Part 18

Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan, ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi olit niin äreä, mamma?" -- "Minäkö äreä?" -- "Siltä se ainakin näytti." -- "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." -- "Ei, mamma." -- "Vai ei?" -- "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän, kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa totuus." -- "No, ja sitte?" -- "Minä vastasin; olehan huoletta, pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." -- "Betti, mitenkä sinä saatoit ilmaista..." -- "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti, olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä on lorunnut." -- "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan moitteita." -- "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin selvinnyt." -- "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen huomannut." -- Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet, mamma; mennyt on minun onneni... emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."

Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon itseänsä!

Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." -- "Miten tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. -- "Eikö sinulle maistunut ruoka tänään, Kaarle?" -- "Ei." -- "Oliko se minun syyni?" -- "En minä sitä ole sanonut?" -- "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." -- "Siltä minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein kestä." -- "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko minuun, Kaarle?" -- "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" -- "Kaarle", sanoin minä, "sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki, joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi. Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" -- "Molempien." -- "Ja Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." -- Lähtiessäni suutelin häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.

Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi, vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. -- "Värien seoittaminen on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa ja luonnollisuutta." -- "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"

Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo; päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta, vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä, sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään semmoisen lorun alle.

Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen. Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet, joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni. Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään! "Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa näytän liian kauniilta, herra professori." -- "Te erehdytte", vastasi hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." -- "Vaan enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" -- "Mamma, mitä nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." -- "Jos sinä vain olet tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." -- "Sitte on teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.

Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä syntymäpäivään asti professorin atelieriin.

Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle, että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni. Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota ei ollut pitkälleen tehnyt.

Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi puhutella sinua." -- Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat, kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä, kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." -- Kaarle hymyili hänelle ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä, jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja liikuttava.

"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" -- "Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" -- "Siis liian nuoren näköinen?" -- "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson, huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." -- "Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin silloin ensimmäisen kerran istumassa..." -- Hän pani hellästi kätensä suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut ukkostuulella." -- "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa, niin kuka takaa..." -- "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua? Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva Buchholz minulle hymyilee", -- Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." -- Ovikello soi. -- "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen arvattavasti."

Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. -- Iltasilla oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.

Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin: "Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." -- Kaarle oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.

Uusi sukulaisuus.

Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto, ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan, koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella. Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi olla komeampaa.

Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta; se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.

"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä leikillisesti. -- "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus. Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva. Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."

"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa. Veljesi Emil on todellakin onnellinen." -- "On tietysti", sanoi Augusta hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta taipumuksesta..." -- "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan Emilin?" keskeytin minä. -- "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin, hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian lujasti luottaa, sanoo Emil." -- "Mutta eihän Emil ole mikään niin suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." -- "Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen." -- "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä, kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi, ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein tyytyväinen?"

"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on selvitä." -- "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän omaisiansa muistaakin." -- "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" -- "Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä, "jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"

"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin, että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt... ne ovat meille kovin tukalat." -- "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" -- "Se loisto se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme, pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita, joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian kalliit." -- "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"

Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." -- "Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan tulevaisuutta, Augusta!" -- "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita kuuluisia ihmisiä?"

"Augusta", kysyin minä vakavasti, "luuletko sitte, että te olette oikein sopivat semmoiseen ylhäiseen seuraan? Tehän olette vain Landsberginkadulta. Mutta sen verran minä nyt näen, että mikä kerran on Bergfeldtin sukua, se Bergfeldtinä pysyy koko ikänsä!"

"Minä tiedän, että te olitte riidassa äitin kanssa, vaan minua te ette koskaan ennen kohdelleet samalla mitalla..." -- "Riita on ollut kokonaan hänen puolellansa", sanoin minä keskeyttäen, "sillä hän se aina alotti. Mutta olkoot ne asiat, mitäpä vaivaisimme itseämme sillä, mikä kerran on mennyttä; pysykäämme levollisina ja miettikäämme. Luuletko todellakin, ett'ette voi jäädä pois häistä?"

"Kyllä meidän täytyy mennä. Mitä me osaisimme vastata tutuille, kun he kysyisivät, miksi emme siellä olleet? Hyvä, rakas rouva Buchholz, ei se muuten käy. Ja nyt minä pyydän teiltä... mutta älkää väärin käsittäkö... eikö totta, ettehän pahastu... lainatkaa meille ne sata taaleria."

Jos joku minulle olisi sanonut, että minun pitäisi temmata raastuvan kello tornista, en minä olisi enemmän hämmästynyt kuin tuosta rynnäköstä. "Augusta", vastasin minä, "tosinhan hukkuva tarttuu heikkoonkin oljenkorteen kiinni, vaan miksi minä juuri olisin se korsi? Jos todellakin olisi hätä miehestä, silloin voisit varmasti luottaa minuun, mutta teidän ylhäisyyspyrintönne eivät minua ollenkaan miellytä. Ainakin pitää minun ensin puhua asiasta mieheni kanssa. Ajattelehan toki, sata taaleria on koko kolme sataa markkaa, eikä se ole mikään pikku summa näin ahtaina aikoina. Kaikkialla valitetaan kaupan rappeutumista ja peljätään taloudellista häviötä, joka on jo vuosikausia ollut tulossa." -- "Eihän se ollutkaan muuta kuin paljas kysymys", sanoi Augusta hiljaa, "kyllähän me sen rahan muualtakin saamme ja Emil maksaa sen sitte meidän puolestamme, siihen luotamme ja uskomme lujasti." -- "Augusta", varoitin minä, "ei toivo kelpaa takaukseksi valtionpankkiin. Jos sinä hankit mustaan silkkileninkiisi uutta taakse, niin siihen tarvitset enintään kaksi kyynärää, ja siitäkin vielä jää hihoihin. Miehesi saa parilla markalla vaatepuodista lainaksi oikein kunnon frakin ja hopealahjan sijasta ostatte kauniin kukkaruukun, joka juhlallisesti annettuna vaikuttaa aivan saman verran."

