Part 2
Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä enemmän henkisten voimieni ohella... Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä ... Oi, jos pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!... Ei mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain puoleksikin vapautunut taudistani: silloin... Ei, minä en tätä enää siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]
Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802 kirjoitetut teokset: _Surumarssi-sonaatti_ op. 26; _Sonata quasi una fantasia_ ja n.k. _Kuutamo-sonaatti_ op. 27, _Sonaatti_ n:o 2, op. 31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista ja synkkää monologia; _C-molli-sonaatti_ viululle, op. 30, omistettu keisari Aleksanterille; _Kreutzer-sonaatti_ op. 47; kuusi voimakasta ja järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. _Toinen sinfonia_, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima pyyhkäisee pois synkät ajatukset. _Finali_ on täynnä kuohuvaa elämää. Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]
* * * * *
Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva _Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa_ ja vielä enemmän _Aleksanteri-sonaatin_ ensimäisessä, loistavan sankarillisessa osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille, muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet. Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa. "Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella. "Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä, joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena. "Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden kannattaja... Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota ohjattaessa... Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen, Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta, jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo _Sankarisinfoniaa_: Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja _C-molli-sinfonian_ finalia (1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään, kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: _Coriolan-alkusoitossa_ (1807), jossa myrskyt puhaltavat, _Neljännessä kvartetissa_, op. 18, jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton kanssa; _Appassionata-sonaatissa_, op. 57 (1804), josta Bismarck sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24]; _Egmontin_ partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin: _Es-duuri-konsertissa_, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa, loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven, kirjoittaessaan _Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi_ (sonaatissa op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui hänen _Sankarisinfoniansa_ esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit ovat läsnä _Fidelion_ ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin, Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle _Sankarit_ ja _C-molli-sinfonia_ ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia, joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.
* * * * *
Beethoven keskeytti äkkiä _C-molli-sinfonian_ kirjoittaakseen yhteen vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia _Neljännen sinfoniansa_. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa 1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V. 1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27] "Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet: hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt Sebastian Bachin laulun:[28] '_Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän yhteistä ajatustamme_.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa, minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen. En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa, puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen, joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa aivan tien varrella...' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen, mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen myöntymyksensä."
_Neljäs sinfonia_, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä. Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat, että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti. Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.
Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä, joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät hedelmänsä: _C-molli-sinfonian_, tuon klassillisen tragedian ja _Pastorale-sinfonian_ (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31]. — Shakespearen _Myrskyn_[32] haltioittama _Appassionata_, jota hän itse piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33] ja joka on osoitettu _Kuolemattomalle rakastetulle_, uhkuu yhtä vakuuttavasti kuin _Appassionatakin_ hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:
"Enkelini, kaikkeni, oma minäni... sydämeni on täysi pakahtuakseen kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin, siellä olet sinä kerallani... Minä itken, kun ajattelen, että et luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua, kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin... Oi, Jumala! — Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan... Sydäntäni ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi, Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän, täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — ... Ole rauhallinen... ole rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu, mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]
Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan salassa.
Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli, tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.
Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran". Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua _kaukaiselle rakastetulle (an die ferne Geliebte)_, op. 98, joiden sävy on niin liikuttava ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille, siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle, hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa. Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]
Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"
* * * * *
Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi, välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden", kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta". Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet", kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe... En luule että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:
"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka kohoavat maailman saastan yläpuolelle...; ja kun kaksi sellaista miestä kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen. Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. — Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä..."[39] Goethe puolestaan muisti tämän solvauksen aina. [40]
Näiltä ajoilta ovat _Seitsemäs_ ja _Kahdeksas sinfonia_, jotka ovat sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki" (aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin" kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä. Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus, joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa "kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin _A-duuri-sinfoniassa_. Se on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää, vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä ja hukuttaa kaikki. _Kahdeksannessa sinfoniassa_ on tämä voima vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]
Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa. Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.
Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V. 1813 hän kirjoitti sinfonian _Wellingtonin voitto_ ja alussa vuotta 1814 sotakuoron: _Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt)_. 29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen kantaattinsa: _Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick)_ ja v. 1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: _Se on täytetty! (Es ist vollbracht!)_ Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto. Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä! Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]
* * * * *
Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi Beethovenin elämässä.
Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808 hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten, Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa, että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky, sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet, jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."
Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi. Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]
Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat: ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky, jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa [49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää", kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.