Part 12

Minä pakkasin laatikkoon kaikenlaista, mitä tarvitsimme vieraitamme varten, ja sitte minä menin eno Fritzin luo ja käskin hänen tulla muutamien ystävien kanssa, että voisin Bettille sanoa jotakin talrikkien, lusikkain, veitsien, kahvelien ja muiden sellaisten kalujen paljouden syyksi.

Sunnuntaina oli varsin ihana ilma.

Mieheni tuli jo lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä tulivat eno Fritz ja herra Kleines. Emmin piti tuoman kanssansa poliisiluutnantin Miila.

Me odotimme kauan Emmiä, vaikka turhaan, eikä herra Feliksiäkään näkynyt, niin ett'ei meillä ollut muuta keinoa kuin lähteä ilman heitä kylään katsomaan elovaunujen ja elomiesten aseinensa ohi kulkemista juhlasaatossa. Se saatto oli sangen hyvin järjestetty, vaan eipä se siltä minua ollenkaan huvittanut, kun Emmi oli poissa ja samoin herra Feliks ystävineen. -- Viimein tuli Emmi, mutta yksin. -- "Missä on Miila?" kysyin minä. -- "Hänellä ei ollut mitä panna yllensä!" -- "Lorua! Miksi sinä tulet näin myöhään?" -- "Minä... minä ensin katselin Ranskankadulla hevosrautatien kiskojen kiinni panemista." -- "Emmi, mitä sinulla on tekemistä Ranskankadulla, mitä ne hevosrautatiet sinuun koskevat?" -- "Ah, mamma, se on niin hauskaa!" --"Eipäs se ennen ollut." -- "Kun kaikki kunnollisesti selitetään, niin kyllä se huvittaa." --"Kuka sinulle hevosrautatietä selittelee? Puhupas suoraan!" -- "Tohtori Wrenzchen!" vastasi hän hiljaa. -- "Mitä, hä?" -- "Uusi rata kulkee nyt jo hänenkin asuntonsa ohitse." -- "Mistä sinä sen tiedät?" -- "Minä tapasin häntä äskettäin hevosrautatien vaunussa." -- "Ketä?" "Tohtori Wenzcheniä; ihan sattumalta?" -- "Ja tänäänkö myöskin ihan sattumalta?" -- "En, vaan hän kävi minua noutamassa." -- "Ratakiskojako katsomaan?" -- "Niin. Ja sitte me ajoimme Hallenportille asti ja sieltä takaisin." -- "Pyysikö hän sinua sille matkalle?" -- "Pyysi, mutta itse minä maksoin; hän ei koskaan maksa minun puolestani, milloin ajamme hevosrautatiellä." -- "Vai niin, te siis kohtailette toisianne. Tiedätkö sinä, miten pahasti hän on käyttäytynyt minua kohtaan?" -- "Mamma, sinä olet tuntenut häntä väärin, hän on niin hyvä." -- "Saammepahan toiste puhua enemmän tästä asiasta", sanoin minä. "Mitenkä sinä saatat antaa semmoisen miehen itseäsi lähestyä, joka on antanut sinulle selvät rukkaset, ja lisäksi vielä hevosrautatiellä? Parempi on, että minä otan sinut maalle tänne Tegeliin."

Kuka siitä tohtorista pääsee hullua viisaammaksi? Minä hänelle syötän parasta vasikkapaistia eikä hän ole millänsäkään, vaan tuskin ehdin kääntyä häneen seljin, kun hän jo tunkeutuu viattoman tyttäreni ystäväksi. Hyvä toki, että he hevosrautatiellä eivät koskaan jää kahden kesken.

Herrat olivat menneet edeltä, minä ja tytöt astuimme jäljestä hovin ravintolaan, jossa juhla oli jo meneillään, ja siellä tapasimme myöskin herra Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin. Me tervehdimme toisiamme ja asetuimme tuttavasti saman pikku pöydän ympäri.