Augusta pudisti miettiväisesti päätänsä. "Hänen morsiamensa ei rakasta kukkia, vaan kallista ja arvokasta tavaraa; ettekähän te voi vaatia, että minun leninkini pitäisi olla kuin isoäitini rippileninki; semmoiseksi juuri pukuni tulisi korjailemalla; ja isoäitistä on toki jo palanen aikaa." -- "Älähän hätäile, Augusta. Kyllä minä hänet hyvin tunsin, hän oli omaa sukuaan Neumann Linjakadulta, eikä minusta ole lainkaan sopivaa teidän vedota siihen kunnon rouvaan, saadaksenne omaa tahtoanne toteutumaan. Minä sanon sinulle: helposti saa omaisuuden tuhlatuksi, vaan ei hankituksi; siihen menee paljo päiviä ja huolia."

"Antakaa anteeksi, jos tulin lausuneeksi vastenmielisen pyynnön", sanoi Augusta tyytymättömästi ja nousi, "jopa onkin kiire lasteni luo." -- "Nuku vielä kerran ja punnitse perinpohjin, niin ehkä voit saada kaikki hankituksi vähemmälläkin summalla." -- "Ei, sillä siihen en vielä lukenutkaan esimerkiksi kakstoista-nappisia hansikkaita; jos kävisi teidän mielenne mukaan, niin minä kaiketi voisin siellä tanssia pummulipuvussakin. Vaan se jätetään niin ylhäisissä taloissa palvelijain asiaksi." -- Minä en huolinut ruveta saarnaamaan hänelle sopivasta käytöksestä, vaikka mieleni kyllä kiehui, vaan sanoin: "Minä tarkoitan sinun ja omiesi etua paremmin, kuin luuletkaan; minusta nähden saat kyllä ommella vaikka vielä kolme nappia joka sormeen lisäksi, niin sittehän ne hansikkaat paremmin vaikuttavat."

Hän sanoi, että jos minä joudun pulaan, niin saatan muka huoletta kääntyä "ylhäisyyttä tavoittelevain" puoleen, heistä ei silloin ole minulle vastusta. -- "Guste", huusin minä jäljestä, "suututko suotta noin vähästä? Älähän toki rupea naurettavaksi." -- Vaan hän oli jo mennyt.

Miten oikeassa onkaan Kaarle, kun aina sanoo: "Raha-asioissa loppuu ystävyys." -- Muulloin kun Augusta tuli, olimme me aina hyvät ystävät. Vaan nyt kun Emilin kautta naidaan sukuun ylhäisyyttä ja rikkautta, alkaa se hurmata häntäkin ja äitinsä luonto puhkeaa hänestä ilmi niinkuin viisaushampaat vasta ikä-ihmisille.

Minä kerroin asian Kaarlelle hyvin tarkkaan, että hänkin yhtyisi minun päätökseeni olla auttamatta. Sillä onko meillä niin paljoa, että kannattaisi rahaa kaivoon upottaa? Kukapa tietää, eivätkö kahvi ja petroleum kallistu uuden viljatullin tähden niin äärettömästi, että jokaisen täytyy pitää tarkasti kiinni rovoistansa, ett'ei joutuisi saman köyhtymisen uhriksi kuin koko valtio?

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle miettiväisesti, kun minä sain puhutuksi koko asian, vieläpä pari sanaa päällekin, "oletko sinä sitte jo niin kovin kokenut pahoja aikoja, että niillä voit puolustella itseäsi?" -- "Mitä itseni puolustusta? Ole hyvä, puhu vähän selvemmin, muuten minä en ymmärrä sanaakaan." -- Hän otti minua kädestä kiinni ikäänkuin sattumalta ja sanoi sitä hellästi silitellen: "Eiköhän olisi ollut parempi antaa rahat Augustalle?" -- "Kaarle, pitääkö meidän kouraista kukkaroamme, että Bergfeldtit voisivat koreilla? Kakstoista-nappiset hänellä pitää olla, muuten ei käy päinsä; ihan kuin se Bergfeldtin rouva puhuisi, hänen suunsa kautta. Ja minä sanon, jos ken pitää kakstoista-nappisia, niin totta niitä minä ja Betti voisimme pitää. Vaan semmoinen ylellisyys ei meille johdu mieleen."

"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat? Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on vaarassa." -- "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. -- "Kyllä se on totta", vastasi hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." -- "Kaarle, ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. -- "Puhummehan nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. -- "Hyvä, muuten en olisikaan juuri ollut hyvilläni." -- "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." -- "Sittehän hän pääsee pulastaan." -- "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään minä." -- "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan, mitä pelkäät." -- "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" -- "Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt luultavasti kerrassaan lopussa." -- "Weigeltit ovat liian horjuvaiset, ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." -- "Jos tahdot auttaa, niin älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.