Part 11

Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin "Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on. Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma; toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti, kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta. Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole varaa hänen tuhlataksensa.

"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."

"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin, oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean sukuakaan."

Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.

Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa, ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut, ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi sangen levollisena sillalla veteen katsellen.

Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. -- "Onko hänellä poikakin?" -- "Ei, hän sukeltaa uudestaan." -- Ja toistamiseen hävisi veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli uudestaan näkyviin... ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi kiirehtivään veneesen.

Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen, sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.

Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.

Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte sinä annat minulle ohjakset."

Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo liikkeellä!

Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken hirmuisen tapauksen!"

"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.

"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."

"Missä ovat Krauset?"

Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.

Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. -- "Elääkö hän?" -- "Elää!" -- Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää vauhtia.

Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.

Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla." -- He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en taipunut.

He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin, Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti. Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.

Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks Schmidt."

"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat. Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. -- Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"

"Ei se toti nyt pahaa tekisi..."

"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"

Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt seisoi kynnyksellä.

"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.

"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain tänne etuhuoneesen istumaan."

Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni, eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset, sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä rakastava.

Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen apunsa.

Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi rievun ja kuivasi sen pois.

Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.

Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin. Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. -- Minä sanoin herralle, että hän tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.

Betti kysyi, näkikö hän, miten poika oli tullut putoamaan.

Herra Feliks Schmidt oli hetkisen vaiti ja sanoi sitte: "Oli siinä toinenkin poika laivasillalla."

"Niin oli", vastasi Betti.

"Tunnetteko te sen pojan?"

"Varsin hyvin!" sanoin minä. "Hän on täydellinen veitikka."

"Minä en häntä jättäisi perään katsomatta", sanoi herra Schmidt.

"Minkä tähden?"

"Hänkin saattaisi kerran pudota järveen", vastasi herra Schmidt lyhyesti.

"Eihän toki!" naurahdin minä. "Ei paha pala tulessakaan."

Herra Schmidtin ensi lasi oli jo tyhjänä ja minä menin tekemään toista. Aurinko oli tällä välin siirtynyt, niin että minä sain emännän kanssa siirtää myöskin märkiä vaatteita parempaan paikkaan. Mutta jopa ne olivatkin melkein kuivat. Paidan ja mansetit saattoi jo kohta silittää, niin että minä pistin raudat tuleen. -- Silloin tuli Betti sanomaan, että herra Schmidtin sikarit olivat kaikki kastuneet ja että hän kuitenkin mielellään nyt polttelisi.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kysyin häneltä."

"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"

"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia polttamatta."

"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."

Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti, milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut välinpitämättömäksi. Viimeinkin!

Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.

Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt. Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki. Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. -- "Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. -- "Ei", vastasi Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.

Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut, kuin nyt saattoi.

"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."

Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.

Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.

Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen! Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän, valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.

Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat. Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä toivottaen joivat Buchholzien maljan. -- Minä vastasin olevani pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä, jotka jo olivat kaukana edellä.

Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.

"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."

"Herran kiitos", sanoin minä.

Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei se poika itse pudonnut... pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."

"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.

"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra Felikskin sen näki."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."

Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni, jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta, menimme levolle.

Elonkorjuu-juhla.

Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä. Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat ilmatiedot.

Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla, miten se kaikki on tapahtunut.

Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä, miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas, jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.

Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä. Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.

Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli. "Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" -- Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. -- "Mitäpä, jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. -- "Miksi hän ei osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. -- "Vai niin? Olisiko hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä sysäsit?" -- "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. -- "Edvard, jospa minä sitä en usko?" -- "Mamma sanoo, että hän se alkoi riidan minun kanssani." -- "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi uskoa." -- "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." -- "Ehkäpä lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi Mukkia." -- Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. -- "Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.

Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää, olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme. Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.

"Mitenkähän olisi, jos kutsuisimme herra Feliks Schmidtin ja hänen ystävänsä tänne vieraisille?" kysyin minä ikäänkuin sattumalta. -- "Ei minusta olisi soveliasta heitä suorastaan kutsua", vastasi Betti. -- "Mutta lupasivathan he käydä vastakin meillä, kun tuona iltana läksivät." -- "Jos he sattumalta tulisivat, olisi se minulle hyvin mieleen", sanoi Betti, "vaan jos sinä heidät erittäin kutsut, lähden minä puolestani Berliiniin." -- "Mitäpä sinä siellä kaupungissa tekisit? Pappa ja Emmi tulevat myöskin tänne ja samoin eno Fritz." -- "Mutta minä menen." -- "Betti, johan sinä olet järjetön." -- Hänellä oli jo taaskin vastaus valmiina, mutta ennenkuin suu ehti aueta, olin minä poissa huoneesta, jonka ovi oli asianmukaisesti paukahtanut kiinni minun jälkeeni. Jos en minä olisi ennen ehtinyt, niin olisi hän sen paukauksen tehnyt. Nyt hän voi kerran itsekin huomata, miten pahalta semmoinen kuuluu. Ei mikään paremmin kasvata kuin esimerkki!

