Part 15

"Mutta Edvard sanoi tietävänsä kaikki, vaikka ei vain tahtonut mitään sanoa..." -- "Senkö verran te lapsia tunnette? Monestihan ne pikku sielut sanovat leikillä: minä tiedän, mitä sinä et tiedä, eivätkä kuitenkaan tiedä niin mitään. Edvardhan onkin aina niin sukkela. Ei, hyvä ystävä, ei lasten puheihin ole luottamista; sentähden teidän ei olisi tarvinnut lähettää lasta myöten minulle hyviä neuvojanne. Ja mitä minun serkkuuni koskee, niin on teidän veljenne tietysti tekevä kunniansa mukaan. Siitä minä puhun hänen kanssansa." -- Ja hän läksi imelästi hymyillen.

Pitääkö minun nyt vielä kertoa, mikä kahakka minulla oli eno Fritzin kanssa samana iltana? Krausen rouva oli käynyt hänenkin luonansa, suoraa päätä nelistänyt sinne, ja Fritz tuli sen mukaisella tuulella. Näköään oli hän jotenkin levollinen, mutta kulmakarvat olivat hyvin lähellä toisiansa, niin että hänen kyllä näki olevan hyvin suutuksissaan. "Mitäs sanot, Vilhelmiina", kysyi hän, "jos nyt heti menen kosimaan? Seurustellut olen kyllä hänen kanssansa, sen tunnustan, vaan en itseäni mihinkään sitoutunut; nyt on asia toisin." -- "Onko hän sinusta siis sopiva?" -- "Parempikin kuin vain sopiva, mutta naida en ollut vielä suinkaan päättänyt." -- "Entä nyt?" -- "Rouva Krause sanoo hänen olevan tuskissaan loruista. Hän on loukkautunut ja kärsii. Voinko minä sitä sietää?" -- "Oletko sen sitte nähnyt?" -- "En, vaan rouva Krause sanoi." -- "Hän valehtelee." -- "Vilhelmiina!" -- "Puolusta sinä vain heitä. Koko se perhe valehtelee; rouva, se kelvoton poika, isä... ei, hän ei, hän onkin vain yömyssy." -- "Ja Eriikkako myös?" -- "Fritz, tee minulle mieliksi, älä käytä hänestä niin tuttua puhetapaa. Ajattelehan toki tulevaisuuttasi... Hänellä ei ole ropoakaan!"

"Minä ansaitsen enemmän, kuin me yhteensä koskaan tarvitsemme." -- "Fritz? ethän todella ajattele tuota... tuota..." -- "Ei sanaakaan enää, Vilhelmiina. Minä olen itsenäinen mies ja teen, mitä tahdon. Jää hyvästi!"

Hän meni.

Toisena päivänä odotin ilmoitusta eno Fritzin kihlauksesta, vaan sen sijaan kuulin, että se Eriikka oli yhtäkkiä lähtenyt kotiinsa. Kuka tästä pääsee hullua viisaammaksi? Jos kysyn eno Fritziltä, vastaa hän kylmästi hymyillen: "Anna ensin vaapukkasylttyä, sitte saat kuulla kaikki." -- Mutta ensi talvena panen minä toimeen seuranäytelmiä, ja silloin minä kyllä niin asettelen, että eno Fritz unhottaa tuon neitisen.

Kuten sanottu, huolista ei pääse ennen häitä eikä jälkeenkään.

Ensi pidot.

Ihan luonnollista on, että nuori aviopari ensi hyväilyjen ja suutelujen jälkeen rupeaa hankkimaan seurapiiriä; että olisi jotakin vaihettelua olemuksen yksitoikkoisuudessa. Mitäpä varten olisikaan talossa uudet huonekalut, ruokapöytä koneineen, valkopohjaiset ja sinikirjaiset posliinit, hienot pöytäliinat, oikeat gotilaistuolit ja muut kaikki, ell'ei niitä saisi näyttää ihmisille? Eiväthän tohtori ja Emmi kuitenkaan voi yksin vieriskellä koko tusinalla tuoleilla, katsomattakaan sitä kohtaa, että ne ovat oikeat kidutuskoneet, jotka tuntee ristiluissaan vielä kolmen päivän kuluttuakin, kun niissä on niin jyrkät selkälaudat.

