Part 17

Vaan ennenkuin niin pitkälle ehdin, sanoi Betti valittavasti: "Mamma, ei tästä reunuksesta rupea tulemaan mitään, se juoksee yhä alas toisen päälle; aivan tämä alkaa suututtaa."

Minun täytyy sanoa, ett'en kovin paljoa toivonutkaan noista reunuksista; vaan enpä kuitenkaan ole vielä niin perin koskaan pettynyt. Punamaali oli valunut pitkiksi rimpsuiksi sinisen päälle! Me koetimme niitä sinipensselillä lykätä ylöspäin, vaan siitä turmeltui kaikki tyyni. "Meidän täytyy huomenna alkaa ihan alusta", sanoi Betti.

"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan, millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö myöskin."

"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.

Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan, kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan! Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.

Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme ihmettelivät.

"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."

He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.

"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut..." yritti Kaarle alottamaan moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:

"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn, saat varmaan suuren kultametaljin."

"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen, "kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."

"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin, niin on se ihan täydellinen."

"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta sinä, poikamies, et käsitä mitään."

"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo... tuo... (hän etsi lievää sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"

"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään; muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."

Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi. Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun, sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."

Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään, niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan, olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä. Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.

Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen... sen hän oli selvään nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle, ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa ollenkaan käsittää.

Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä, sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden opettajaksi.

Muotokuva.

Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.

Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia, että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen verhon edessä. -- "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta sovittua suostumustamme. -- Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen, Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. -- "Senhän heti huomaa, että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?" -- "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. -- "Nyt johtuvat kaikki synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" -- "Kuinka niin, mamma?" -- "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa, suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian." -- "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi... Papan syntymäpäiväksi... sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" -- "Mitä nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia, joihin te kaikki niin ihastuitte?" -- "Hyvät ne meistä vieläkin ovat, mutta kun noin katselen, mamma... niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun..." -- "Kunko minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. -- "En minä sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä ja rakkaana silmäin edessä. Sinun _pitää_ maaluuttaa itsesi." -- "Jos minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." -- "Eihän tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" -- "Elikkä kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. -- "Kaikki, mitä olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah, miten minä siitä jo iloitsen!"

"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita", lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin sovimme."

Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa taipumaan pyyntöönne..." -- "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. -- "Vaan minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa viimeiset epäilykset." -- "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan sinua."

Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua hyvin vähän ihastutti. -- "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista, kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. -- "Tämä olisi aivan minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat arvattavasti melkoista huokeammat." -- "Joko siis päätetty?" kysyi Betti. -- "Jos luulet papan..." -- "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." -- "No, lapsi, ihanhan sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut." -- "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. -- "Fritz Paulsen", luin minä. -- Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.

Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta kasvavan. -- "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse. Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin koko maaluutushalu." -- "Mutta jos hän puhuu hyvää?" -- "Sen me itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat ihmisjoukko!"

Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? -- Minä päätin professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." -- Vaimo katsoi minuun epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa. -- "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.

Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa kymmenisen minuuttia. -- Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.

Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja, ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja ihmeteltävän sopusointuiset!

"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla on se aikomus."

Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini, se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa hänellä kuului olevan hyvä taito. -- Minä vielä kysyin, sainko tuoda mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen, jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori tytärtäni sangen tervetulleeksi.

Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.

Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha", kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti. Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." -- "Meillä ei oikein menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä." -- "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa hiipien ja sieppasi sen." -- "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?" -- "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." -- "Sen minä kyllä suon kissalle", riemuitsin minä. -- "Kohta revittiin kaikki asunnotkin, atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin rakennustaiteellisesti."

"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin, joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan! Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! -- Semmoista toki ei voi tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"

Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä. Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan: kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan ihonkarvaisella maalilla. -- "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi", sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. -- "Mahdollista kyllä, että jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää taiteelliselta ja vaikuttavalta." -- "Minä olen hyvin utelias näkemään, millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"

Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. -- "Saanko tarjota teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa, ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." -- "Olenko minä sitte jo tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat tunnit lentämällä. -- "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann -- "Kun teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta sellaista." -- Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.

Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen. -- "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. -- "Myökö se herra muillekin?" -- "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa maksaa." -- "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.

Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi, oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun sanoi: Tulee siitä!

Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin monta istumista.

Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä, joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni työskennellä.

Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen: "Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" -- "En", vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi; päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä..." -- Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat nauramaan kohti kurkkuansa. -- "Mitä teillä on irvistelemistä?" tiuskasin minä. -- "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä nauraen. -- "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna, jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi; teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." -- "Vilhelmiina, jospa minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. -- "Jätä jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."

Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?