Part 16

Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin oikopäätä säestyksen.

— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan siveltimen!! Hylätessään _Punaisen mereni_ he toivovat ehkä, että epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.

Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista, jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija, jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen. Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin; hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin — asunnon, nimen ja salaisuudet.

Muutamat hänen _memoriaalistaan_ otetut sivunäytteet valaisevat hänen liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin tarkimmatkaan selitykset.

20 p. maalisk. 184-.

Myyty herra L———lle, muinaisesineiden kerääjälle, se harppi, jota Arkhimedes käytti Syrakusan piirityksen aikana, 75 fr.

Ostettu herra V———ltä, sanomalehtimieheltä, Akatemian jäsenen herra N———n kootut, aukileikkaamattomat teokset. 10 fr.

Myyty samalle Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä arvosteleva kirjoitus, 30 fr.

Myyty herra N———lle, Akatemian jäsenelle, 12-palstainen hänen koottuja teoksiaan käsittelevä sanomalehtileike, 250 fr.

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä kriitillinen tutkielma, 10 fr, sitäpaitsi 50 naulaa kivihiiliä ja 2 kiloa kahvia.

Myyty herra D———lle posliinimaljakko, joka on kuulunut rouva du Barrylle, 18 fr.

Ostettu pikku S———ltä hänen hiuksensa, 15 fr.

Ostettu herra B———ltä kasa tapoja koskevia artikkeleita ja kolme viimeistä Seinen prefektin oikeinkirjoitusvirhettä, 6 fr., lisähintana pari napolilaisia kenkiä.

Myyty neiti O———lle vaalea tukkalaite, 120 fr.

Ostettu herra M———ltä, laatukuvamaalarilta, sarja pilapiirroksia, 25 fr.

Ilmoitettu herra Ferdinandille aika, jolloin rouva paronitar R——— de P——— menee messuun. — Samalle vuokrattu yhdeksi päiväksi pieni välikerros Faubourg-Montmartressa; kaikkiaan 30 fr.

Myyty herra Isidorelle hänen muotokuvansa Apollona, 30 fr.

Myyty neiti R———..e pari hummeria ja kuusi paria käsineitä, 36 fr. (Saatu 2 fr. 75 centimea).

Hankittu samalle kuuden kuukauden luotto rouva P———n muotiliikkeestä. (Hinta toistaiseksi määräämättä.)

Toimitettu muotiliikkeen omistajalle, rouva P———lle neiti R——— asiakkaaksi. (Maksuna saatu kolme metriä silkkikangasta ja kuusi kyynärää pitsiä.)

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, hänen 120 frangit suuruinen saatavansa suoritustilaan joutuneelta lehdeltä, 5 fr., lisämaksuna kaksi naulaa unkarilaista tupakkaa.

Myyty herra Ferdinandille kaksi rakkauskirjettä, 12 fr.

Ostettu herra J———ltä, maalarilta, muotokuva, joka esittää herra Isidorea Apollona, 6 fr.

Ostettu herra H———ltä 75 kg hänen teostaan »Vedenalaiset vallankumoukset», 15 fr.

Lainattu kreivitär de C———lle saksilainen pöytäkalusta, 20 fr.

Ostettu herra C———ltä, sanomalehtimieheltä, 52 riviä hänen _Courrier de Paris_-lehdessään, 100 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeet.

Myyty herroille O... ja Kumpp 52 riviä herra C...n _Courrier de Paris_-tehdessä, 300 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeeL

Vuokrattu neiti S. G———lle yhdeksi päiväksi vuode ja vaunut (maksutta; kts. neiti S. G———n tiliä, pääkirja siv. 26 ja 27).

Ostettu herra Gustave C———ltä pellavateollisuutta käsittelevä kirjoitelma, 50 fr., lisähintana harvinainen, vanha painos Flavius Josephuksen teoksista.

Myyty neiti S. G———lle nykyaikainen huonekaluun. 5000 fr.

Maksettu saman puolesta apteekkilasku, 75 fr.

Samoin maitolasku 3 fr. 85.

Jne., jne.

Ylläolevasta voi jo nähdä, kuinka tavattoman laajalle ulotti toimiaan Medicis-juutalainen, jota hänen tavattoman sekalaisesta, hiukan lainvastaisesta liikkeestään huolimatta kukaan ei ollut hätyyttänyt.

