Part 25

— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne voisin mennä.

— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.

— Voi hyvä Jumala, en.

— Mutta mistä alkaen?

— Jo kaksi kuukautta sitten.

— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?

— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme, ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä mitään muuta.

— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.

— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla, huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä, ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin kiirastulessa.

— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.

— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi. — Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.

— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut yksin, sitten kun jätitte varakreivin?

— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän lisäsi iloisesti.

Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:

— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?

— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.

— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.

Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.

— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on. Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta... saimme sitten muuta ajattelemista.

— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.

— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään kolmisin.

— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.

— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?

— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä tavalla näen teidät jälleen.

— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta? Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!

Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.

— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.

— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.

Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin iloinen.

Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:

— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.

— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.

— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin. Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa Rodolphen luona.

— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä kauan, vain kaksi päivää.

— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.

— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.

— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.

Molemmat valmistuivat lähtemään.

— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.

— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.

Kun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:

— No, mitä aiot tehdä?

— En tiedä, mutisi Rodolphe.

— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne kanssa.

— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.

— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin hänen luonaan.

— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.

— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai sinäkin panet maata?

— Tietysti, vastasi Rodolphe.

Mutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.

Aamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.

— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa, ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.

— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.

— Niin, vastasi nuori tyttö.

Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle maalarille kätensä.

— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten. — Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.

— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?

— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa minua vielä.

— Tiedän sen, vastasi maalari.

— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle paljon pahaa.

— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.

— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu pitkää aikaa.

— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.

— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.

— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien peninkulmien jäässä toisistanne.

— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä liiaksi... Minä poistun pian ainiaaksi.

— Mutta minne?

— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!

Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.

— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!

— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?

— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä ajassa?

— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi sydäntäni... Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette. En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen... mutta sitä ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte, kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut Mimiänsä... eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala, valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.

— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan, olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan, olihan hän vapaa... kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä, auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä! Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni murtuisivat... Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä aterioineet... se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata, kuoleman väri... Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!

Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen läheisyyden.

Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline. Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli päättänyt uhrata lempiteoksiaan.

Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.

— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani aamukengät ja panen päähäni huivin... minulle se on samantekevää. Sillä silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.

Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet jätettiin yksin sairaan kanssa.

Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen puoleen sanoen:

— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.

— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.

— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu. Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.

— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa. Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan. Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa, jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia, ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin. Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla. Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet, joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan viimeinen kerta.

Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat Rodolphen kasvojen yli.

Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti, että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.

— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan, minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.

Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.

Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu, voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden näyteikkunoita.

Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun, alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli ensi silmäyksellä saanut.

Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.

— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi, orvokkeja... niitähän on vielä.

— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi... ensi sunnuntaihin siis.

Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:

— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!

Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.

— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!

Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.

Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli kutsuttu kummiksi.

— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään Rodolphen.

Runoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:

— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn pian häntä katsomassa.

— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.

Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.

— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.

Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut heidän rakkautensa paratiisi.

— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.

Myös makeiset tuottivat hänelle iloa.

— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle rakkaita, Rodolphe kultani.

Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.

— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein varhain.

Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:

— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.

Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe viittasi kirjeeseen.

— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.

— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?

— Kuka tietää! mutisi maalari.

Mimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.

Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.

— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.

— Mitä?... Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?

— Ketä? huusi Rodolphe.

— Häntä... Mimiä.

— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.

— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille, olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja lähetin sen heti teidän asuntoonne.

— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona. Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan, kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin olette hänet viimeksi nähnyt?

— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton... hän pelkää teidän sairastuneen.

— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet

— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää teidät sisälle.

Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:

— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin, puhui totta.

— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi on siis...

— Tänä aamuna... kello neljä.

— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi Rodolphe.

— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi nimikilpi: _Ruumishuone_, hän lisäsi:

— Hän on jo vaunuissa.

Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan hautauksesta.

— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.

— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.

— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan yksinäisyyttä.

XXIII

Nuoria ollaan vain kerran

Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin, oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen. Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.

Eräänä iltana kun Rodolphe jalat _omalla_ matollaan istui _omassa_ nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.

— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.

— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa, että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.

— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.

— Mistä minä tietäisin?