Eno Fritz kehoitti nuoria tanssimaan. Herra Feliks pyysi kumppaniksensa Bettin ja herra Kleines kumarsi Emmille, mutta Emmi ei sanonut tanssivansa, jonka tähden hän alla päin hävisi näkyvistämme. -- "Emmi, miten sinä niin epäkohtelias olit?" kysyin minä. -- "Ah, mamma", sanoi Emmi, "häntä sinä et likimainkaan tunne. Äskettäin Fredrikinkadulla asemahuoneen luona tarjoutui hän minua iltasilla saattamaan ja oli niin hävytön ja röyhkeä, ett'en ollut mitenkään selvitä hänestä. Jos tohtori Wrenzchen ei olisi tullut, niin en tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä." -- "Mitä sinä nyt sotket? Mitenkä jouduit Fredrikinkadulle?" -- "Minä olin ajamassa kaupungin rautatiellä." -- "Ja mistä se tohtori tuli?" -- "Hän oli ostamassa minulle ranskalaisia hedelmiä." -- "Ja herra Kleines?" -- "Hän rupesi minua puhuttelemaan, kun minä puodin edessä odottelin tohtoria." -- "Emmi, se oli hyvin kevytmielisesti tehty!" -- "Ei suinkaan, kun hän kohtuullisesti torui herra Kleinesiä ja minun koko ruumiini vapisi kiihtymyksestä, niin tohtori sanoi..." -- "Mitä hän sanoi?" -- "Että on toki hauskempaa hevosrautatiellä!" -- "Eikö mitään muuta?"-- "Ei." -- "Eikö herra Kleines sinua tuntenut?" -- "Tuskin, sillä minulla oli jotenkin tiheä harso silmillä." -- "Emmi, sopiiko tuommoinen käytös sinulle? Ja ett'ei sinun enää tarvitse joutua semmoisiin ikävyyksiin, kiellän minä lujasti sinua seurustelemasta tohtorin kanssa, ja herra Kleinesin minä kyllä opetan."

Minä etsin herra Kleinesin ja puhuin hänelle suoraan vasten silmiä. Hän ensin ei tunnustanut, vaan kun minä en niin vähällä päästänyt, puolusteli hän itseään sillä, ett'ei muka tuntenut naista. -- "Sitä pahempi", sanoin minä, "että te olette tuommoinen katusankari, joka ahdistelette ihan tuntemattomia siivojen perheiden tyttäriä." -- "Ja muuten", sanoi hän, "hetihän minä poistuin, kun tohtorilta kuulin, että se hänen suojeluksessaan oleva nainen oli hänen morsiamensa. Jos se nainen oli teidän tyttärenne, niin saan toivottaa vain onnea!" -- "Onko se totta?" kysyin minä. -- Silloin hän oli pahastuvinaan. Kuinka minä muka saatoin epäillä hänen sanojansa. -- "No, hyvä", sanoin minä, "minä annan anteeksi nuorekkaan kevytmielisyytenne, jos lupaatte parantua ja pitää suunne kiinni." -- Sen hän lupasi, ja kun jo ilta alkoi käydä viileäksi ja hänellä muka oli paha yskä, katsoi hän paraaksi palata kaupunkiin. -- Jopa minä tiesinkin kylliksi.

Meillä muilla oli vielä iloa pitkän aikaa. Betti oli kukoistava kuin ruusu ja eno Fritz tanssi kuin hullu talonpoikaistyttöjen kanssa. Herra Maks, Feliksin ystävä, oli jotenkin hiljainen, ja kun minä kysyin, miksi hän näytti niin totiselta, sanoi hän iloitsevansa ystävänsä onnesta. Siihen minä en vastannut mitään, vaan mielessäni soivat voittomarssin sävelet pelkästä riemusta. Ystävykset olivat varmaankin puhelleet toisilleen sydämmensä salaisuudet, ja mitkä ne olivat, ei minun tarvinnut keltään kysellä. Ah, miten minä olin iloinen! Kun illempana palasimme yksinkertaiseen pieneen kesäasuntoomme illalliselle, sanoi Kaarle tiellä: "Vilhelmiina, luulenpa, että kauppanimi 'Buchholz ja Poika' olisi varsin sopiva. Hän on pulska nuorukainen, mutta tee minulle vain kerran mieliksi: älä kiiruhda asiaa." -- "Kaarle", myönnyin minä, "olkoon niinkuin tahdot. Käsitänhän minäkin, että hyvälle asialle pitää antaa aikansa. Muuten jää Emmi nyt minun luokseni Tegeliin; jos tohtori tarkoittaa totta, niin tietäähän hän, missä tyttö on."

"Mitä tohtorista, Vilhelmiina?"