Astuessaan ystäviemme huoneeseen, luonteva, älykäs ilme kasvoillaan, juutalainen oivalsi heti saapuneensa otolliseen aikaan. Nuo neljä ystävää olivat näet kokoontuneet neuvotteluun, ja tuiman ruokahalun johtaessa puhetta käsittelivät vakavaa leipä- ja lihakysymystä. Oli sunnuntai kuukauden loppupuolella. Kohtalokas ja synkeä päivä!

Medicisin tuloa tervehdittiin siis äänekkäin ilonhuudoin, sillä tiedettiin, että juutalainen oli liian saita ajastaan tuhlatakseen sitä kohteliaisuuskäynteihin. Hänen läsnäolonsa merkitsi aina jotain liiketointa.

— Hyvää iltaa, herrat, sanoi juutalainen, — mitä kuuluu?

— Colline, huomautti Rodolphe, joka makasi vuoteellaan vaakasuoran asennon suloudesta nauttien, — täytä vieraanvaraisuuden velvollisuudet ja tarjoa tälle vieraallemme tuoli, sillä vieras on aina pyhä. Olkaapa Abrahamin nimessä tervetullut, lisäsi hän juutalaisen puoleen kääntyen.

Colline työnsi esiin nojatuolin, joka oli kimmoinen kuin valurautainen levy, ja sanoi juutalaiselle mitä kohteliaimmin:

— Kuvitelkaa hetkinen olevanne Cinna ja vallatkaa tämä paikka!

Medicis vaipui nojatuoliin ja aikoi juuri valittaa sen kovuutta, kun hän samassa muistikin, että hän itse oli sen aikoinaan luovuttanut Collinelle, saaden vastineeksi puhekyvytöntä kansanedustajaa varten laaditun poliittisen uskontunnustuksen. Hänen istuessaan olivat hänen taskunsa helisseet merkillisesti, mikä pani neljä ystävystämme hautomaan suloisia unelmia.

— Kuunnelkaamme nyt laulua, kuiskasi Rodolphe Marcelille. — Alkusoitto ei ollut niinkään huono.

— Herra Marcel, aloitti juutalainen, — olen tullut suorastaan avaamaan teille onnen ovet. Tarkoitan, että tarjoan teille suurenmoisen tilaisuuden päästä maineen kukkuloille. Nähkääs, herra Marcel, taide on kuiva erämaan polku, jonka keitaana on maine.

— Ukko Medicis, vastasi Marcel, joka kärsimättömyydestä oli kuin tulisilla hiilillä, — viisikymmenprosentin, teidän kunnioitetun suojeluspyhimyksenne, nimessä olkaa lyhytsanainen.

— Niin, puuttui Colline puheeseen, — lyhyt kuin kuningas Pipin pieni, joka oli ympyriäinen, sillä olettehan te kerrassaan ympärileikattu, te Jaakopin poika!

— No, no! huudahtivat toiset boheemit kauhistuneina ja katselivat ympärilleen kuin odottaen, että lattia avautuisi ja nielisi filosofin.

Mutta Collinea ei vielä nielty tällä kertaa.

— Näin on asia, jatkoi Medicis. — Eräs rikas taiteensuosija, joka kerää paraikaa taulukokoelmaa pitkin Eurooppaa näytteille lähetettäväksi, on antanut tehtäväkseni ostaa tätä varten joukon huomiota herättäviä maalauksia. Tarjoan teille nyt mahdollisuuden päästä tähän kokoelmaan. Sanalla sanoen tekee mieleni ostaa teiltä _Kulku Punaisen meren poikki_.

— Rahat pöytäänkö? kysyi Marcel.

— Pöytään, jatkoi juutalainen ja antoi kolikko-orkesterin taas soida.

— Kunpahan edes pöydälle, tokaisi Colline.

— Meidän pitää tosiaan hankkia tulppa kurkkuusi mokomien tyhmyyksien tukkeeksi! huusi Rodolphe vimmastuneena. — Etkö sinä sen vietävä älyä, että tässä on puhe suurista rahoista? Eikö sinulle jumalattomalle ole mikään pyhää?

Colline kiipesi pöydälle ja otti äänettömyyden jumalan Harpokrateen asennon.

— Jatkakaa, Medicis, sanoi Marcel viitaten maalaukseensa. — Saatte kunnian itse arvioida tuon taulun hinnan, joka on arvaamaton.

Juutalainen latoi pöydälle viisikymmentä uuden uutukaista kolmen frangin hopearahaa.

