

Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme; kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.

Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä. Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä, saakoon asian selville. -- Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.

Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan salissa. -- "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen minä valmis kuulemaan pahintakin." -- "Hyviä ilmoituksia minä tuon", vastasi hän. -- "No, sanokaa ne sitte heti." -- "Ystäväni asiamiehenä täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." -- "Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." -- Hän tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet, ystäväni, tuntemaan." -- "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota, mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme, minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" -- "Kukapa sitä uskoo!" -- "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." -- "Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja katsoi minua tyytymättömästi. -- "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" -- "Miksikä he eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä kuin herra Kleines." -- "Sitä minä en käsitä." -- "Joka pyytelee kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois koko Berliinistä. -- Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. -- "No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. -- "Ystäväni oli nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa..." -- "Kenetkä hänet?" -- "Turmionsa." -- "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." -- "Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen elämäni lopussa..." -- "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä kuitenkaan tehnyt." -- "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut. Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." -- "Oliko hänellä siihen oikeutta?" -- "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta; sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä. Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin poistua Berliinistä." -- "Ja sitä ennen vielä kylliksensä huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat paras paikka murheellisille sydämmille?" -- Hän katsahti minuun kummastuen. -- "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa, että sen ehdin huomata." -- "Senkin asian minä voin teille selittää. Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." -- "Berliini, Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti, on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki, ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan. Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon sanaa?" kysyi herra Maks. -- "Mitä hänelle on apua minun anteeksi antamisestani?" vastasin minä. -- "Paljokin, sillä hän voisi taas toivoa voivansa lähestyä teitä." -- "Liian myöhään, Betti on lakannut toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun pitää saada." -- Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. -- "En minä tässä saa yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." -- Minä soitin ja lähetin piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä, mitenkä se asia nyt on?" -- "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus. -- "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" -- "Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti hyväksyin hänen päätöksensä." -- "Ja minulle... minulle et sano mitään! Kaarle, se on..." -- "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi. Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." -- "Ei hän näytä häntä enää muistavan." -- "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra Maks. -- "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla tavallaan ylpeä." -- "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt, kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." -- "Kaarle, luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." -- Hän naurahti. "Vaimoni on jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa vastaus." -- "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä toiveita." -- "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. -- Minun täytyi ajatella: "Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies. Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva. Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta. "Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta. Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin liikekumppaniksi." -- "Mistä sinä sen tiedät?" -- "He kyselivät häntä minulta, kun hän vetosi minuun." -- "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" -- "Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään, sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut: "Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." -- "Etköhän kerran koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. -- "Onnellistako rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa kyynelsilmin?" -- Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa, sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."

"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei ole rakastanutkaan nuorukaista."

"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän; vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:

"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."

Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin. "Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."

Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä ei olisikaan puhuttava.

"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.

"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin suinkin saatoin.

Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan oikeassa ikkunassa.

Onnettomuuden torstai.

Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.

Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään, ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin. Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos, sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani, kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." -- Mitään vastaamatta pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä huvittaa ravintolassa syönti?" -- "Ei se minua ole koskaan huvittanut", vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." -- "No niin! Sinä voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" -- Hän oli vaiti ja leikitteli lankarullalla. -- "Miten pitkälle olet päässyt sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä. -- "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon... minähän tahdon." -- "Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan, niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." -- "En unissanikaan!" -- "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?" -- "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!" -- "Mitä sanoo Eriikan isä?" -- "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." -- "No, sittepä se Eriikan isä on oikea yömyssy!" -- "On vastahakoisesti." -- "Ja mummo minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa vapautta." -- "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori Wrenzchen sanoo aivan samaa." -- "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin. Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja ansaita mummon kunnioitus." -- "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä mielittelemään." -- "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle aivan uskollinen?" -- "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi. Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." -- "Sittehän voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." -- "Jospa vain Eriikka ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."