Part 15

— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt yhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen oveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!

— Hyvästi! sanoi Mimi värisevällä äänellä.

Ja he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.

— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.

Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan, ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun tieltä.

Kello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää uuden.

— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta nukkumaan.

Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.

Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:

— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.

— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.

Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin kalvosimia.

— Tulen hakemaan muut... sitten... vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.

— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan tästä vain tulee loppu.

— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen Rodolphea.

Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.

— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.

Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja ylpeydestä.

— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän jälleenyhtymisellemme.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä, vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.

— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi, koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina petetään?

XV

Donec graius...

Olemme jo kertoneet, kuinka maalari Marcel oli tutustunut neiti Musetteen. Eräänä aamuna oli heidät vihkinyt äkillisen rakkaudenpuuskan pappi, joka samalla on kolmannentoista kaupunginosan pormestari [Pariisissa oli riihen aikaan vain kaksitoista kaupunginosaa ja siviiliavioliitontoimistoa; kolmannentoista vahvistettu liitto oli siis boheemi-avioliitto. _Suom._], ja he olivat uskoneet, kuten niin usein tapahtuu, menneensä naimisiin ilman sydänten yhteyttä. Mutta eräänä iltana, kun he olivat kovasti riidelleet ja päättäneet lopuksi erota viipymättä, huomasivat he, että heidän kätensä, jotka olivat jäähyväisiksi liittyneet yhteen, eivät tahtoneet lainkaan päästää toisiaan. Melkein heidän tietämättään oli heidän satunnainen mielistymisensä kehittynyt rakkaudeksi. Puolittain nauraen he tekivät toisilleen tämän saman tunnustuksen.

— Tämähän on perin vakavaa, sanoi Marcel. — Kuinka hiidessä se on oikein tapahtunut?

— Olemme varmaankin olleet taitamattomia ja liian varomattomia.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi juuri silloin huoneeseen astunut Rodolphe, josta oli tullut Marcelin naapuri.

— Asian laita on niin, selitti Marcel osoittaen Musettea, — että tämä neiti ja minä olemme tehneet hyvin sievän keksinnön. Me olemme huomanneet rakastavamme toisiamme. Rakkauden lahja on varmaankin annettu meille nukkuessamme.

— Oho, enpä oikein usko, että se tulee nukkuessa; sanoi Rodolphe. — Mutta mikä todistaa, että te rakastatte toisianne? Ehkä olette liioitelleet vaaraa.

— Hiisi vieköön! sanoi Marcel, — emmehän voi toisiamme edes sietää.

— Emmekä erotakaan, lisäsi Musette.

— No sitten, lapseni, on asianne selvä. Olette tahtoneet molemmat pelata hienoa peliä ja molemmat olette hävinneet. Teille on käynyt samoin kuin Mimille ja minulle. Me olemme jo pitkän aikaa riidelleet keskenämme yötä päivää, ja juuri sillä tavalla avioliitto ikuistuu. Yhdistäkää jaa ja ei, ja silloin teillä on oikea Philemonin ja Bauciin perhe-elämä. Teidän kotinne kehittyy samanlaiseksi kuin minun, ja jos vielä Schaunard ja Phémie muuttavat tähän taloon, kuten ovat uhanneet, tulee meidän kolmen perheen elo ja olo täällä oikein mukavaksi.

Tällä hetkellä astui sisään Gustave Colline. Hänelle ilmoitettiin heti Musettelle ja Marcelille sattunut onnettomuus.

— Mitä sinä, filosofi, ajattelet tästä? kysyi häneltä Marcel.

Colline nyki hattunsa karvoja ja mutisi:

— Tiesin sen jo edeltäkäsin. Rakkaus on uhkapeli. Joka siihen ryhtyy, se siihen tarttuu. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä.

Illalla kotiin tullessaan Rodolphe sanoi Mimille:

— Minulla on uutisia. Musette on pikiintynyt Marceliin eikä tahdo häntä enää jättää.

— Tyttöparka! vastasi Mimi. — Hänellähän on niin hyrrä ruokahalu!

