Bathseba: Davidin puheluja itsensä kanssa

Part 5

Chapter 53,422 wordsPublic domain

Sentähden minä vapisen, kun yö tulee. Sillä kun minä makaan vuoteellani ja pimeä yö minun päälläni on, ja kaikki on hiljaista, niin makaan minä silmät auki ja katselen suoraan ylös pimeyteen päällä. Enkä minä silloin muista, että elämää onkaan, eikä minulla ole mitään tietoa, että humua on, joka hetkeä tuntemasta vapahtaa, sillä minun ajatukseni seisovat, enkä minä tee muuta, kuin katselen ylös pimeyteen suoraan, ja se seisoo mustana. Silloin tällöin minä hengitän syvemmin ja tunnen, kuinka peitto painaa minun rinnallani.

XXIII.

Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut. Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?

XXIV.

Bathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba, ja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi, jonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä minua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin lämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo on niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka silloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen alla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee sentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen päällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että se otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa onnessa?

Voi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin olen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen vaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun edessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus minun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja minä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan silmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on hävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä.

Voi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja minä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että minä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin ajattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä olet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä minun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla heruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin, sillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba, minä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän, ja sitte sinä olet aina poissa minulta.

XXV.

Bathseba, Bathseba, minun ääneni värisee pimeässä yössä, kun minä sinua huudan!

Bathseba, Bathseba! Minä olen noussut istualle vuoteellani, ja olen heittänyt peiton päältäni puoleen, sillä se kuumottaa. Oh, minä ajattelen sinua, kun sinä minun edessäni seisoit ja sinun sydämesi tulvan sanoissasi kohista annoit. Minä en saa lepoa vuoteellani, kun minä kaiken sen muistan, ja minun täytyy nousta ylös että minä vilvottuisin. Sinun sanasi olivat niinkuin punaisen veren suihku, ja minä join sinun henkeäsi, kun sinä puhuit. Sillä sinun sanasi olivat lämpimät, ja kun minä sinun rakkautesi sanoja nyt muistan, niin tunnen minä niinkuin lämpimän kylvyn ylläni.

Oh, sinun rakkautesi nosti sinun parmoilleen, ja sinun puheesi oli paljas rakkauden käynti, ja sinun sanasi tulivat niinkuin käyvä ja hurmahteleva viini, joka joka jäsenen raukasee, kun sitä juo. Voi Bathseba, kun minä tässä istun ja sitä muistan, niin on niinkuin ilma olisi liika raskas minun ympärilläni, ja minä tunnen niinkuin sinä, Bathseba, joka ilman henkäyksessä minua vastaan leyhyisit ja sinun läsnäolosi minä ympärilläni tunnen niinkuin painavan halauksen.

Oh, sillä minun rintani on tumma suoni, joka hämäränä versoo, ja josta nousee päähän huumaava huuru, joka saattaa maailman silmissä nousemaan ja sisällisessä liikutuksessa väräjämään. Oh, Bathseba, Bathseba, minä mainitsen sinun nimeäsi pimeässä yössä, sillä sinä liihottelet minun ympärilläni ja lähelläni ja minussa, ja Bathseba, Bathseba, sinun läsnäolosi minun rintaani hivelee, niin että minun on raskas hengittää, ja sinun kättäsi minä pimeässä läheltäni tavottelen.

XXVI.

Nyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole muuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja rakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä.

Sillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman rakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta, ja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen eteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne ole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on.

Ja voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka teeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän mielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus, ja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen ylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva korsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta te sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus on niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä ei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja jos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän luulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän päänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne luulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän puheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän olonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi kutistunut on.

Sillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta on oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja hengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on elämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen itsensä löytää.

XXVII.

Vielä minulla on yksi rakkauden korkea laulu. Sillä minun silmissäni on suuri näky, ja minun rakkauteni on nostanut minun siihen näkyyn, ja minä näen rakkauden itsensä.

Minä näen sen, ja se on suuri ja väkevä voima, ja se vuotaa itse Jumalan kädestä, ja se itse on elävä Jumala. Tämmöinen rakkaus on.

Se on pyhä voima, joka elävänä ja väkevänä elämän lävitse käy, ja se on elämän lämmin.

