Part 4

Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin, niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi, kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.

"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle, että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba, Bathseba.

"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen..."

Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen, niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni, ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi hänen sydäntänsä keventänyt.

"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu. Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.

"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie. Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin, sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.

"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua, ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.

"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua, oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani, jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni viekottelisi.

"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin turva minulle.

"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen, ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.

"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt, hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni, mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä, ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita, kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun tulee suuri sääli häntä. -- Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet, luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi, kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä, että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän. Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään, mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin ruskeasta silmästäsi... Voi, minä itken, minun on niin suloista olla, minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä, niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana, etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison. Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa... Oh, minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi, minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa, sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske, sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä, että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun. Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy. Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon, ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi."

Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas, niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä, kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle. -- -- -- Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.

XX.

Antakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä tänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa vaipumuksessa.

Minun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän, levittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat edessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun voimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni minun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja ajatukseni unhottaa.

Ja te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett'en minä silmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän voittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja väkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin kauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme aavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän kuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun takanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit tieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden mahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi maailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä tahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois minä tahdon, ett'eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos ne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen.

Oh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan punottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä tahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin että teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä itselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin valkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat minun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä tahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois!

XXI.

Nyt minä hourauksien teitä kuljen, ja nyt minä olen antanut vihan hengen itsessäni nousta ja ylitseni käydä niinkuin pimittävän myrskyn. Sillä hekumaa on rajattomuuteen itsensä heittää, ja siinä unhotuksen mielelleen tavottaa.

Sortuvat muurit minun silmieni edessä maahan humahtelevat, ja lyötyjen sotajoukkojen huimattua pakoa olen minä katsellut. Ja ylpeät kaupungit, jotka kansojen vitsauksina olleet ovat, ja jotka jalkansa ovat kansojen niskoille asettaneet, ne ovat minun edessäni tuhkaan heitetyt, ja heidän kunniansa on maahan laahattu, ja heidän jumaliansa olen minä heidän temppeleissään pilkannut.

Sillä minulle oli iloksi, kun minä sain ne maahan paiskata minun voimallani, niin ettei niissä sitä kiveä ollut, joka ei toisensa päällä liikahtanut olisi, ja minä lämmittelin käsiäni niiden loimuvissa liekeissä. Sillä ne kaupungit, joiden tornit minun tullessani auringossa ylpeästi hohtelivat, ja joiden miehet valkoisilta muureiltansa minua ja minun sotajoukkojani pilkkasivat, ne minä jätin mustina röykkiöinä jäljilleni, ja kun minä läksin, niin ne suitsuivat minun takanani, ja alastomat naiset kävivät niiden keskellä ja hakivat lastensa ruumiita.

Mutta joskus olen minä väkevyydessäni lempeydenkin juopumuksessa hourinut. Joskus, kun minä kansat lyönyt olin, niin nostin minä käsivarsilleni ne nöyristetyt kansat, ja vuodatin heidän päälleen armoni maljan. Sillä he olivat minun käsissäni, ja minä olisin voinut heidät hävittää ja jalkoihini tallata, ja sentähden oli minun mielelleni väkeväksi houreeksi, kun minä heitä säästin, ja sotajoukkojeni tummia laumoja pidätin, niin että ne voitetut kaupungit jäivät minun taakseni viheliäisten ketojensa keskelle hymyilemään. Mutta joskus minä tein vielä enemmän. Sillä minä kohotin käteni ja nostin kansan, joka siihen asti toisia palvellut oli, ja jota toiset kansat halveksineet olivat, sen kansan minä tomustansa nostin ja asetin sen halveksijainsa herraksi. Ja siinä minä väkeni näin, että minä niin heikoista väkeviä ja väkevistä heikkoja tein ja kansojen voimalle nauroin.

Oh, sillä taivaaseen asti loimahtelevat minun otsani unet, ja mieletöntä minä ajatuksillani takaa ajan. Ja minun sydämeni rajattomat halut loiskahtelevat minun ylitseni, ja päivät minä hourin yhdestä unesta toiseen, ja rajattomampaa minä yhä himoitsen, sillä minä tahdon huumauksessa elää, enkä minä muuta lepoa itselleni näe, kuin että minä aina saan lentää ja aina lennän.

XXII.

Mutta kun päivä sammuu, niin sitte tulee yö, ja minä vapisen, kun yö tulee. Sillä minä tiedän, että kun yö tulee, niin minä lyykistyn itseni alle.

Sillä yöllä seisahtuu elämä ja kaikki vaikenee, ja silloin tavottavat minun ajatukseni minun kiinni ja ottavat minun, enkä minä niiltä mihinkään pääse. Ja pimeys asettuu minun päälleni niinkuin matala laki, ja minun houreeni tukehtuvat minussa, niin että mieli on seisaus ja jäykistynyt odotus. Silloin ajatukset nousevat ja hiipivät sisältä päälle ja tarttuvat minua kurkusta ja paiskaavat alleen ja runtelevat minua keskelle rintaa.

Enkä minä niiltä mihinkään pääse, sillä ne ovat aina minussa itsessäni, ja kun minä seisahdan, niin virkoavat ne kohta ja tavottavat minun. Ja vaikka minä maailman halki olisin lentänyt, ja vaikka minä maan alle olisin itseni kätkenyt, niin ne ovat aina minun mukanani, ja juuri kun minä luulen syvimmässä kätkyssä niiltä olevani, niin ovatkin ne minun päälläni juuri ja pusertelevat minua.