Part 2

Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.

Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa, kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua. Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.

Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin voima!

Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.

Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta "hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita, jotka Augusta oli hänelle kutonut. -- "Te kaiketi tahdotte pitää tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!" -- Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi! Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää _kaikki yksin_ ansaita, ei rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.

Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut. Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.

Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä, eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. -- "Vai eivät?" vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." -- No, se sana tuli väliin kuin räjähdyskuula. -- "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra Weigelt, ettehän toki luulle..." -- "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi Augusta. -- "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. -- "Mikä Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. -- "Herra Weigelt, tiedän mä", vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa..."

"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.

"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.

"Oikeustieteen ylioppilas." -- "Missä te sitte tutustuitte minun tyttäreeni?" -- "Bilsen salissa." -- "Ja he rakastavat toisiaan niin suuresti!" sanoi äiti väliin. -- "Niin toden totta, pappa!" nyyhkytti Augusta. -- "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä jätä tytärtään pitkän päälle." -- "Voi pappa, sinä muserrat minulta sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. -- "Tahdotko tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. -- Ylioppilas-parka ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. -- "Pidättekö huolta minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun lapseni... tyttöni... vanhimman tyttäreni...?" -- Hän ei voinut jatkaa enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä. Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus oli _ainakin_ liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää... ja tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne saa joskus nähdä!

Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle, toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut vävykseni, sillä _jotain_ arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten minä muuten olisin uuden hatun ostanut?

Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.

Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan, leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää, pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.

Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän, että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi, muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää, sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.

Siihen minä vastasin, että _minuun_ hän kyllä saa luottaa ja että minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse _semmoisia_ liittoja tekemään; _minä_ toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.

Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa Bilseniin taas ensi torstaina.

Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan, ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden, ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän, miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa, kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja ikävyyksiin.

Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän _täytyy_ pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo tämänpäiväinen voi _meille_ sopia!" -- Kaarle arveli, että jos äidit olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen hyvänsä. -- Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista asioista käsittävät.

Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki. Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea vääpeli, ehkä luutnanttikin.

* * * * *

Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.

Näyttelyssä.

Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on, kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? -- Eipäs, silloin ette tekään kirjoittaisi.

Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle tapahtuisi mitä minulle.

Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä _hyvin_ huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle, luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan panemaan kanteesen!"

Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. -- Minusta tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo on oikeassa. Voi, Kaarle!" -- Hän koetti itseään puolustella, sanoen Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas, niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa. Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.

Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on; mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken. Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki kaikki ehyttä ja kunnollista.

Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset; en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun paranemisestasi." -- Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta, jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.

Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta kohtaan.

Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo, joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena. Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.

Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille, ett'ei se hukkaan jäisi.

Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko jotakin keveämpää?" -- "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta", vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää. -- "No niin", sanoi hän, "sitte menemme böömiläistaloon." -- Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin, ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!

Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä, ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi vasta eilen ripille päässyt.

Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria, eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin, kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"

Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin, miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele, se näyttää liian tyhmältä." -- Huoneiden sisustuksesta huomautin, ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." -- "Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."

"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten ainakin, "sehän on vain ulkonaista." -- Minä löin häntä käsivarteen keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." -- Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä; minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on, ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"

Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen, josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.

Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni hukkui.

Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon: "Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" -- "No niin", sanoi hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." -- "Olitko taas siellä?" -- "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta. -- "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon sekaisin!" -- "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. -- "Missä on eno Fritz?" -- "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"

"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." -- "Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja veti hänet pois.

Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni, ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne, että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui tuolille ja itki niin katkerasti.

Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa", vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa -- jo luulin taivaan putoavan -- olivat myöskin Bergfeldtin rouva ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. -- "Lapset", neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"