Mutta vielä kirkkaammin nousee minun näkyni minun eteeni, ja minun suuri näkyni huimaa minun päätäni, niin että minä otsaani pitelen. Sillä rakkaus nousee minun eteeni niinkuin elämän kirkastus, ja minä näen, kuinka rakkauden voima heittää elämän ylitse järjestyksen heleät säteet, niin että sisällinen hyminä elämän lävitse käy rakkaudessa. Ja nyt minä näen rakkauden kaikessa, ja minä näen, kuinka sen käden alla maailma muodostuu, ja muodot tasaiseen poljentaan asettuvat. Sillä maailma on paljas rakkauden ilmestys ja kuva, ja rakkaus sen lävitse kaikessa käy. Oh, sillä rakkaus on kaikki ja joka paikassa, ja rakkaus on paino ja pidätyksen voima, ja se on maat paikoilleen vaivuttanut ja vuorten syvät juuret asettanut, ja meret se rantojensa sisäpuolella hallitsee. Oh, sillä rakkaus on oleminen ja järjestys, ja jokaisen se sulkee itseensä ja vetää omaan paikkaansa, ja kun kaikki siihen on tullut, ja kun rakkaus kaikki on sääntänyt, niin sitte asettuu ijäinen lepo ylle, ja se ijäinen lepo on kirkastus ja taivas, ja se on järjestyksen suuri sointu. Oh, sillä minä näen rakkauden niinkuin maailman lain, jonka eteen kaikki taipuu, ja minä tunnen itseni turhaksi tämän minun suuren näkyni edessä, sillä minä näen koko maailman edessäni sointuun pyrkivän, ja minä olen heikko säkene.

XXVIII.

Minä olen keskellä sotaa, ja joka päivä hälisevät aseet minun ympärilläni. Mutta mitä minä siitä väliä pidän, ei se minua häiritse. Sillä se hukkuu minun mielestäni, ja minä saan sen puolesta ajatuksissani olla.

Ja nyt minä olenkin Bathsebaan itseni kaikilla ajatuksillani jättänyt. Sillä mitä on kaikki muu muuta kuin sokeaa humua, ja paljasta meren köykäistä vaahtoa. Minä olen kuningas ja minä olen suuria tekoja tehnyt, mutta mitä se minulle merkitsee, sillä se kaikki on ollut vaan mielen joutavaa kiihtymystä ja rauhattoman sydämen haavetta, eikä se minun sydämelleni mitään ole ollut. Ja unhottakoot toiset, että he ihmisiä ovat ja että heidän tarkoituksensa on oma elämänsä elää, eikä ulkopuolellansa tyhjissä askareissa olla, minä tiedän, että se suurin elämä on, kun itsessänsä ja itsellensä elää. Ja sentähden minä olen iloinen ja ylpeä, että minä rakkauteeni olen itseni kokonani jättänyt, sillä siinä ihminen ilmottaa, että hän suuri on, kun hän rakkautensa antaa suureksi kasvaa. Antaa siis elämän ympärillä häälyä, ei se minua häiritse ja minua ulos omasta sydämestäni eksytä, sillä minä olen itseni ja rakkauteni löytänyt, ja nyt minä olen sulkeutunut rakkauttani aina ja joka hetki ajattelemaan, ja rakkauttani minä sylissäni pidän ja sitä hellin ja hyväilen.

Minä pysyn siis leirini keskellä ja annan sen elämän ympärilläni liikkua, ei se häiritse minua. Ja minä unhotan sotajoukkoni, ja leirin ympärilläni, ja jos minä päiväisillä retkillä olen mukana, niin seuraan minä kuin unennäössä, ja keskellä voittoakin minä voiton unhotan ja ajattelen Bathsebaa. Ja kun minä satun toisten puheita kuulemaan, niin minun tahtoo suuni mennä nauruun, kun he puhelevat tyhjiä sanoja tyhjistä asioista, ja koko ajan sentään taitavat totisina ja tärkeinä toisiansa silmiin katsoa. Ikäänkuin se jostain hengen tärkeydestä olisi, jos se taikka tämä valtakunta mahtava on, taikka jos minä tai joku toinen kuningas voiton saan! Nauravalla suulla minä nostaisin kruunun päästäni, jos se niin minun mieleeni sattuisi ja läksisin ja menisin Bathseban tykö ja ottaisin häntä kädestä ja veisin kanssani ja eläisin hänen kanssaan kahden, enkä koko muusta maailmasta mitään muistaisi, enkä tahtoisikaan muistaa.

XXIX.

Minä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin suloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun minä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän siinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua taistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä.

Joskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne Bathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin seisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on yksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni vaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on kestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja nousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava olla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä hellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen aukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja lämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli ylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua silmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä ja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää sydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää vertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä lähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa. Yht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja silloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset pidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa ajattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan hukuttaa.

XXX.

Oh, minä rakastan, rakastan.

Voi! vereni pakottava kohina ja voi! minun suonieni kuuma tykytys! te saatte minun nousemaan ylös vuoteeltani, kun minä jo maata pannut olen, ja saatte minun kuumeltunein käsin pukeutumaan ja ulos lähtemään, sillä minun on ahdasta olla vuoteellani, ja ilma painaa, jos minä sisälle huoneeseni jään.

