Part 3

Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus _Fidelio-esityksestä_ v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi johtaa kenraaliharjoitusta... Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä. Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa. Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf, määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen. Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi, mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä, käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus. Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään, sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri maine korvatautien taitavana käsittelijänä... Koko Beethovenin ja minun välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään... Hän oli järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]

Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan _Kuorosinfonian_ esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja, Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.

Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven... — Kun hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! — Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."

Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän: "Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa paikassa: "_Sonaatti op. 106_ on sävelletty tukalissa olosuhteissa. On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi. Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa eivät tuottaneet hänelle mitään. _D-duurimessu_, joka tarjottiin ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan, jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.

Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi hänet riistää häneltä:

"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua, Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava rukous!"

"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni, jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä Karl'ini kanssa!... Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei, ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"

Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on naivimpaa ja liikuttavampaa:

"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä? No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin! Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinua vihaamaan... Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niin Jumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinut Kohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astua Korkeimman Tuomarin kasvojen eteen..." [59]

"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea unohtaa... Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi... En voi enää osoittaa luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä — tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]

Mutta anteeksianto seuraa pian:

"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa... Otan sinut vastaan samoin rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä — riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi kirjoitettu: "_Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement_".) [61]

"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani! Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!... Hyvästi! Se henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä isäsi." [62]

Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen, että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki velkoja.

Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt", oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa. "Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]

* * * * *

Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon ylistystä.

Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä. Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa. Eipä edes _Yhdeksättä sinfoniaa_ luodessaan hän ollut tästä asiasta selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää _Odia Ilolle_ kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin huomattava, että _Yhdeksännellä_ ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole otsikkoa _Sinfonia kuoroineen_, vaan _Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin Ilolle_. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132. Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä ajatuksesta.

Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia, niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa teoksessa. _Adagion_ [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän". Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi, ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei ainoastaan _finalin_ [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.

Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä, tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies, alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana. Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella tavalla!

Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa, orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta, yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja, syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.

Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän suunnitteli _Yhdeksännen sinfonian_ esittämistä siellä. Vielä kerran, aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka _teidän syvä uskonne_ on esiinkutsunut. Se _yliluonnollinen kirkkaus_, joka täyttää teidän suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut uusi kuolematon kukka... Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin [69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin... Teiltä, yksinomaan teiltä odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista... Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän... Ja kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on sana: _usko_. [71]

Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun 7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran _D-duuri-messu_ ja _Yhdeksäs sinfonia_. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista. Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa. Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa, oman kärsimyksensä voittaja.

"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)

* * * * *

Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa, jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä kuin olisi _Yhdeksännen sinfonian_ voitto lyönyt häneen ainaiseksi säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] _Kymmenes sinfonia_,[75] _Alkusoitto nimestä Bach_, musiikki Grillparzerin _Melusinaan_, [76] Körnerin _Odysseukseen_ ja Goethen _Faustiin_, [77] raamatullinen oratorio _Saul ja David_ osoittavat kuinka hänen henkensä pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta: Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus matkustella. [78]

Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]

Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden _finalin Kvartettiin_ op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja. Hän ei usko kuolemaan.

Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3 p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen. Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä Wegelerille: "... Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi! Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä, kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin."

Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.

Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä 1827).

* * * * *

Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta. Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä. Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa samasta asiasta, _C-molli-sinfoniasta_ puhuessaan: "Joka kerran kun sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme, aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". — Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista suuruutta.