Part 19

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä, kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta, kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa, rouva Buchholz." -- "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään astuessani. -- "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme; eihän koko maailma ole ahdasmielinen." -- Minä kävin istumaan. "Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa soittolaatikkoa. -- Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. -- "Kuinka samalla? Mistä?" -- "Tietysti rahamieheltä." -- "Sehän oli kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän pojallenne." -- "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." -- "Kolmekymmentä markkaa tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin kauppoihin ryhtyä?" -- "Ei se muuten käynyt." -- "Guste, istupas tähän minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin. -- "Onko se koronkiskuri?" -- "Ei, koron kiskominen on ankarasti kielletty." -- "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. -- "Mutta, tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän, varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa, että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." -- "Positiiveja ja muuta semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. -- "On siinä joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." -- "Saisiko sitä pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. -- Augusta toi käärön ja avasi. Minä tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin: "Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu, häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein, "nämäkö kalliit liinat!" -- "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin minä. -- "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." -- "Ja kaikkiko velaksi?" -- "Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava." -- "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" -- "Nekin vähitellen maksettava, kun mieheni saa palkkansa." -- "Augusta, ettekö olisi voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta velasta?" -- "Me luotamme Emiliin." -- "Entä jos hän ei saa auttaa. Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." -- "Oh, kyllähän miehenikin palkka kasvaa." -- "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." -- "Kylläpähän kohta asiat muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle." -- "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja ota meiltä." -- "Se on mahdotonta." -- "Kun minä sinulle tarjoan, niin eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." -- "Minä en tohdi." -- "Mitä? Kukapa kieltää?" -- "Mieheni." -- "Mitä hänelle sitte on pistänyt päähän?" -- "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia. Ensin ette te tahtoneet... nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain jo olisi vallassa!" -- "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla, jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään kirjoittanut; jospa olisin... niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin", sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä markasta.

Hieno seura.

Me olimme vävyni talossa sen verran tutustuneet Lehmannien kanssa, kun minusta on mieleen, ilman imarteluja, aivan porvarillisesti ja ilman noita siistejä kutsuntalippuja, joiden nurkkaan on painettu: Ei pyydellä, jotka kortit nyt näkyvät olevan muodissa; sillä juuri itse kutsuminen on hauska, kun se suullisesti tapahtuu. Lehmannit kuitenkin aina välistä hairahtuvat takaisin ylhäisyyden tavoittelemiseen, kuten harmiksemme saimme kokea, jotka turhuudet heidän pitäisi kerrassaan sitäkin mieluummin unhottaa, kuin rouva on liian kaino suuriin seuroihin ja herra niissä käyttäytyy kuin olisi kutsuttu vieras omassa talossaan.

Jo kaksi viikkoa ennen tuli seinäkalenterin kokoinen kortti, josta voi lukea:

"Asessori Lehmannilla ja rouvalla on kunnia ystävällisimmästi kutsua herra Buchholz ja rouva ynnä neiti tytär lauvantaina 17 päivänä tammikuuta kello 8 1/2 teelle. Muitakin on kutsuttu."

"Kaarle", sanoin minä, "tämä on sinulle frakin ja valkoisen huivin asia, vaan minulle ja Bettille hyvinkin tärkeä pukuasia. Minä siitä helposti selviän, kun muutatan vain punaisen hääpukuni. Bettille löysimme 'Muotimaailman' viime numerosta aika muhkean puvun."

Tohtori Wrenzchen rouvineen oli tietysti myöskin kutsuttu. Emmi kun ei tiennyt, olimmeko me kaikki Landsberginkadulta kutsutut, tuli hän sitä kysymään, koska hän muuten olisi tuonut pikku koiransa meille siksi ajaksi, sillä hän ei olisi tahtonut jättää sitä yksin piian varaan. "Emmi", sanoin minä, "siitä viattomasta elukasta näet kuin korkeamman maailman ilmoituksesta, että teidän piikanne on huono ihminen, joka sinun olisi parasta ajaa matkoihinsa. Koirilla on hyvin tarkka ihmisvainu; piika on sille varmaankin tehnyt tai aikonut jotakin ilkeyttä, jota se ei enää voi unhottaa."

"Mamma", vastasi Emmi, "Maffi ei kärsi, paitsi Fransia ja minua, juuri ketään, vaan haukkuu jokaista, varsinkin jos miestäni myöhään iltasilla noudetaan sairaan luo. Herra Greve, joka asuu meidän yläpuolellamme, on jo kirjeessä kerran pyytänyt päästä rauhaan siitä melusta. Muuten ei ole siistimpää elukkaa kuin minun Maffini. Mutta sinua hän kärsii sentähden, että sinä aina tuot sille sokurileipää; täällä se kyllä viihtyisi." -- "Ei se nyt käy päinsä, kun mekin olemme kutsutut. Syötä se vain hyvin kylläiseksi ennen lähtöänne."