Voi tumma yö, ja voi kaukainen kuu, joka pilvien takana vaeltelet, tässä minä seison hiljaisessa yössä ja oijentelen paljaita käsivarsiani teitä kohden, ja vääntelen käsiäni, sillä minun on vaiva olla, ja minä rakastan niin, että minä näännyn painavan rakkauteni alle.

Voi, sillä minun ylläni hengähtelee kuuma raskaus, ja minä kuulen sen, niinkuin se minun korvissani huohottelisi, ja minun rintani pohjalla velloo tumma veto, ja se veto on raskas ja kutsuva, niinkuin leveän virran juoksu, joka pimeästä vilahtaa kuun valaiseman öisen lehdikön lävitse, ja se veto on tumma ja sanaton niinkuin seisovan metsän sisus.

Oh, sillä minä rakastan. Ja minun rakkauteni makaa minun sydämeni päällä niinkuin painava pilvi, ja minun rakkauteni on niinkuin ilman syvä ja raskas hengähtely, ennenkuin ukkonen nousee, ja se on hämärä, ja sakeaa kohinaa täynnä, ja se velloo ylös ja alas, ikäänkuin avara meri, joka ei yölläkään lepoon asetu, ja jonka yllä kuultava hämäryys lepää.

Oh, vaeltava kuu, joka pilvien takaa paljastut ja valaiset taivaan syvän sinen, sinua kohden minä paljaat käsivarteni oijennan ja vääntelen kuumottavia käsiäni, sillä minä rakastan, rakastan, sinua kohden minä ummistan silmäni ja sanon sinulle, että minä rakastan, rakastan, voi, armahda, mistä minä armahduksen saisin!

Oh, minä rakastan, rakastan.

XXXI.

Mutta nyt tulevat Delila ja Simson minun mieleeni, sillä he rakastivat toisiansa.

Delila oli ihanin impi ja Ghazan kauneista oli hän kaunein, ja kun hän astui Filistean mustasilmäisten neitosten keskellä, niin hänen käyntinsä oli niinkuin ruhtinattaren, ja hän oli nähdä niinkuin silmien ilo, ja miesten silmät olivat häneen syttyneet. Mutta Simson oli väkevin sankari Israelin väkevien joukossa, ja miesten keskessä hän olkapäittensä pyöreässä solavuudessa kasvoi kuin nuori seetripuu vuorella, ja kun hänen astuntansa näki, niin sydän vavahti kun ajatteli, että viha hänessä leimahtaisi, sillä hänen astuntansa oli niinkuin nuoren leijonan astunta, kun se vielä levollisena pysyy, mutta naisten silmät jäivät häneen, kun hän liikkui.

Ja Delilan polvia vastaan nojasi Simson, ja Delilan sylissä lepäsi Simsonin pää. Ja Delilan sormet leikittelivät Simsonin hiuksilla, jotka lankesivat kahdessa painavassa poimussa hänen hartioilleen, hän kierteli niitä hiuksia paljasten käsivarsiensa ympärille, niin että niiden käsivarsien väri hohti niiden hiusten alta niinkuin väkevän maidon väri.

Kaksi kertaa notkistui Delila Simsonia kohden, kun hänen päänsä hänen sylissään oli, ja suuteli häntä keskelle poskea, ja se suutelo oli lämmin ja hehkeä, sillä hänen huulensa olivat kuivat ja kuumat, kun hän suuteli. Mutta viimein hän rupesi puhumaan, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän ylhäältä katseli Simsonin silmiin hänen sylissään. Ja kun hän puhui Simsonille nyt, niin hänen silmänsä hiipivät ja tähystelivät, kun hän häntä ylhäältä alaspäin katseli, mutta hänen tähystyksensä oli kuuma ja hänen olonsa oli pidätetty, niin että hän yhdessä hetkessä oli niinkuin hän olisi kylmä ja kuuma ollut, ja niinkuin hän otusta vaaniva ja kuumasti syliin heittäytyvä olisi ollut.

Näin hän puhui:

Minä tiedän, Simson, että sinä olet sankari ja että sinä olet Israelin väkevyys. Ja minä tiedän, että kun sinun kätesi minun ympärilleni kiertyy, ja kun sinä vedät minun sinun lähellesi, niin että minä notkistun sinua vastaan, niin ei ole sitä miestä, joka sinun kätesi avajaisi, ja minun sinun sylistäsi irrottaisi.

