Part 5

"Kuulehan nyt", sanoi maanviljelijä. "Minä kysyn sinulta, oletko laiska työtä tehdessäsi."

"Mitä työtä?"

"Työtä yleensä."

"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."

Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä kertaa vakavalta kannalta.

"Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi hyödyttää veljiään?"

"Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi ei minulla olekaan veljiä."

"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot. "Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"

"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."

"Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.

"Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."

"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."

"_Tyrannis!_" tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.

"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoi Billot.

"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"

"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"

"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."

"Ja leivän ohella?"

"Hiukan voita ja juustoa."

"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä pidän sinut ruuassa."

"Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta isältäni pyydettävänä?"

"Minullako, neiti? Ei suinkaan."

"Ja miksi siis tulitte tänne?"

"Siksi, että te tulitte."

"Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee. Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia suosijastanne."

"Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."

"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.

"Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa hänen paluutansa Ameriikasta."

"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa, sillä hän on palannut."

"Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"

"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."

"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"

"Perhana, koska sen sisällä oli kirje."

"Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että kerskailitte taitamattomuudellanne."

"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."

"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin, eikö olekin?"

"Päätä itse."

Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi tyttärelleen.

Catherine luki:

'Rakas herra Billot!

Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita, mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti, ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot, tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina. Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin ravintoa.

Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.

_Honoré Gilbert_, Filadelfian kansalainen.'

"Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."

"Eikö olekin?" lausui Billot.

"On kyllä, rakas isä", myönsi Catherine, "mutta minä en usko santarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne."

"Kuinka niin?"

"Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtori Gilbertin että teidät."

"Joutavia", sanoi Billot, "sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä on kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea sitä ääneen."

"Ja mitä teen päivällä?"

"Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi." Ja tilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan, jommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan tieten tai tietämättä.

Jälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua kaleerivangiksi.

"Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti, kunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin."

Pitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka käytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta siihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä: _Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta_.

"Mitä sinä tästä sanot, Pitou?" kysyi tilanomistaja.

"Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun mielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois, kun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta."

"Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja", sanoi maanviljelijä.

"Olkoon kuinka tahansa", intti Catherine naisen ihmeellisellä vaistolla, "mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen."

"Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole vahingoittanut sen kirjoittajaa?"

"Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten, eikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne. Minäkin sain tänä aamuna kirjeen."

"Ja keltä?"

"Sebastien Gilbertiltä, joka omasta puolestaan kirjoitti. Hän käskee sanoa paljon terveisiä rintaveljelleenkin, Pitoulle, vaikka olen sen unohtanut."

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten! Hän sanoo Pariisissa jo kolme päivää odotetun hänen isäänsä, jonka piti tulla, mutta joka ei olekaan saapunut."

"Neiti on oikeassa", sanoi Pitou. "Minutkin se viipyminen tekee levottomaksi."

"Pidä suusi kiinni, pelkuri, ja lue tohtorin kirja", sanoi maanviljelijä. "Silloin ei sinusta tule ainoastaan oppinut mies vaan oikea mies."

Tällä tavalla puhuttiin siihen aikaan, sillä oli uudistumassa suurenmoinen kreikkalainen ja roomalainen historiallinen hetki, jonka Ranskan kansa jäljensi kymmenenä vuonna kaikkine jaksoineen -- uhrautumisinensa, karkoituksineen ja orjuutuksinensa.

Pitou pisti kirjan kainaloonsa niin juhlallisesti, että sillä voitti lopullisesti maanviljelijän sydämen.

"Nyt", muisti Billot, "oletko saanut päivällistä?"

"En", vastasi Pitou pysytellen puoliksi hartaana, puoliksi sankarillisena, mikä hänessä ilmeni senjälkeen, kun oli ottanut vastaan kirjan.

"Hän oli juuri aloittamaisillaan päivällisensä, kun sai lähteä kotoaan", sanoi nuori tyttö.

"Mene siis pyytämään emännältämme talon tavallista ruokaa", kehoitti Billot. "Ja huomenna ryhdyt työhösi."

Pitou kiitti ilmehikkäällä katseella Billotia ja meni Catherinen seurassa keittiöön, missä emäntä Billot yksinvaltiaana hallitsi.

VI

PAIMENELÄMÄÄ

Talon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen emäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän liikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta navettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin kenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki yhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti paljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi kuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta vähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän kunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän varmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania, päivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen penikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä Billotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin, olivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.

Olemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei ollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään kullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle puolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle puolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen eteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja siitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut nähdä sellaista ateriaa.

Kiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka paineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan maanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa ja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi häntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin lampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut sopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun hänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian korkeimpia periaatteita.

Tätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin mietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi katsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan. Lammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana, olivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.

Apollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin, nimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin Pitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli ruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli paimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.

Herkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli vetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä tai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä kaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana, siis paimenena.

Oli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka perin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli valmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen Melibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.

Kaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat voineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa syövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja. Kun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä. Mikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta, jonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien Menalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei kai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja ellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä, jolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä alalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua, se oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä tahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista kaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta hän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä hänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis häpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan, joka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani arvoisekseen.

Paimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä käskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.

Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi muutenkin.

Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:

"Ette te lähde."

"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.

"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."

"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."

Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.

"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa. Te ette saa suuttua siitä."

"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa, jos mielellänne jäätte minun seuraani."

He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!

"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä", lausui sitten Pitou. "Mitä minä teen talossa?"

"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut päivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?"

"Tunnen kaikki neljä laskutapaa", vastasi Pitou ylpeästi.

"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä", sanoi Catherine. "Minä en ole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että isälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä sillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat kaikki tyytyväisiä."

"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?" kysyi Pitou.

"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."

"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin", virkkoi Pitou.

"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta tukkaansa, mennä avopäin."

"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä olisi jauhetta", sanoi Pitou.

"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."

"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."

"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"

"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.

"Niin tanssimaan."

"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti... Kaikkea vielä, tanssimaan!"

"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.

"En", sanoi Pitou.

"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten kaikista lähiseudun nuorista miehistä."

"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.

"Bourbonnen linnan herra"

"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"

"Aivan varmasti"

"Ja kenen kanssa?"

"Minun kanssani."

Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.

"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen kanssaan?"

"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."

"Paitsi ette minun kanssani."

"Miksi en teidän kanssanne?"

"Koska minä en osaa tanssia."

"Te opettelette."

"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."

"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä levolle. Hyvää yötä, Pitou."

"Hyvää yötä, neiti Catherine."

Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin kukaan muu.

Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.

Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.

"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."

"Ja teistä olisi tullut pappi?"

"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.

"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa tulla..."

"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti Catherine... Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."

Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä. Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä. Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa. Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä, olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.

Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla vajassa.

Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan tunnustellakseen työläistensä mielialaa.

Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.

Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän sitä kiireesti hyväkseen.

Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia, mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan, jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten, mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai lähteä hänen talostaan.

Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.

Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin, sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä oppilaittensa edessä.

Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista Villers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.

Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi, vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.

Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.

Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, -- senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa, peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.

Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut omistanut ropoakaan.

Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden huomattavammaksi.

Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset valkoiset liivit.

Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa puoli tusinaa samanlaatuisia.

Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla, Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.

Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset soljet.

Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"

Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.

Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi, ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei tuntisi itseään nöyryytetyksi.

Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen "koirankorvat" -- niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä sille mahtoi.