Part 14

Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät. Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon. Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. -- Sitte hän siirtyi puhumaan lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä seurataksensa.

Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten. Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä taidat."

Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset; päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.

Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." -- "Miksikä, Emmi?" -- "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" -- "Näen kyllä, mitä sitte?" -- "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."

Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika", ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä." -- "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan huoneita."

Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa. Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu. Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.

Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.

Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen. Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon, vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet? Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra edeltäpäin maksettu.

Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö, ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa mitään vaikuttanut.

Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi, näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka, käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran, kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.

Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran eläessämme. -- Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen, ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi, niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!

Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin, ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä, jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.

Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun, kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä, toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa. -- Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä harjoitteli. -- Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle. Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!

Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja. Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä, morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa eivät sovi.

Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.

Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.

Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä, "olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." -- "Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. -- Minä olin vaiti. Saatoinko minä ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.

Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.

Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa. "Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja tohtori taipui.

Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä. Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin jo katoeli. Mitä oli tehtävä?

Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka, ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.

Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein viimeiset kaikista. -- Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille, vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt, sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.

Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan pettäneet.

Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä." -- Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä, "mikä sinulla on?" -- "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko maailmassa." -- "No, onko hän sinua lyönyt?" -- "Kuka?" -- "Kuka muu kuin miehesi, se teeskentelijä!" -- "Mamma, ei sanaakaan Fransista, hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. -- "No, lapsi mitä sitte on tapahtunut?" -- "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?" vaikeroi hän. -- "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne niin runollisesti?" -- "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut, vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi moittivaisesti. -- "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" -- "Kun tänne tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin? -- Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi: Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? -- Me etsimme joka paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin tuoksusivat." -- "Pahastuiko hän?" -- "Ei, hän vain sanoi: Eihän se äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo kasvit." -- "Ja huusitko silloin piikaa?" -- "Emme suinkaan. Hän olisi meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt, silloin..." -- "No, mitä silloin?" -- "Silloin soitettiin ovella, ja hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." -- "Oliko sekin minun syyni?" -- "Minä palaan niin pian kuin mahdollista, sanoi hän. -- Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni." -- "Noistako kirjoista?" -- "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." -- "Ja minä hänelle kuitenkin sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois vinnille!" -- "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" -- "Lapsiparka. Tämä on kauheata." -- "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" -- Hän kiihtyi uudestaan itkeä nyyhkyttämään.

Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa, nukkui hän pian.

Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi, Vilhelmiina!"

Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata nipsautin yökellon langan oven luota poikki.

"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"

Häiden jälkeen.

Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.

Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa; sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus. Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.

Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen rouva ja suurimman eno Fritz.

Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia, koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.

Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut: "Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää teille heti häiden jälkeisenä päivänä." -- Mutta siihenpä olisi älyä tarvittu.

Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä hänelle vatsan täytettä.

Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen, suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen vehnäleipää?" -- "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." -- "Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" -- "Et sinä olekaan minun tätini", sanoi hän nauraen. -- "Sanoithan minua ennen aina tätiksi." -- "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta..." -- Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus, ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" -- "Voisithan päästä minun tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." -- "Häätkö? Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" -- "Oh, miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" -- "Sano jo; en minä arvaa mitään." -- "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." -- Ja se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon, oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? -- "Edvard", sanoin minä, "syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" -- "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä minulle." -- "Annan." -- "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." -- Jos minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino, mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.

"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta, "käypikö eno Fritz useinkin teillä?" -- "Äsken hän vasta siellä oli." -- "Viipyikö hän kauan?" -- "En minä tiedä." -- "Te kaiketi iloitsette hyvin hänen tulostansa?" -- "En minä niinkään, hän on aina niin paha minulle." -- "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen käynnistänsä?" -- "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." -- "Ja täti Eriikka, mitä hän sanoo?" -- "Hänen täytyy aina panna ylleen paras pukunsa." -- "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" -- "Kyllä, kun minä pääsen myöskin häihin." -- "Siitä minä kyllä pidän huolen, että sinä pääset." -- "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." -- "Te kaiketi puhutte jo paljonkin häistä?" -- "Enpä tiedä." -- Nyt oli hän jo nuollut kaiken syltyn talrikista. -- "Kyllä sinä sen tiedät varsin hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että voit mennä kotiisi."

