Part 10

Sen ajatuksen hyväksyi Kaarlekin. Minä lähetin Bettin Bergfeldtiin kysymään, tahtoivatko he tulla mukaan, mutta palattuaan kertoi Betti saaneensa vain puolinaisia vastauksia ja näytti itsekin niin itkua tekevältä, että minä heti aavistin jotakin, vaikk'en vielä tiennyt, mitä. Perästäpähän tuo kuului.

"Miksi eivät Bergfeldtit antaneet suoraa vastausta?" kysyin minä. -- "He sanoivat kaupungin rautatietä liian halventavaksi ja sopimattomaksi." -- "Vaikka _mekin_ sillä matkustamme", sanoin minä terävästi ja kysyin sitte edelleen: "Tuleeko sinun Emilisi meidän kanssamme?" -- Betti oli vaiti. -- "Vai menetkö sinä Bergfeldtien kanssa?" -- Ei vastausta.

"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin", virkoin minä. -- "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. -- "Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." -- "Ehkä!" vastasi hän. -- "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" -- "Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. -- "No, mitä se sitte on? Sano jo kerrassaan, lapsi!" -- "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.

Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset, hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän viimein selvisi. -- "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" -- "Ei, ei; en minä voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"

Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.

"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi syksynä pidetään kunnon häät?"

En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. -- "Ei koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" -- "Hä?" toruin minä. "Hänen pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." -- "Mutta minä en ota häntä", vastasi Betti. -- "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi. Ja miksi et huoli hänestä?" -- "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi häntä..." Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti, vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään viisastunut.

Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän. Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja mustanpuhuvat.

Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään, niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.

Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta; niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa suhistamaan.

"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." -- Ennenkuin Kaarle ehti vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. -- "Jotka tahtovat nauttia lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."

Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.

"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.

Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän, joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.

Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat, vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.

Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna, ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä näyttikin olevan halua peliin.

"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani. "Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä, ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset ovat todellakin oikeita moukkia."

Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. -- "Murise vain ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia, jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva! Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen. Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut suurimman voiton raha-arpajaisista.

"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa", sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti vaalennut kalman kalpeaksi -- "Betti... hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" -- Kaarle juoksi pois. -- "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli, hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." -- "Ei siitä enää vaaraa ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti. Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." -- "Me lähdemme kotiin", sanoin minä. -- "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." -- "Kenenkä?" -- "Hänen, jota minä nyt vihaan... Emilin!"

Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän hämärtyy", sanoi hän. -- "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa, eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä surisevat kuin sananlennätin-lanka."

"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni kädestä ja vetäen puoleensa. -- "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen... hänen kanssansa!" vastasi Betti.

"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"

Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan rikkautunut. -- Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.

Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus. Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin heidän Emilinsä. -- "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.

Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin. Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. -- Se hyvin rauhoitti ja asetti minunkin mieltäni.

Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin. Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.

"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno Fritz ja sinun hellä sydämmesi." -- "Ja tuo tohtori", lisäsin minä, "pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."

"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."

"Jos vain olisi tahtonut." -- "Hän ei todellakaan voinut." -- "Miksikä ei?" -- "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."

Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa, mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. -- Seuraavana päivänä hän kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.

Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu, sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" -- "En", sanoi hän -- "No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" -- Niinpä hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan sairaansa luo.

Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen oikeastaan on? -- Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään. Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.

Sillä mihin hyvänsä menin, kaikkialla vain samaa vilinää: ulompana maalla ja sisempänä kaupungissa, missä vain on vähänkin aukeampi paikka, kaikkialla on joukottain riiteleviä ja parkuvia lapsia, kaikenlaisia, kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikenkarvaisia sadoittain ja tuhansittain. Monia niistä tietysti kanneksitaan, toisia on kaksittain ja kolmittain korivaunuissa, mutta enimmät ovat jo ehtineet niin pitkälle, että kykenevät itse juoksemaan. Muutamat kömpyröivät ja väännättelevät, horjuvat ja huojuvat kuin pikku veneet, jotka on lastattu liian täyteen; muutamat lankeilevat ja nousevat jälleen; siinä nauretaan ja huudetaan, itketään ja älistään, sysitään ja satutetaan, syödään ja juodaan, tietämättä mitään koko tästä maailmasta. -- Kun näkee koko tuon paljassäärisen seuran, makaavaiset, jotka jo ovat väsyneet ilman vaikutuksesta, leikkiväiset, jotka hiekkaläjissä pengostelevat ja kaiken muun unhottavat hullumaisessa työn innossaan, juoksentelevaiset ja hyppiväiset, koko tuon viattoman maanmyyrä-joukon, silloin voi mieli muuttua synkäksi ja tuntua, ikäänkuin joku kysyisi: "Mitähän kaikista noistakin on tuleva?"

Pojista minä en huolehdi, ne oppivat asiansa, joutuvat sotamiehiksi ja saavat katsoa itse, miten tulevat toimeen, sillä rahapohatoiksihan ainoastaan ani harvat syntyvät. Mutta pikku tytöt... se on toista.

