Part 1

BUCHHOLZIN PERHE

Kuvailuja Berliinin elämästä

Kirj.

JULIUS STINDE

Lyhennellen suomensi Aatto S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

Kadulta katsoen. Syntymäpäivä. Musikillinen vävynpyynti. Näyttelyssä. Herra Buchholzin hammastauti. Kummitusjuttuja. Uudenvuoden aatto. Magneetillinen koetus. Perhevaunuissa. Morsianilta kolmannessa kerrassa. Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan. Kylpypaikassa. Herra Bergfeldtin onnettomuus. "Voille leivälle." Ristiäiset. Kesällä. Elonkorjuu-juhla. Salaisuuksia. Emmin varasto. Häät. Häiden jälkeen. Ensi pidot. Eno Fritzin joulu. Kotoista taidetta. Muotokuva. Uusi sukulaisuus. Hieno seura. Betti. Onnettomuuden torstai. Koetuksia. Vävyni. Eno Fritz. Mitenkä kullekin käy.

KADULTA KATSOEN.

Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä, jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.

Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä. Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin, pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta, joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä] tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen, mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä, ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on, semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin, joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja, milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot, erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset. Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut. Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla; yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi, joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.

Syntymäpäivä.

Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee. Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.

Vaan nyt asiaan.

Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa, kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa", jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan markkaa.

Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli lapsivieraita.

Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.

Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin vaiti.

Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä, vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa tuntevinaan.

Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:

"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."

"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle. -- "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä. Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta. Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa rakastajianne, se kelvoton kappale?"

"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä itseään näkyisi.

"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich jotenkin kovaan. -- Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti, vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni, tästä näet paraiten!" -- "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea, jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika, josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!" -- Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin: "Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" -- "Sitä en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. -- Minä olisin kyllä tuohon voinut yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu; ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.

Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen, jota joku mies sanoo hänen omaksensa. -- "Minä olen ompelumamseli, kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä oli Rosalian osa.

Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!" huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. -- "Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli punaisen kotkan ritariston tähti."

"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, -- Lapset tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty uhrijuhla. -- "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit, mamma?" uikutti Emmi. -- "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" -- "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva Heimreich. -- "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni, -- "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin: "Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa, Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." -- "Sepä lienee kelpo tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä hänen pitäisi." -- Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty suuressakin teaatterissa." -- "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei muistanut tarkkaan.

Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun pyhinä istuu kirkossa.

Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai 'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."

Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta se kuitenkin turmeltui.

Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?

Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut -- olihan syytä Heimreichin rouvassakin -- mutta sen verran minä onnettomuudesta opin, että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään. Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.

Kunnioituksella _Vilhelmiina Buchholz_, omaa sukua Fabian.

Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole maininnutkaan pahimpia paikkoja.

Musiikillinen vävynpyynti.

Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi askeleen.

Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo, minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.

Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon sinä olet ansainnut kirjailulla." -- "Kaarle", sanoin minä, "olenpa minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva, ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä, "tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin sepä vasta häntä suututtaisi!"

"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. -- "Sen minä säilytän ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen uuden." -- Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista. Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte meitä noutamaan."

Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä, poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.

Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme. "Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä viimeksi näin!" -- Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on paljon kasvanut. -- Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle, joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin parasta onkin pitää pitkiä hihoja.

Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä vielä oli tulematta. -- "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän Emilillenne riittänee yhdestäkin." -- Hän vastasi Emilin tuovan kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. -- "Ahah", ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"