Iltapäivällä minä läksin kaupunkiin ihan yksin, kun Betti oli oikullinen, ja matkalla minulla oli aikaa antautua kaikenlaisten ajatuksien valtaan. Minun mielestäni oli herra Feliks aivan kuin luotu minun Bettilleni. Että hänellä on sydän oikeassa paikassa, sen hän jo on osoittanut; että hän on tarkka ja toimellinen nuorukainen, sen minä näin hänen pesuvaatteistaan. Hän on kauppatoimissa. Vähästähän minunkin Kaarleni alkoi... miksikä eivät myöskin nämä nuoret saattaisi rakentaa omaa pesää: edessä puoti ja vieressä konttorihuone ja pieni asunto päällä toisessa kerrassa.

Mutta miten saada hänet ulos Tegeliin?

"Minä en eitä, että on olemassa hyvä sallimus. Jos minä sattumalta kohtaan herra Feliksiä", ajattelin minä, "niin se yhtyminen on taivaan antama viittaus." Ja koska tietysti aina on lupa vähän autella sallimuksen tekoja, läksin minä astumaan Kuninkaankatua ja koettamaan, eikö hän sattumalta ollut puodissaan. Mutta häntä ei ollut siellä; sen sijaan tapasin hänet meillä omassa kodissamme innokkaassa neuvottelussa minun Kaarleni kanssa villasukista, joita hänen isäntänsä tahtoi ostaa hyvän joukon minun mieheltäni. "Tämä on taivaan ääni", sanoin minä itsekseni ja odotin, kunnes kauppa oli tehty ja nuorukainen yritti lähtemään. Minä tervehdin häntä ja sanoin sivumennen: "Sunnuntaina on elojuhla Tegelissä." -- "Kyllä minä aionkin tulla, jos ilma on kaunis eikä sada", vastasi hän punastuen. -- "Ettehän toki nyt peljänne kastumista?" sanoin minä leikillisesti, ja hän läksi. -- "Jos sunnuntaina on kaunis ilma", päättelin minä, "niin on siinä kolmas merkki, eikä minulle suinkaan johdu mieleen ruveta ponnistelemaan sallimusta vastaan."

Kaarle oli iloksensa minulta jo ennen kuullut, miten hyvin se nuorukainen oli käyttäytynyt, ja kiitteli häntä nyt vielä sangen ymmärtäväiseksikin, koska hänen oli onnistunut taivuttaa isäntänsä rupeamaan kauppa-asioihin meidän kanssamme, ja siitä Kaarle toivoi hyvää menestystä. -- "Kaarle", sanoin minä, "näetkö nyt, miten runsasta korkoa hyvänteko kasvaa? Jos minä en olisi häntä auttanut, niin kukapa tietää, olisitko niin helposti päässyt hänen kauttansa sukistasi? Ja Betti näyttää häneen mieltyvän." -- Silloinpa vasta Kaarle pauhahti. "Yhdestä sukkakimpusta minä en myö tyttöäni!" tiuskasi hän. "Etkö jo ole saanut kylliksi naimiskaupoistasi?" -- "Kaarle", sanoin minä hiljaisella ryhdillä, "mitä taivaassa on päätetty, toteutuu maan päällä. Nuorukainen työskentelee samalla alalla kuin sinäkin. Meillä on vain nämä kaksi tytärtä... miten kaunista olisi, jos joskus kirjoitettaisiin: Buchholz ja Poika, trikoita ja viilatavaroita _tukuttain_!" -- Kaarle mietti hetkisen. "Jos lupaat olla sekautumatta koko asiaan, niin en minä vastustele sinun toiveitasi", sanoi hän sitte.

"Sen minä kyllä lupaan", sanoin minä, "vaan sunnuntaiksihan minä jo hänet puolittain kutsuin maalle." -- "Näetkö nyt, että olet ihan parantumaton; mutta minä sanon sinulle, että minäkin pidän silmäni auki."