Part 13

Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi... minä en heitä tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan. Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni messinkihuhmar.

Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.

Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"

Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle: "Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta. Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.

"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä." -- "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." -- "Kuka sitä on sanonut?" -- "Sinä itse." -- Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus, johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." -- Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua, ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." -- "Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi on, ja seoita kunnon malja... ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole laillinen!"

Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta; tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille: "Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului, kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta, kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä. Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.

Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"

Emmin varasto.

Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi uusaikaiset rievut tuota pikaa.

Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen tulevaisuuteen. -- "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä. "Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille, "että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin kaupaksi tehdyltä." -- Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.

"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää, kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." -- Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman vapautensa vahingoksi. -- "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."

Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat, mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet vuoteen omana!

Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki, mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana. Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika oli suloinen!

Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä. Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.

Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti; sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.

Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika, niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi. Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin vuokrata. -- "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen. -- "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän. "Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen minä en yhdy." -- "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa. Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.

Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." -- "Vaan sehän on kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä Berliini on oikein kauhistava pesä." -- Kuultuani tuon suuren kilpailun ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi, ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. -- Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava, vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee. "Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä, "yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.

"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." -- "Kuinka minä voisin erota kirjoistani?" huudahti hän. -- Minä otin yhden vanhan repaleen käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." -- "Niihin Emmi kyllä tottuu." -- "Ei koskaan!" sanoin minä. -- Hän pahastui ja vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen ja ne pidetään täällä alhaalla." -- "Miten tahdotte", sanoin minä, otin hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa -- sepä on kaunista!"

Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. -- "Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä tiedän, minne kirjat joutuvat!"

Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin näistä varustelemisista."

Häät.

Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin? Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään, joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.

Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi, jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan salia! Hirmuista toden totta!

Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.

No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori, minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi. Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön aikaan."

Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle, mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa. Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut sievimmällä tavalla.

Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei? Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.

Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."

Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten kelvoton se poika on. -- Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa -- ja sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua varten." -- Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina. Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin, niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin hyvä!" -- Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi, aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.

Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain, että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin oloihimme.

Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua, silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.

Kello yksi tuli tohtori ystävänsä tohtori Paberin kanssa, jonka hän oli ottanut todistajaksi, noutamaan Emmiä maistraattiin. Minun Kaarleni ja eno Fritz läksivät myöskin todistajiksi mukaan. Minä puolestani en heihin yhtynyt, kun minulla oli muuta tärkeää tekemistä.

Pitikö minun lapseni niin ihan ilman runoutta uusiin oloihin astuman? Eihän toki. Nyt oli minun toimitettava pois jäävän häämatkan korvausta, ja sitä varten me salaa koristimme tohtorin asunnon kukilla. Se sukkela ajatus oli kasvanut Augusta Weigeltin päässä ja hän minua myöskin autteli koristuspuuhassa sill'aikaa, kun sydämmetön valtio minun lapseni laillisesti antoi tohtorille. Portaille sovittelimme köynnöksiä ja samoin oviin. Arkihuoneen muutimme täydelliseksi kukkatarhaksi ja makuuhuoneen jonkinlaiseksi palmupuistoksi. Se kaikki näytti lumoavalta, niin että Augusta ei sanonut koskaan nähneensä viehättävämpää. Lakanat olivatkin valkoiset kuin äsken tullut lumi, niin että ne oikein loistivat vehreäin kasvien välitse, jotka olimme asetelleet pyramiidin muotoon vuoteiden eteen. "Kun kattolampussa on tuli, niin kyllä tämä näyttää Tuhannen ja yhden yön kohtaukselta", sanoin minä.

"Oikein satumaista!" myönsi Augustakin, "joll'eivät vain nuo ruukut niin pahasti haisisi kasvihuoneelta."

"Kuulepas, Augusta", sanoin minä, "juokse heti hajuvesi-puotiin ja tuo pullonen pomeransinestettä, niin että saamme ripsua sitä kasveille, ja silloin he astuessaan tänne sisään luulevat olevansa Nizzassa. Minä tiedän Italian-matkaltani, miten suloinen juuri pomeransin tuoksu on."

Se oli sangen sopiva keino Augustankin mielestä; minä annoin hänelle markan ja hän läksi juoksujalassa.

Hänen poissa ollessaan minä vielä kerran perinpohjin katselin, ett'ei talosta mitään puuttunut. Se oli kuin sievä nukkekaappi, niin mukavaa oli kaikki. Yksin uusi saapaspihtikin oli hankittu; siitä oli eno Fritz pitänyt huolen.

Augusta ei ollut säästänyt jalkojansa, ja me haihdutimme homeen haisun hajuvedellä ja läksimme pois, sillä meillä oli ensin pienet aamiaispäivälliset kotona, koska vihkiminen oli tapahtuva vasta kello neljä ja hääpäivälliset kello viisi englantilaisravintolassa.

Meidän saapuessamme kotiin olivat herrat jo ehtineet takaisin maistraatista ja hyvin nälkäisinä. Herra tohtori Paber sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja toivotti onnea, josta minä häntä sitä enemmin kunnioitin, kuin eno Fritz lakkaamatta nimitteli Emmiä rouva tohtorittareksi ja piti koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. Emmistä oli kaikki niinkuin muulloinkin tohtorin tullessa meille, ja kuitenkin oli hän nyt naimisissa. Tohtori Wrenzchen oli jotenkin hiljainen, ja se minua hyvin miellytti. Pitihän hänen, toki viimeinkin tajuta, minkä, edesvastauksen hän otti niskoillensa, kun pyysi muiden ihmisten tyttären vaimoksensa.

Aterioiminen sujui varsin hauskasti. Herra tohtori Paber piti virkistävän puheen, me joimme nuoren parin onneksi ja juttelimme kaikenlaista, kunnes tuli aika lähteä pukeutumaan.

Tällä välin tuotiin kaikenlaisia häälahjoja, paljo hyödyllistä, vaan paljo kelpaamatontakin, niinkuin esim. kaksi samppanjamaljaa; ne yksitoista tohtoria toivat kaksi hyvin kaunista hopeaista kynttiläjalkaa, herra Kleines lasilaatikon kultakaloilleen, joita Emmi ei kuitenkaan voi kärsiä. Eno Fritz neuvoi häntä keittämään kalat ja lasisäiliössä pitämään luumuja. Poliisiluutnantin rouvalta tuli komea myrtti- ja pomeransinkukka-kimppu juuri silloin, kun nuoret nousisivat morsiusvaunuihin.

Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja. Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin valettu hänen yllensä.

Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa puvuissa ja herrat juhlapukimissa... se oli todellakin niin komeata, ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.

Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?