— Ja Marcel omasta puolestaan on rakastunut Musetteen. Hänen rakkautensa Musetteen on kolmenkymmenen kuuden karaattista, kuten pilkkakirves Colline sanoisi.

— Poikaparka! sanoi Mimi, — hän on niin mustasukkainen!

— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän ja minä olemme Othellon oppilaita.

Jonkin ajan kuluttua muutti Marcelin ja Rodolphen lisäksi taloon Schaunard Vârjâri-Phémiensâ kera.

Siitä lähtien nukkuivat talon muut asukkaat kuin tulivuoren laella ja vuokraneljänneksen lopussa sanoivat kaikki yksimielisesti huoneiston irti.

Vähänpä oli tosiaan päiviä, jolloin rajuilma ei olisi raivonnut jossakin näistä perheistä. Milloin riehuivat Mimi ja Rodolphe, jotka sanavaraston loputtua viskelivät toisiaan kohti mitä vain käteen sattui, milloin taas — ja näin sattui useimmin — rajuilma nousi Schaunardin luona, joka kepillään vahvisti alakuloiselle Phémielle joitakin huomautuksia. Mutta Marcel ja Musette pitivät kiistansa suljettujen ovien ja ikkunoiden takana, joten siltä taholta ei kuultu erityistä rähinää.

Ja jos sattumalta vallitsikin rauha näiden kolmen perheen keskuudessa, eivät talon asukkaat silti päässeet nauttimaan tästä satunnaisesta sovinnosta. Väliseinien ohuus ilmaisi heille kaikki näiden kolmen perheen salaisuudet, tutustuttaen vastoin tahtoakin mitä yksityisimpiin asioihin. Siksi oli monesta naapurista _casus belli_ parempi kuin rauhansopimuksen vahvistaminen.

Totta puhuen sukeutui varsin omituiseksi se elämä, jota tällä tavalla vietettiin kuusi kuukautta. Mitä täydellisin veljeys vallitsi kursailematta tässä piirissä, jossa kaikki oli yhteistä ja tasan jaettavaa, niin onni kuin onnettomuuskin.

Joka kuussa oli jokunen juhlapäivä, jolloin ei olisi menty kadulle ilman hansikkaita ja jolloin syötiin ja juotiin aamusta iltaan. Oli toisia päiviä, jolloin olisi menty vaikka avojaloin pihalle, paastopäiviä, jolloin ei syöty yhteistä aamiaista eikä siis yhteistä päivällistäkään tai erinäisten taloudellisten sovittelujen avulla onnistuttiin saamaan aikaan ateria, jossa lautaset ja pöytäkalut »eivät näytelleet mitään osaa», kuten Mimi sanoi.

Mutta ihmeellisintä oli, ettei tässä seurakunnassa, jossa kuitenkin oli kolme naista, nuorta ja kaunista, tullut kertaakaan epäsopua miesten kesken. Nämä taipuivat usein noudattamaan rakastajattariensa pienimpiäkin oikkuja, mutta ei ainoakaan heistä olisi hetkeäkään epäröinyt valinnassa naisen ja ystävän välillä.

Rakkaus herää vapaasti, itsestään, ilman valmisteluja. Ystävyys sitä vastoin niin sanoaksemme rakennetaan, se on tunne, jonka kehkeytyminen vaatii ajattelua ja harkintaa. Se on hengen itsekkyyttä, kun taas rakkaus on sydämen itsekkyyttä.

Nämä boheemit olivat jo kuusi vuotta tunteneet toisensa. Näin pitkä aika, jonka kuluessa he päivittäin seurustelivat toistensa kanssa, oli jyrkästi esiintyvää yksilöllisyyttä rajoittamatta luonut heidän välilleen ajattelutavan yhtenäisyyden, jota he eivät olisi muualta löytäneet Heillä oli omat omituiset tapansa ja erikoinen mieli, jota vieraan oli turha koettaa ymmärtää. Se, joka ei heitä tarkemmin tuntenut, nimitti ehkä heidän vapaata käytöstään kyynillisyydeksi, vaikka se oli vain suoruutta ja avomielisyyttä. Kaikkinaisen pahan vierojina he vihasivat valheellista ja halveksivat poroporvarillisuutta, ja kun heitä syytettiin liiallisesta turhamielisyydestä, vastasivat he esittämällä kaikkien nähtäväksi kunnianhimonsa ohjelman; oman arvonsa tuntevina he eivät pitäneet itsestään liian suuria, mutta ei myöskään liian pieniä luuloja.