Ennen muinoin, kun minä olin nuori, emme me tienneet muuta kuin että me olimme joutuvat miehelään kukin aikanansa, ja ainoastaan silloin, kun joku huomasi, ett'ei hänen ollut siihen toivoon luottaminen, opetteli hän kotiopettajattaren tointa tai jotakin muuta senlaatuista, ja jos sekään ei auttanut, niin olihan toki aina sen verta sukulaisia ja omaisia perheitä, ett'ei tarvinnut kovin surra leivästä kuolemaansa asti. Tämmöisiä tätejä pidettiin taloissa ja olihan heistä hyötyäkin, milloin sattui tapahtumaan perheen lisäys tai joku sairastui tai emäntä kuoli tai mihin kaikkeen heitä voikaan käyttää. -- Mutta nyt ei enää perusteta enempää perheitä, kuin juuri välttämättömästi on tarpeen, sukulaisuus-yhteys höltyy höltymistään ja tätit saavat elää itsekseen. Sentähden ne juuri nuoret tytöt nyt jo aikaisin opettelevat opettajattariksi, juurikuin olisi itseselvää, että he jäävät miehelään pääsemättä.

Ennen aikaan oli edes luostareja, joihin tytöt voivat mennä nunniksi, kun heille ei ruvennut hyvin käymään maailmassa (vaikka se ei olisi koskaan johtunut minulle mieleen); vaan nyt ne jo lapsina harjoittelevat semmoisia mullistusasioita kuin opetusta, maalaamista, puunpiirtämistä tai muuta semmoista. Musiikkihan on nyt tullut niin halpahintaiseksi, ett'ei maksa vaivaa sitä yrittääkään, ja se, mitä minä sillä alalla Emmistäni ko'in, saattoi tietysti vain vahvistaa musiikillista vastenmielisyyttäni. Piano on tuommoinen kotieläin, joka valkoisilla ja mustilla hampaillaan kuluttaa ylen paljon aikaa ja lisäksi vielä ahmii rahaakin, tuottamatta niin mitään hyötyä.

Betti tahtoo nyt myöskin jotain oppia, opetustointa tai maalausta, vaikk'ei oikein tiedä, mihin hänellä olisi enin taipumusta; hän tahtoo tehdä niinkuin monet muut nuoret tytöt, jotka vain tekevät työtä ja yhä työtä, voidakseen elää tai että heillä olisi millä elää.

"Betti", sanoin minä, "mitä sinä huolit ruveta maalailemaan tai lapsia opettelemaan, onhan sinulle kylliksi tekemistä meidän taloudessammekin?" -- Siihen hän vain halveksivasti sanoi: "Vai taloudessa?" ja nyrpisti nenäänsä, niin että minä heti vaikenin, sillä semmoisissa tapauksissa ei puheista ole apua. Pilkallisuus, nenän nyrpistys ja ylös pyrkiminen ovat huonot keinot; miksi ei olla tyytyväiset siihen, mitä kelläkin on?

Tyytyväisyys on niin ihana keksintö, että on perin vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät siitä pidä vähääkään lukua, vaan väsymättä ajavat onnea takaa. Mutta onni on ihan kuin olut, se näyttää monesti ihmeen kauniilta, vaan kun sitä saa maistetuksi, onkin se hapanta, ja kun se näyttää pelkästä voimasta kuohuvan yli reunojen, on se huonosti kaadettua ja paljasta vaahtoa.

Kukapa tietää, mitä kohtalo kaataa maljaan tuolle leikittelevälle lapsijoukolle, kun heidän kerran täytyy lähteä maailmaan toimeentulon taisteluun, joksi nyt elämää sanotaan ja joka on muodissa myöskin tytöillä? Kun näen paljon lapsia, silloin ajattelen aina omia tyttöjäni: tuntuu niin oudolta, että olen kiljahtaa tuskasta. Jos ei olisi Herraa Jumalaa taivaassa... niin olisipa todella kurjaa täällä maan päällä.

Kesällä.

Eipä ole mikään konsti tuo "olla olevinansa" ja lähteä huokealla ylimääräisellä junalla johonkin, voidakseen sitte kertoa käyneensä Sveitsissä tai missä hyvänsä; mutta jäädä siivosti Berliinin lähelle, niin että vaimo ja lapset voivat iloita raittiista ilmasta ja mieskin sunnuntaina pääsee nauttimaan huvia, se ei minusta ole mikään helppo tehtävä. Silloin täytyy hyljätä ylpeys kokonaan ja pukea yllensä hyveen jokapäiväinen puku.

Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.

Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä. Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.

Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina oikein sovellu huonekaluihin. -- Kun semmoinen historiallinen pohja on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.

Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.

Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin, ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.

Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan, sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu, ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen merkityksestään.

Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja se asia on näin.

Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa. Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä. Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä moisia naurettavia etuluuloja.

Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä milloin häntä yritin kiusaamaan.

Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin niinä. -- "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi hän. -- "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" -- "Tietysti, en minä sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" -- Vaan mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä, ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me kuinka olisimme tuulettaneet.