Minä en suinkaan ole kerskaamiseen taipuvainen, mutta voinpa kuitenkin sanoa, että Emmi on saanut kasvatuksen, jota ei tarvitse hävetä. Koulussa oppi hän ihanteelliset asiat, niinkuin klassikot, kasviopit ja piirustukset, köyhän, leskeksi jääneet hallitusneuvoksettaren luona hienot käsityöt ja kotona käytölliset asiat; luullakseni niitä lihapalleroita, joita tekemään Emmi on kotona oppinut, ei tohtorin tarvitse sanoa sopimattomaksi ruoaksi. Minun Kaarleni syö niitä hyvin mielellään, ja tietysti pannaan niihin vähä leipää sekaan.

Vierasten pitoon kuitenkin tarvitaan pitkä kokemus; sentähden minä katsoin olevani velvollinen auttamaan lastani neuvoilla ja työllä, sillä vaikka tohtori ei pidäkään lukua, mitä muut sanovat, niin minulle ei lainkaan sovellu, että perästä puhuttaisiin kemuja onnistumattomiksi. Siitä tulee häpeä aina äitin niskoille.

Ensin oli ajateltava, ketä kaikkia piti kutsua. Me saimme kaksikolmatta, välttämättä kutsuttavaa, mutta se ei käynyt päinsä, koska oli vain kaksitoista tuolia, niin että täytyi jakaa. Tohtori sanoi jakavansa heidät vanhempiin ja nuorempiin ja alkavansa nuoremmista. Toisin sanoen merkitsi se: "Rakas anoppi, teille ei tällä kertaa keitetä."

Minä vastasin sen verran hymyillen, kuin vielä saatoin: "Aivan niinkuin tahdotte; sitte meidän ei tarvitse pitää niin suurta puuhaa." -- Hän vastasi ei suinkaan tahtovansa kitsastella, kunnon illallinen piti oleman ilman ylellisyyttä, vaan ei rahtuistakaan yli varojen. -- "Mitä sitte esimerkiksi?" kysyin minä. -- "Rapuja", sanoi hän, "ne ovat vielä oivallisia ja hyvin huokeita, kun enimmät ihmiset luulevat rapuajan loppuvan elokuussa." -- "Hyvä", sanoin minä, "huokeita rapuja siis. Ja mitä muuta?" -- "Hanhipaistia", arveli Emmi. -- "Hanhi on liian kallis eikä kuitenkaan riitä", sanoi tohtori, "vasikkapaisti on runsaampi, varsinkin jos laitetaan runsaasti kasteketta ja paljo perunoita sen kanssa", -- "Liian paljo perunoita ei ole sievää", uskalsin minä huomauttaa. -- "Kelle ne eivät ole kyllin sievää, hänen ei tarvitse niitä syödä", sanoi tohtori. -- "Entä jälkiruoka?" kysyin minä. -- "Jotakin puuroa riisijauhoista", määräsi tohtori, "se riittää paraiten." -- "Miksi ei yhtä hyvin ruisjauho-puuroa piimän kanssa?" sanoin, leikillä torjuen tohtorin esitystä. -- "Voipihan jokainen laittaa vaikka sitäkin, miten kukin tahtoo", sanoi hän. -- Ei, siinä talossa ei tahdota ymmärtää kenenkään sanoja.

Kotona kysyi mieheni tämän valmistavan istunnon päätöstä. "Kaarle", sanoin minä, "hyvin säästäväisesti ne siellä rupeavat elämään, vaan riisijauho-liistarin minä kyllä vielä poistan. Ei minun tyttäreni saa itseään häväistä."

