Part 16

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken. Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on? Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta jöröttämisestä on?" -- "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan kyllä se pian haihtuu." -- "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä sinulle on Lingenissä tapahtunut?" -- Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. -- "En muuta kuin mitä Krausen rouva kertoi." -- "Se vanha kielikello!" -- "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. -- "Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä. Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä. -- "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" -- "Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." -- "Vieläpä mitä. Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia, jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." -- "Mikä siellä sitte oli hätänä?" -- "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia. Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena. Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä, sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä, vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." -- "Ja mitä hän vastasi?" -- "Ei mitään." -- "Ja millaista sitte iltasilla oli?" -- "Ikävää! Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti, joka vielä sokuria hämmensi sekaan." -- "Ja millainen oli Eriikka?" -- "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." -- "Ja mistä te puhuitte?" -- "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." -- "Sinä et tietysti sitä kärsinyt." -- "Minä sanoin, että neiti Eriikka sen kyllä paremmin tunsi." -- "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä, ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. -- Sen olin omin silmin nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn, päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista typeryyksistä."

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." -- "Kaikki yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin, tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan, kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä, ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän janoa hankkinut itsellesi." -- "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." -- "Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." -- "Vilhelmiina, minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan ymmärrä." -- "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt... mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus jyristetty pois maailmasta." -- "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. -- "Puhuitko Eriikan kanssa?" -- "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." -- "Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" -- "Siltä näyttää." -- "Ehkäpä oli suurikin onni, että niin kävi." -- "Vai onni? Sinä et aavista, miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." -- "Lorua, kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne. Muista se minun sanakseni." -- "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole yksistään siitä mieheksi kasvanut." -- Ja niin sanoen hän meni.

Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin, sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.

Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa; enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan. Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän isoäitin pitänyt oppia tuntemaan... sen minä olisin hänelle suonut!

Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään kotionnea arvossa.

Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen, sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan; tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se tyttö parkakaan ole onnellinen.

Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.

Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen. Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä. Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko terältään. Kanervan oksia!

Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.

Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa, "sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"

Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. -- Hyvää ja iloista joulua!

Kotoista taidetta.

Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin, saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä, niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei tahdo.

Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi, mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa, siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.

"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta, Vilhelmiina?" -- --

"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen kohdan osaamme korjata."

Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella halveksivilla sanoilla.

Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut kykyä panna aikomustani toimeen.

Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa, osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi: "Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."

Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." -- "Ne siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."

Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa, ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään. Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me sentään tahtoisimme takaisin saada.

Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt. Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä- ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.

Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa. Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta, ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"

Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä, joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä, mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.

Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."

Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan. Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin, repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä. Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei niitä ole torilla.

Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä sinulla on täällä tekemistä?" -- Minä huomasin heti, että jokin asia oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"

Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.

"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.

Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta, sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.

Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla, sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin numeron vertaa kirkkaammalta?"

"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista, kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon turmelevan heidän paraat maalauksensa?"

Minä olin jo myöntämäisilläni sen mahdollisuuden, kun hyvin vastenmielinen ajatus kasvoi mielessäni. Ja niinkuin minä ajattelin, niin se oli ollutkin. Minä näet olin ottanut tapetinpalasen semmoisesta paikasta, jossa se oli ollut koko ajan vanhan kaapin peitossa ja säilyttänyt alkuperäisen kirkkautensa.

"Niin, mamma", sanoi Betti vähän äreänä tuosta keksinnöstä, "kun sinä et kuitenkaan ymmärrä niin mitään maalauksesta, niin miksi sitte sekaudut siihen?"

"Ohoh", vastasin minä, "sitä sinun ei sovi sanoa minulle, joka olen käynyt Vatikaanin kymmenen kerrosta läpi ja nähnyt oikeat Raffaelin taulut sekä kaikki muut öljymaalarit lisäksi!"

"Mamma", vastusti Betti, "tässä ei ole apua koko Vatikaanista, vaan minun pitää lähteä seoituttamaan uudet värit."

Hän repäsi palasen tummennutta paperia seinästä ja läksi kiireen kaupassa, koska vielä tahtoi ennen päivällistä saada työnsä valmiiksi; minä sill'aikaa ajattelin omiani. Sen verran oli minulle nyt selvinnyt, ett'ei taide ole suinkaan helppoa, vaan tarvitaan siihen hyvä joukko neroakin.

Palattuaan sanoi Betti: "Mamma, sillä tavalla, kuin me molemmat ajattelimme, ei maalaus käy. Ensin pitää maalata pohjaväri, ja kun se kuivaa, maalataan sille kuvat."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Se maalikaupan nuorukainen neuvoi minua; hän on itse ollut ennen akatemiassa."

"Onko hän myöskin ollut Gussovin koulussa, tietääkseen kaikki niin tarkkaan?"

"Sitä minä en kysynyt, mutta hän sanoi maalien myömistä paljon tuotteliaammaksi kuin itse taidetta."

"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei, eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän ajatuksensa."

Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"

Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä, pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa porstua!"

"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä, "eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte. Huomenna saat jo nähdä aivan toista." -- Toista hän näkikin, mutta ihan päinvastaista, kuin olin odotellut.

Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."

Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.

Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla, maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui, lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!

"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."

"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua, ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin pappa, tulee."

Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.

Ei ole mitään inhottavampaa kuin öljyväripilkut. Me pyyhimme ja pesimme, mutta se tuli yhä näkyviin, eikä lähtenyt pois. -- "Kohtahan tämä lattia olisi pitänytkin uudestaan maalata", lohdutin minä Bettiä, "pitäähän tytön kuitenkin mennä pian maalikauppaan, niin samalla voi hän tuoda tummanpunaista maalia lattialle."

"Ja oikein kaunista punaista reunuksiksi seiniin ylös ja alas", lisäsi Betti.

"Riittääkö ruukun täysi?" kysyin minä. "Ottakoon vain teevadin", neuvoi Betti. -- Tyttö läksi juoksemaan.

Betti oli oikeassa, reunukset puuttuivat vielä, sitte oli taidetekomme täydellinen; hän toivoi niinkuin minäkin, että kun punaiset viivat saatiin vedetyksi, niin oli tuskin näkyvä, että maalaus oli tullut hiukan epätasaista.

Kun maali saatiin, sanoin minä: "Betti, ryhdy vain heti reunuksiin, minä kyllä pidän huolen seinistä; papan tuloon asti pitää työmme oleman valmiina."

Betti uudestaan ylös portaille, vaan kun hänellä oli toisessa kädessä linjaali, toisessa pensseli, täytyi tytön seisoa alhaalla pitämässä punamaalia.

Vähän ajan perästä valitti tyttö: "Neiti, ei teidän pidä niin roiskuttaa, minulla on jo koko edusta ja kasvot täynnä maalia." -- Niin olikin. -- "Leninki on vasta toista kertaa ylläni", vaikeroi tyttö.

"No, jos maali ei lähde pesussa", rauhoitin minä, "niin teetetään uusi." -- Minä käännyin jälleen työhöni. Vielä muutamia sivalluksia, niin minä voin riemuita: "Valmis!"