Part 24

Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan, ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin, joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen, rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä, lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen, valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti? Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan, joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa. Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta? Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket? Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut? Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet, ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi intohimoksi.

Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana, sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää, että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä erolla oli saavuttanut?

Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään... mutta tieto siitä oli hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi, kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen jollakin huivilla tai hatulla... siis esineillä, mutta ei ihmisten kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena, menossa johonkin huviin.

Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he saattoivat lohduttaa toisiaan.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin. Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla Marcel tapasi hänet työssä.

— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet työssä... ja päällepäätteeksi runon teossa!

— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia... olen saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!

— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi nyt olette?

— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme... ei muuta.

— Todellako?

— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen. Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.

— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.

— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä, mistä löydän.

Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä runosuontaan muihinkin tehtäviin.

— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, — tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea. No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.

— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa matkapassia.

— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen, — haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?

— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi Rodolphe.

Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon, jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän lemmentarinansa eri vaiheineen.

— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee minua lehdissä!

Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä. Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää hänen huomionsa muualle.

— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.

— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.

— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.

— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.

Ja hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.

— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.

— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.

Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä ystävilleen.

II

Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-, leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä »Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru, ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma täytti tämän kaupunginosan.

Vietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.

Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta kinkut alkoivat kutistua kokoon.

— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka paahtaa sen.

— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri! Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.

— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet, jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.

— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.

— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.

— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.

— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.

Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.

Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.

— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.

— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.

— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.

— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti Rodolphe.

— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta erilaisina.

— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.

— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.

— Tietysti minun kanssani.

— Ja mistä rahat?

— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.

— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin susi. Odotan sinua tässä.

Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä frangia.

— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.

— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.

— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.

Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.

Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.

Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.

Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään. Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata. Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.

— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.

— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa... ja minun laitani on samoin, hitto vieköön... en salaa sitä lainkaan.

— Vaikka niinkin, mutta...

— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot, jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!

— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin... vastasi Rodolphe vaipuen haaveihinsa.

— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon. No niin, menneisyys on mennyttä... irti kahleista, jotka meitä vielä siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin, katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä, tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus, tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää, kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa. joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa, vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe, ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena, muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan. Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo, järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita, tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä, joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön, ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.

— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?

— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä, kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne, säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni, mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah, eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati kääntävät ajatukseni häneen.

Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian, jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.

— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!

— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!

Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.

— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.

— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.

— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö, kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.

Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.

— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin oikein kaunis ja rakasti minua... eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?... Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko... no niin, se myönnetään sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää puhua minulle hänestä.

Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta, ajatteli maalari.

Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja sitten pisti sen taskuunsa.

— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.

Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata, koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.

— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.

Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.

Tulija oli Mimi.

Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä tiehensä.

— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.

Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana takaisin tuoliinsa.

— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen kättänsä, joka pysyi velttona.

— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?

— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin myöhä.

Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut enää Mimi, vaan Mimin haamu.

Marcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.

Mimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.

— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita, pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel... tiedättekö, miksi tulin luoksenne?

— En aavistakaan, vastasi maalari.

— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.

— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.