Niin monia vuosia kestäneen yhteisen elämänsä aikana, jolloin he usein, olosuhteiden pakosta olivat joutunet toistensa kilpailijoiksi, he eivät olleet kertaakaan luopuneet ystävän kädestä. He olivat myös kuin huomaamattaan onnellisesti päässeet kolahtamasta itserakkauden karille niin usein kuin heitä sillä olikin koetettu saada eroamaa toisistaan. Kukin heistä tiesi tarkalleen toisen todellisen arvon, ja ylpeys, joka on kateuden vastamyrkkyä, varjeli heitä kaikkia pikkumaisesta ammattikateudesta.

Kuusikuukautisen yhteiselämän jälkeen puhkesi kuitenkin avioeron ruttotauti raivoamaan näiden kolmen perheet keskuudessa.

Schaunard teki alun. Eräänä päivänä hän huomasi, ett Vârjâri-Phémien toinen polvi oli jalomuotoisempi kuin toinen, ja kun hän plastiikan ansioissa oli äärimmäiset vaativainen, lähetti hän Phémien muitta mutkitta pois, antaen hänelle yhdessäolon muistoksi sen kepin, jolla hän usein oli tehnyt huomautuksia. Itse hän muutti asumaan erään sukulaisensa luo, joka tarjosi hänelle vapaan asunnon.

Pari viikkoa myöhemmin Mimi hylkäsi Rodolphen noustakseen nuoren varakreivi Paulin, Barbemuchen entisen oppilaan, vaunuihin. Tämä oli näet luvannut lahjoittaa Mimille loistavia pukuja, silkkiä ja samettia.

Mimin mentyä livisti myös Musette ja siirtyi suurta huomiota herättäen takaisin sievistelevän maailman ylhäisiin piireihin, joista Marcelin takia oli luopunut.

Tähän eroamiseen ei tarvittu toraa, eipä edes harkintaakaan. Ohimenevästä oikusta herännyt rakkaus ei ollut pysyväistä. Tuli toinen oikku ja työnsi sen tieltään.

Eräänä karnevaali-iltana Oopperan naamiaistanssiaisissa, jonne Marcel oli vienyt Mustuen, oli tällä tanssissa vastakumppanina nuori mies, joka ennen muinoin oli häntä hakkaillut. He tunsivat toisensa ja vaihtoivat tanssiessaan jonkun sanan. Kertoessaan nuorelle miehelle nykyisestä elämästään Musette tuli ehkä tahtomattaan lausuneeksi muutamia haikeita sanoja menneisyydestä. Niinpä sitten kävi, että Musette katrillin lopussa erehtyi ja ojensi kätensä, ei Marcelille, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan vastakumppanilleen, joka veti hänet mukaansa ja hävisi hänen kanssansa tungokseen.

Marcel haki ystävätärtään hyvin levottomana. Tunnin etsiskelyn jälkeen hän näki vihdoin Musetten nuoren miehen käsivarteen nojaten tulevan saliin Oopperan kahvilasta lempilauluaan hyräillen. Huomatessaan Marcelin, joka oli asettunut kädet ristissä rinnan yli nurkkaan seisomaan, tyttö nyökkäsi hänelle jäähyväisiksi ja sanoi:

— Tulen pian takaisin.

— Se on: sinun ei tarvitse odottaa minua, tulkitsi Marcel.

Hän oli mustasukkainen, mutta järkevä ja tunsi sitä paitsi Musetten. Hän ei siis kauemmin odottanut, vaan läksi kotiin sydän täynnä, vatsa tyhjänä. Hän penkoi ruokakaappia tutkien, olisiko sinne jäänyt joitakin tähteitä, ja sai käsiinsä palan kivikovaa leipää ja sillinruotoja.