Emmi, se viaton lapsi, oli ylen onnellinen ensimäisten pitojensa ajatuksesta ja tyytyi sentähden kaikkeen, mitä tohtori määräsi, sillä kun hänelle sanoin, että ainakin piti torttuja tarjottaman, vastasi hän jo keittäneensä niitä koetteeksi ja miehensä huomanneen ne erinomaisiksi, varsinkin kun suuren padan täysi tuli maksamaan vain kahdeksankymmentä penninkiä. -- "Oletko siihen lukuun munatkin ottanut?" -- Emmi sanoi torttujen tulevan hyviksi ilman munittakin. -- Minulla ei siellä ollut enää mitään tekemistä.

Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle, minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina tuli tarkalleen täyteen.

"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. -- "Herra Weigelt on kyllä vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi skaattia." -- "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. -- "Niin juuri, heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." -- "Ja mitä naiset sitte tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota tyhmää peliänsä?" -- "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." -- "On kuin korpraalilla", sanoin minä äreästi.

Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita. Kieltämättä oli asunto varsin loistava.

Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori keijukainen odottelemassa vieraitansa.

Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu. Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli, lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun viimeksi olimme yhdessä.

Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut, vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.

Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta; mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!

"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan, vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona..."

"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat kyllä, rouva!" -- "Eivät ne riitä." -- "Onhan sitä paistiakin ja jäljistettä." -- "Missä on jälkiruoka?" -- "Tuolla kahverissa." -- Minä otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen niin tahtoo."

Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!

"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka te sanoitte, ett'ei ollut enempää." -- "Antakaahan niiden olla, rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle aamiaiseksi!" -- "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka itse paholaisen anoppi tulisi!" -- "Sepähän nähdään", sanoin minä ja läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle, Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne." -- "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" -- Minä kerroin kaikki. -- "Sinähän sitte aloit." -- "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota elukkaa?" -- "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen sijaa." -- "Sinä erotat hänet heti paikalla." -- "Mahdotonta; hän on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen." -- "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"

Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että minua teidän talossanne loukataan." -- "En, tietysti en!" vastasi hän. "Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään pahaa." -- Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa pois vierashuoneesen." -- "En", sanoin minä, "joko piika menee taikka lähden minä!" -- Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette, miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne. Onpa tämä hyvä järjestys."

Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." -- Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. -- Kaarle mietti vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin, miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." -- "Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi", vastustin minä. -- "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä pyydän, ole nyt järkevä." -- Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.

Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä, sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan, että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.

Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin, herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken ja tohtori Paber minut.

Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään, että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.

"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli tullut melkein tyhjänä pöydällekin. -- "No, hyvä Paber", vastasi tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä jäljestä tulee."

"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. -- "Oh", sanoin minä, "onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen." -- Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. -- Vaan minä tiesin, mitä tiesin. -- Aika teeskentelijä!

Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on. Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho piikana! Todellakin naurettavaa!

Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen; piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut. Mutta minä olin vaiti ja kärsin.

Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. -- "Tämä ruoka on maultaan niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. -- "Aivan samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua ilmi." -- Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi, niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen, voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.

Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa, kuten tietty, syödään kolme päivää.

Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli kyllin hauskaa.

Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika, ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke, joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi herroillekin sanelemaan runoelmia.

Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat sitte jälleen pelaamaan.

Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle. Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin sijassa... vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.

Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!

Eno Fritzin joulu.

Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä, joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.

Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin, kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen. Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat, joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne, missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas, sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia vastaan. Vaan voipa pettyäkin.

Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa, vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin. Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia. Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." -- Kaarle vastasi ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä mielin vastaan missä hyvänsä. -- "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." -- Minä sanoin hänen siis tietävän enemmän kuin minä. -- Hän myönsikin tietävänsä enemmän, vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan saanut. -- "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. -- "Enpä suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." -- Minä sanoin, ett'ei eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. -- "Mitä hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. -- "Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. -- Nyt minä tiesin kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään meillä.