Kaikki nuo vastukset koirasta kärsii tohtori torstaiskaattinsa tähden, sillä yksinäisyyden ja ikävän haihduttamiseksihan Emmi sen Maffinsa hankki. Olipa tohtori itse Emmin kanssa ostamassa vaatettakin sille puvuksi eikä ollut vähääkään kitsas. Kun minä häntä siitä leikillisesti kättelin: "No, herra vävy, tuommoinen tuhlaushan on aivan vastoin talon järjestystä", vastasi hän: "Vähemmän tämä maksaa kuin suuremman asunnon pito!" -- Minä tunsin varsin hyvin, että se oli aiottu pistoksi, vaan minä nauraen sanoin: "Kun asunto on liian pieni, niin onhan lisäksi kyllä oluveloita!" -- Siitä sai hän osansa, mutta vaikkapa olinkin voitolla, tunsin kuitenkin varmemmin kuin ennen, että hänessä on kohta tapahtuva muutos, sitä ei voi Maffi eikä Maffin pukukaan estää; Emmi kyllä tietää ottaa vaarin velvollisuuksistaan perhettänsä kohtaan.

Vähitellen saapui Lehmannin tee-ilta.

Kun oli kutsuttu puoli yhdeksän aikaan, saavuimme me kellon lähestyessä kymmentä, ja sekin oli vielä kyllin aikaisin, sillä mitä hienompia tahdotaan olla, sitä myöhemmin tullaan vieraiksi. Me emme suinkaan vielä olleet viimeiset, vaikka se Lehmannien sukulainen, vanha parooni, jo oli siellä, paljaalla päälaellaan ja monilla tähdillään loistamassa. Meidät esitettiin hänelle heti ja parooni sanoi hyvin iloitsevansa, että sai kunnian tutustua meihin, johon minä säännöllisesti niiaten ja vakavasti vastasin, että se kunnia oli kokonaan meidän puolellamme. Sillä minä tahdoin lausua, että me, vaikka vain olemmekin keskisäätyläisiä, emme lainkaan hämmästy parooneja. Hän ryhtyi pitkään keskusteluun minun Kaarleni kanssa kaupan yleisestä tilasta, jossa hän minun mielestäni ei kovinkaan sivistyneesti tehnyt, koskapahan hänen olisi pitänyt tietämän, ett'eivät semmoiset asiat naisia huvita. Minä sentähden hiukan kumartaen erosin katsomaan muita vieraita. Ketä kaikkia Lehmannit olivatkaan kutsuneet! Kaikkia niitä muistaakseen pitäisi olla "omnibus"-vaunujen kokoinen muisti.

Tuttu oli minulle ainoastaan hampurilainen tohtori ja hänen nuori, suloinen rouvansa. Bettin kohta pari luutnanttia anastivat vilkkaasen puheluun; sitä vastoin Emmi mieltyi hampurilaisen tohtorin rouvan seuraan, ja saatanpa sanoa, että vaikka nuoret tytöt ovat miellyttävät, niin ovat nuoret rouvat vielä paljoa miellyttävämmät. Heissä on jotakin niin syvän sydämmellistä.

Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille, jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella veitsellä leikeltyä sokurikakkua.

Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" -- "Mitähän tästä tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme, mitä varten olemme koossa."

Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin, alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin, voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen, niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.

"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi hengettä!" -- "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. -- "Oh, niin me aina sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." -- "Minun tyttäreni se juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että tuli katselemaan minua seljällänsä.

Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. -- "Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan onnettomuutta." -- "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. -- "Antakaa anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään huutaa, siten metsä vastaa.

Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset, joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta minut onneksi herätti illallinen.

Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla, piti jonkinlaista vastaanottoa.

Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja, niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä ihan täsmälleen.

Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin, oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin ett'ei se enää mennyt kiinni.

Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle. Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.

Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia, sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta kotimatkalle.

Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita, leipää ja olutta, minulla on nälkä." -- "Aivan samaa oli minulla mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen vastuksien jälkeen.

Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu. -- "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."

"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko elämässäni."

Betti.

Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa, pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen. Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta, lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei teidän tarvitse puutetta kärsiä." -- "Kaarle, älä puhu niin, saatat minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." -- "Olkoon niin, Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole nuoruuden ijässä."

Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä, koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua käytetään.

Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi. Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua, tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut, monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi. Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain teoksista.

"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista", vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen elämänsä liian viaton ja suoravainen."

"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita viinejä kellarissaan." -- "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." -- "Noillako hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" -- "Eipä jokainen osaa niinkään hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko tuota kopioimista." -- Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin" ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli "Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat. Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko muita sanallisia yhtäläisyyksiä.

"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän niistä olisi selvinnytkään."

"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."

"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän perinpohjaiset."

Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. -- "Siitä meillä ei ole vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. -- "Onhan se edes vähäinen lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella muistissaan varastettua tavaraa."