— Enhän voinut taistella tryffeleitä vastaan, ajatteli hän. — Musette on kumminkin saanut hyvän aterian.

Ja painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän asettui levolle.

Kaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa. Katetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki muodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen jalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä hieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä raikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin juhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin kaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen uusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän usein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti kuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä nauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä erään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä, verhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä ei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen kummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän rakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä. Kootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut ja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä maalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää kahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että pelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.

Näiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä talossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi komeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.

Rodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat tehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus sattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä oli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä. Musetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita aamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat kaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he lopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta huolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä, savuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti rätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita, joita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti rakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan heidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama rakkaus.

Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan. Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä juomarahaan.

— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten kävisi päinsä?... Nytpä keksin... se temppu on ainakin uusi..

— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?

— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.

Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.

Se oli tosiaan Musette.

— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja? Kuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.

— Minusta se on hyvinkin siedettävä, vastasi Marcel.

— Minne sinä olet näin myöhään menossa? kysyi Musette.

— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria, johon hänellä oli vapaa pääsy.

— Rakkaudesta taiteeseenko?

— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel, — voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja »lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]

— Kuka se Laura on? tutki Musette uteliaana.

Marcel jatkoi huonoa pilaansa.

— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia tuossa teatterissa, vastasi hän.

— Tänä iltana olette kovin sukkela, sanoi Musette.

— Ja te kovin utelias, Marcel huomautti.

— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä ehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.

— Eipä se sattuisi meille ensimmäistä kertaa.

Musette tajusi tässä lauseessa haasteen ja vastaisi nopeasti:

— Eikä kai viimeistäkään, vai?

Kysymys oli selvä; se vihelsi kuin luoti Marcelin korvissa.

— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin, — te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt nopeasti asepukuun!

Ja sitten alkoi ammunta.

Piti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä olivat leimahtaneet täyteen liekkiin.

Kävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea. He eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset lähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin kestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa hiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen hyväksyminen.

Keskustelu virisi uudelleen.

— Sanopas nyt suoraan, minne sinä äsken olit menossa? kysyi Musette.

— Olen sen jo sanonut: Lauraa katsomaan.

— Onko hän kaunis?

— Hänen suunsa on hymyjen pesä.

— Kyllä tunnetaan jo, sanoi Musette.

— Entä sinä sitten, mistä sinä tulit ajurin siivillä?

— Saatoin asemalle Alexista, joka matkusti tervehtimään omaisiaan.

— Mikä se Alexis on miehiään?

Nyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.

Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan »Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.

Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui Marcelin käsivarteen ja sanoi:

— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan minua!

— Mutta minne? kysyi Marcel.

— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.

— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi, vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten lasista.

Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta, sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.

— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.

Neuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.

— Mitä nyt? kysyi Marcel

— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että ystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.

Nähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.

— Huonosti haudattujen rakkauksien käy aina näin, hän sanoi.

XVI

Kulku Punaisen meren poikki

Jo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein mainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata Israelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli näyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien alalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta takaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien päälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel, joka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut puheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen vihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti joka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan menneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja mielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin purevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja saavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren menestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin, kuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla maalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.

Marcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka hänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen maalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan häille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen vuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi, näyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi. Johtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi ennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun _Kulku Punaisen meren poikki_ tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki vähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.

Kerran sillä oli nimenä _Meno Rubiconin poikki_, mutta Caesarin viitta verhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos asianmukaisin kunnianosoituksin.

Seuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä, jonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki jonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli taulun nimenä _Pako Beresinan poikki_.

Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen hylkäävän tuomion _Paosta Beresinan poikki_.

— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella nimellä _Käynti Panoraaman läpi_.

— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.

— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan... — Kun ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani, joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni... Vakava, suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle! Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.

— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva. Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.