Oikein tuntui helpommalta, kun se veitikka läksi. Ei hän edes kiittänytkään; mutta sitähän ei sovikaan vaatia semmoiselta kasvatukselta, jossa isä on täydellinen nolla ja äiti antaa poikansa tehdä, mitä suinkin tahtoo.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Krausen rouva jo tulla nelisti meille ja tempasi kelloa, niin että olisi luullut koko Berliinin olevan häviämässä.

Hän sanoi tulleensa vain pistäymältä, mutta hänen piti saaman puhua suunsa puhtaaksi. "Olkaa hyvä, käykää istumaan!" sanoin minä. -- Ja silloin alkoi sanatulva. Hän oli aina suuresti kunnioittanut minua, vaan se ei hänestä ollenkaan ollut hyvin, että minä kutsuin toisten ihmisten lapsia, kyselläkseni heiltä, mitä toisten ihmisten perheissä tapahtuu. Mitä hänen talossaan tapahtuu, tietäköön ken hyvänsä, mutta hän ei antanut itsellensä lähettää oman poikansa kautta hyviä neuvoja. -- Minä sallin hänen puhua loppuun asti, sillä mahdoton oli saada sanaakaan sopimaan väliin; hänen puhekoneensa kävi kuin hammasharja suussa. -- "Hyvä rouva Krause", sanoin minä, "kellekä johtuisikaan mieleen toisia ihmisiä neuvoa, mutta ettehän siitä saata minua moittia, ett'en minä halua, että nuorempi veljeni naitetaan kenen kanssa hyvänsä." -- Sitä ei ole aiottukaan ja minulle pitäisi olla yhdentekevä, mitä pukua hänen vieraansa milloinkin käytti. Siitä minun ei tarvinnut olla huolissani.

Kukapa siitä olikaan huolehtinut? -- "Juuri te, hyvä ystävä, Edvard kertoi minulle kaikki, sillä lapsella on niin hyvä muisti." -- Tottapa poika oli silloin pannut omiansa. -- Mitenkä minä voin semmoista sanoakaan. -- "Hän se puhui paraasta leningistä!" sanoin minä pahastuen, "enkä minä." -- "Sekö viaton lapsi, kuinka semmoiset asiat sille johtuisivat mieleenkään?" -- "Olenko minä sitte valehdellut?" -- "Sitä minä en sano... Mutta te olette antaneet lapselle vaapukkasylttyä ja siltä urkkineet ja sille kenties mitä kaikkea kertoneet, ja nyt minun serkkuni istuu ja itkee ja on ihan menehtyä. Te olette sen tyttö-raukan saattaneet yksiin puheihin veljenne Fritzin kanssa... nyt on hänen kunnian-asiansa naida tyttö."

Minä olin kuin puusta pudonnut. Pari kolme kertaa täytyi minun hengähtää, ennenkuin sain sanaa suustani. "Mitä? Minäkö? Ei, hyvä ystävä, Te sitä liittoa tahdotte. Te sitä olette puuhanneet." -- "Älkää luulkokaan!" -- "Mitenkä sitte Edvard sen tiesi?" -- "Taivas tietköön, mitä kaikkea te siltä viattomalta lapselta olette kyselleet." -- "Mutta hän kuitenkin sanoi pääsevänsä häihin, kun Eriikka ja eno Fritz..."

"Vai niin!" Ja se kuului niin pitkältä kuin Kuninkaankatu ja Myllerinkatu yhteensä. "Siinä ihan erehdytte. Lapsi olisi tullut niin mielellään Emmin häihin, mutta kun sitä ette lainkaan sallineet, lohdutimme me sitä pienoista, luvaten, että hän pääsee täti Eriikan häihin." -- "Vai niin! Ja kenenkä kanssa, jos saan kysyä?" -- "Kenenkäkö kanssa? Se oli samantekevä, kunhan vain Edvard rauhoittui. Nimiä ei mainittu. Oletteko te panneet pojan suuhun jonkin nimen? Me olemme hyvin varovaiset semmoisissa asioissa."