— Entä sitten, sanoi Marcel. — Tuo on vasta etujoukko.

— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen sanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän: tuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!

— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on kobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn, teette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta nimen Leo X, Leo X numero kaksi.

— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta, mutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja jälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.

— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme kertaa pöytään. — Kiinni on!

— No sama se minun puolestani, myönsi Marcel.

— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat, pöytä on katettu!

Laulaen _Hugenottien_ kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme laskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.

Ukko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi heille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia suuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta Schaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien tätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen saakka.

Neljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin viininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä arveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla hoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa hereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla frangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen, joka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä tähän kuiluun.

Viikkoa myöhemmin Marcel sai tietää, mihin taidegalleriaan hänen maalauksensa oli joutunut. Harhaillessaan näet silloin Faubourg-Saint-Honoréssa hän osui ihmisjoukkoon, joka näytti uteliaasti töllistelevän nimikilven kiinnittämistä erään myymälän oven yläpuolelle. Kilpi ei ollut mikään muu kuin Marcelin taulu, jonka Medicis oli myynyt siirtomaatavarakauppiaalle. _Kulkua Punaisen meren poikki_ oli vain hiukkasen vielä muutettu ja annettu sille uusi nimi. Lisää oli maalattu höyrylaiva ja nimenä oli nyt _Marseillen satamassa_. Ihailun hyminää kuului kokoontuneen kansan joukosta, kun taulu tuli näkyviin. Mielissään tästä voitosta Marcel jatkoi matkaansa mutisten mennessään:

— Kansan ääni on Jumalan ääni.

XVII

Sulotarten vaatteet

Neiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi eräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä huomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko huoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt runoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä ylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä ja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija oli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään kevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa», kuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen keimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi, heti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä hyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa, kumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:

— No, kuinka pukuni edistyy?

— Ole huoleti, yksi hiha on jo valmis, vastasi Rodolphe

Eräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä tavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi äkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä esiin vuodeverhojen raosta ja huusi:

— Onko pukuni jo valmis?

— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen kirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!

— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta sivua tarvitaan siihen?

— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi verrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla on viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta, hankkia sinulle laatuunkäyvän takin.

— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi miettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi tahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja minä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen, sellaisen, joka kävellessä panee _fru-fru_.

— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta lisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä _fru-fru_.

Ja Mimi painautui onnellisena jälleen levolle.

Kun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen Musettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe hänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille ja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan kohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän tarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan esimerkkiä.

— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on niin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata sinulta housut voidakseni mennä ulos.

— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä, vastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle viikunanlehden uusinta muotia.

— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän tarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.

Schaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne rakastajattarelleen ja sanoi:

— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa tietojasi ja samalla huvittaa sinua. _Utile dulci_.

Erittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin sopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten koettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista viehätyshalua.

— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale kaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja kirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me ansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.

— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen syytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa tosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.

— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä lähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo viikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?

— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut! Minä maalaan _Ave Marian_ kasarmissa kuvia kahdeksastatoista krenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu kuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni. Tarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun Medicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä mallien kanssa.

— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä tietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.

— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä esille!

— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. — En salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin intohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan nankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni; ehkäpä osoitan huomiota niille.

— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein luulet tuon jättiläissumman saavasi?

— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja arvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän ei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme Instituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava vielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on työläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on antanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten valinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.

— Ja silliä, sutkautti Marcel.

— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä, on meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna mitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.

— Mihin sinä oikeastaan mielit päästä? kysyi Rodolphe.

— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen tilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti suutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman ammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen asemamme perusluku.

— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta pölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin, enkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan ranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan! Luulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni portailta.

— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä jo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista runoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani maksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista, lyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään. Mieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin _Pariisin oppaan_. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä myös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.

— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle saadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka tulvimista odotan.

Schaunardin kahdensadan frangin tarina oli tällainen:

Pari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan pakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko pianotunteja tai säestystehtäviä.

— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle, — tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän maksun... Mutta oletteko tosiaan taitava?

Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti, se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:

— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko, ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia _Nuoren tytön kuolema_ nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja eebenholtsia jotensakin taitavasti.

Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin. Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella alemman kerroksen parvekkeella.

— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.

Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua _Théramènen_ kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin korostuksin.

Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita, ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää, miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.