"Huomaa tarkoin, minusta tulee kuitenkin hänelle anoppi, ja silloin minä hänen asiansa selvittelen. Hänellä onkin liian suuri syntiluettelo!"

Viimein herrojen piti lähteä kaupunkiin. -- Yöllä näin unta, että tohtori ja Emmi ajoivat pois hevosrautatien vaunuissa ja minä juoksin jäljestä, vaan en saavuttanut heitä. Toivottavasti ei se uni kuitenkaan merkitse mitään pahaa.

Salaisuuksia.

Kun ilma kylmenee, on minusta kuitenkin parempi elää kaupungissa kuin maalla. Niinpä me siirryimme pois Berliiniin silloin, kun puiden lehdet alkoivat näyttää muotivärien näyttelyltä. Krauset läksivät paljon aikaisemmin, kun herran lupa-aika loppui, ja minä iloitsin heidän menostaan. Toisena päivänä ennen lähtöään ovat he, kuten siitä talosta kuulimme, jossa he asuivat, panneet Mukin paistinpannuun ja syöneet hapahkon kastekkeen kanssa. Minä en voi käsittää, mitenkä ihmiset saattavat olla niin tunnottomat. Syödä niin sievä pikku olento kuin Mukki! Vaan eiväthän ne kaikkien hienot tunteet ole yhtä arat.

Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta, olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat minun luonani, kun... no, kun kerran eivät ole.

Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat ne vain pelkkää rakkautta.

Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan koiruohoa.

Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta, joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti, vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!

Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?

Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi: "Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä, vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan onnistunut päästä edes sen jäljillekään. -- Jos minä Bettiltä kysyin, vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.

Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta pääsemän taloon. -- "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka näytti käsityöläis-pojalta. -- "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on Buchholzin talo." -- "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." -- Nyt minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." -- "Sittenpä lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka. "Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"

"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" -- "Pitäkää se niin kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.

Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi nähnyt semmoista vaivaa? -- Se minun piti saaman tietää. -- Siispä minä rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit, vaan nämähän ovat liian pitkät!" -- Emmi katsoa tuijotti minuun perin hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" -- "Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. -- "Ja me kaikki kun siitä niin iloitsimme." -- "Mistä sitte, lapsi?"

"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan, mamma", sanoi Betti moittien. -- "Mitä sitte?" -- "Niin no, ei kaiketi nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki; nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."

Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun tietämättäni! Minulta kysymättä! -- Minusta tuntui kuin kuninkaasta, jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin nyt.

Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni, sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan, kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin, nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin samalla häntäkin." -- "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja poistui.

Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista, milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. -- Emmi oli aina suosinut tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt, että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa; mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran -- me taas ihan sattumalta olimme ajamassa hevosrautatiellä -- silloin katsoi hän minua silmiin ja ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli sovittu." -- "Sanaakaan sanomattako?" -- "Aivan niin. Mutta silloin oli se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina, niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana. -- Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin ihan voimaton.

Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun hänen rappusiansa paraillaan maalataan. -- "Eikö hän sitte olisi päässyt piharappujen kautta?" -- "Ei siinä talossa ole mitään piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä." -- "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" -- "Tietysti, papan ja vanhojen Wrenzchenien kanssa... ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne olivat!"

"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.

"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. -- "Kelle se kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. -- "Tietysti sen tohtori keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi. "Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"

"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän täällä olisi, miten..."

Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin, kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti hymyillen. -- "Ei... ei... lapsukaiseni... enhän minäkään toru. Se minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne osalliseksi!"

"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"

Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi, annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. -- Kaarle palasi vasta myöhään yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle, sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa, josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.

Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset. Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää, miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.

Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa aattoiltana.

Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä. Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa, joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.

Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki, tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis, ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen, mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.

Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa, ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan nukkuen.

"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä poissa." -- "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan", vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki varustettu, joulukuusi koristettu... mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?" -- "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." -- "Ja mikä sana se on?" kysyin minä uteliaasti. -- "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi, ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan suorittaa kaikki taloustyöni."

Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä ainoastaan 'pian, pian'.

Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa pikku joulukuusessa. -- Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili. Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella viidennen kerroksen pikku tuvassa. -- Sitte tulivat esiin lahjat. Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.

Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin, vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä "mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"