Mutta Simson, minä tiedän myös, että sinä olet pyhä mies, ja että sinä olet sinun kansasi Herralle pyhitetty. Ja minä tiedän, että sinun hiustesi raskas tulva sinun pyhittää sinun Herrallesi. Kun sinä siis minua likistät, ja minä sinua vastaan taivun, ja minun käsivarteni sinun kaulasi ympärille kiertyvät ja sinun hiustesi painava taakka minun paljaita käsivarsiani hivelee, niin silloin minä muistan, että sinä olet Herrallesi pyhitetty, ja että sinä et minun olekkaan, ja silloin tuntuu minusta niinkuin sinä hupenisit minun käsieni välistä pois, enkä minä tunnekkaan, että minä sinun leveää rintaasi vastaan nostettu olen.

Kuule siis, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois. Sillä minä olen katsonut sinua, ja silmiini sinun näkysi ottanut, ja nyt minä tahdon sinun kätesi ympärilläni tuntea ja sinun leveätä rintaasi vastaan hengittää. Katso, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois, ja lahjoita hiuksesi minulle; kun me joskus olemme toisistamme poissa, enkä minä enää saa sinun suullasi hengittää, niin silloin ripustan minä sinun hiuksesi paljaalle rinnalleni, ikäänkuin pehmeän ja lämmittävän vaipan ja hengitän sinun hiustesi alla.

Näin puhui Delila, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän rukoili; eikä hän Simsonin poskea silitellyt muuta kuin että silmillänsä katsoi.

Mutta Simson hypähti pystyyn, niin että hänen raskaat hiuksensa valahtivat hartioilta alas ja jäivät ilmaan heilahtelemaan, sitte hän kohta polvistui Delilan eteen taas ja painoi päänsä hänen helmaansa niin että hänen silmänsä tulivat peittoon. Mutta sitte hän nosti kerran vielä päätänsä ja antoi silmänsä täysinäisesti Delilaa halata:

"Leikkaa, sillä sinä, nainen olet tumma ja viekottava, ja kun minä sinua silmiisi katson, niin nauravalla suulla minä itseni heittäisin, ja minä hullaannun kun minä ajattelen, että minä sinun tähtesi pyhyyteni päältäni karistan, ja minua juovuttaa, että sinä minua viekottelet. Oh, nainen, sinä olet suloinen ja lämminsylinen, niinkuin synti, ja sinun sylissäsi on suloista syntisenä olla, ja minä himoitsen pyhyyttäni päältäni pois, riennä, että minä sinun läsnäolosi kohta tuntea saisin, oh, nainen, leikkaa, sillä kun minä sinua silmään katson, niin minua haluttaa unhottaa, että minä olen, leikkaa, ja vajoo minun syliini niinkuin sula juopumus".

Ja kun hän vielä kerran oli upottanut silmänsä suoraan Delilan silmään, niin painoi hän taas päänsä Delilan syliin, ja kun Delila nyt hänen hiuksensa leikkasi, niin ummisti hän silmänsä sen alla.

Kun Delila sitte oli saanut leikatuksi hänen hiuksensa, niin kokosi hän ne kaikki huolellisesti yhteen ja kietoi ne pehmeään solmuun, ja kätki sitte sen solmun povelleen. Kun hän sen oli tehnyt, nousi hän ylös, silitti hiuksensa päälaellaan, astui senjälkeen askelen taaksepäin ja levitti kätensä. Simson oli myöskin noussut ylös ja seisonut koko ajan liikahtamatonna ja silmää rävähtämättä katsonut Delilaa, eikä Delila ollut yhtään liikettä tehnyt ilman että hän hykähti ja joka kerta aikoi ottaa askelen häntä kohden. Mutta nyt hän ei enää pidättänyt itseänsä ja kahdella askelella oli hän tullut Delilan tykö, ottanut häntä uumilta ja nostanut hänet rintaansa vastaan, niin että Delilan vartalo taipui hänen käsivartensa alla notkeana kuin nuori paju. Heidän huulensa liittyivät suuteloon, josta ei ääntä tullut, sillä se oli lämmin ja kiinteä, ja Delilan paljaat käsivarret kiertyivät Simsonin kaulan ympärille, niin että ne tuntuivat ikäänkuin lämmin untuva hänen ihoansa vastaan, ja Delilan välkähtelevät silmät ummistuivat pitkien ripsien alla, kun hän suuteli.

Mutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson lakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat ja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet suoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun hän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja näytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin hiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä vastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään muuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat auki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja hänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli notkea ja kimmahtava hänen astuessaan. -- Mutta Simson oli rauennut, ja kun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän kättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä pois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat raukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä hymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain mennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli itsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin vielä oli.

Mutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja kaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen ihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä, sillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan levännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat hiukset.

XXXII.

Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni, ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan, niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.