Part 4

Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen, virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.

Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:

"Hyvää päivää, neiti Catherine."

Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa. Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.

Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset. Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.

Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.

Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai puunkoloista.

Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma oli päästä papin taloudenhoitajaksi.

Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin paljon hänen hyväkseen.

Vanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan asiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi:

"Rakas neiti Pitou, päästäkseen papiksi pitäisi veljenpoikanne tutkia vähemmän luonnontieteitä ja enemmän sellaisia teoksia kuin _De viris illustribus_ tai _Selectae e profanis scriptoribus._"

"Mitä se tarkoittaa?" kysyi neiti Angélique.

"Että hän tekee liian paljon kielivirheitä ja hirveän paljon lausevirheitä", vastasi apotti Fortier.

Tämä vastaus herätti neiti Angéliquessa epävarmuutta ja surua.

IV

KUINKA LAUSEVIRHE JA KAHDEKSAN KIELIVIRHETTÄ SAATTAA VAIKUTTAA IHMISEN ELÄMÄÄN

Meidän oli kerrottava kaikki nämä yksityiskohdat, jotta lukijamme, vaikkakin luotamme hänen terävään älyynsä, voisi ymmärtää, mihin kamalaan asemaan Pitou joutui, kun hänet oli koulusta potkittu.

Hänen toinen käsivartensa roikkui sivulla, toisella hän piteli laatikkoaan tasapainossa päänsä päällä, ja korvissa soivat vielä apotti Fortierin haukkumasanat. Hän asteli Pleuxia kohden täydellisesti tyrmistyneenä.

Lopulta muuan ajatus leimahti pojan aivoissa, ja hänen huuliltaan pääsi kolme sanaa, jotka täydelleen kuvasivat, mitä hänen mielessään liikkui:

"Hyvä Jumala! Täti!"

Mitä hän sanoisikaan täti Angéliquelle, jonka kaikki kauniit unelmat olivat kärsineet haaksirikon!

Ange ei tiennyt eukon aikeista sen enempää kuin uskollinen ja viisas koira tietää isäntänsä ajatuksista tarkastamalla kasvojen ilmeitä. Vaisto on verraton opastaja, se ei koskaan vie harhaan. Järkeilyn voi sen sijaan mielikuvitus usein viedä väärälle tolalle.

Ange Pitoun mietiskelyn lopputuloksena, minkä ilmaisuna oli hänen huuliltaan puhjennut valitus, oli se, että hän varsin hyvin tiesi tädin tulevan peräti tyytymättömäksi saadessaan kuulla pahat uutiset... Hän tiesi kokemuksesta, mikä oli seurauksena neiti Angéliquen tyytymättömyydestä. Mutta kun tällä kertaa tyytymättömyyden syyt olivat arvaamattoman suuret, kasvaisi rangaistuskin epäilemättä pelottavaksi.

Tällaiset kamalat tunteet mielessään Pitou saapui Pleuxiin. Hän oli tarvinnut melkein neljännestunnin kävelläkseen apotti Fortierin isolta portilta kadunkulmaan, vaikka välimatkaa oli ainoastaan kolmesataa askelta.

Tällä hetkellä kirkontornin kello löi yksi. Hän huomasi viipyneensä kokonaisen tunnin keskustellessaan viimeisen kerran apotti Fortierin kanssa ja kävellessään kotia kohden, ja että jo kolmetoista minuuttia sitten oli kulunut loppuun se aika, jonka kuluessa täti tarjosi hänelle päivällistä.

Olemme kertoneet, mitä eukko oli keksinyt rangaistakseen häntä jälki-istumisesta ja estääkseen häntä innoissaan juoksemasta jonnekin muualle. Tällä tavalla hän vuoden kuluessa saattoi säästää Pitoun päivällisistä kuusikymmentä.

Mutta tällä kertaa ei koulupoika ajatellut päivällisensä menettämistä. Vaikka aamiainen olikin ollut kovin laiha, niin pojan sydän oli niin täynnä, ettei hän tuntenut vatsansa tyhjyyttä.

Tietäähän jokainen koululainen, että kauhein rangaistus, mikä voi häntä kohdata, on se, että hän oleilee jossakin luvattomassa sopessa, saatuaan lähtöpassit koulusta. Hänen on silloin pakko lopullisesti pysytellä koulusta poissa, vaikka toverit vihkoinensa ja kirjoineen menevät tavalliseen koulutyöhönsä. Vihattu koulu alkaa sellaisina päivinä vaikuttaa tavattomalla voimalla. Koulupoika alkaa täydellä todella pohtia läksyjä ja kirjoituksia, joista hän sitä ennen ei ole välittänyt vähääkään. Paljon on yhteistä tällaisen karkoitetun oppilaan ja epäuskonsa tähden kirkon pannaan julistetun henkilön välillä, jolla ei ole enää oikeutta mennä kirkkoon, vaikka hän nyt kiihkeästi haluaa kuulla messua.

Mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä asuntoa, sitä kamalammalta tuntui siellä oleskelu. Siksi hänen mielestään koulu oli jonkinmoinen maallinen paratiisi, josta apotti Fortier enkelinä oli hänet karkoittanut, leimuavan miekan sijasta heiluttaen kädessään pamppua.

Vaikka Pitou astelikin verkkaan, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä seisahtui ja nämä pysähtymiset venyivät sitä pitemmiksi, mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä pelottavaa asuntoa, niin täytyihän hänen kuitenkin viimein päätyä perille. Pitou saapui talon kynnykselle laahustaen ja hieroen kättänsä housuihin.

"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique", sanoi hän välttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä heräämään sääliä.

"Hyvä on", sanoi täti Angélique, "kyllä minä tuon sairauden tunnen, ja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria puolitoista tuntia taaksepäin."

"Ei se auta, hyvä Jumala", sanoi Pitou katkerasti, "sillä minun ei ole vähääkään nälkä."

Täti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee sekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät sairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.

"Mikä sinun on, kerrohan?" kysyi vanhapiika.

Kuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä äänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme, joka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli rumin irvi, mitä saattaa ajatella.

"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus", sanoi hän.

"Mikä?" hätääntyi täti.

"Herra apotti on ajanut minut pois!" huudahti Pitou, ruveten ankarasti pillittämään.

"Ajanut pois?" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein ymmärtänyt.

"Niin, täti."

"Ja mistä hän on ajanut pois?"

"Koulusta."

Ja Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.

"Koulustako?"

"Niin, täti."

"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet sikseen?"

Pitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen kuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen syvimmät syyt.

"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä", sanoi hän. "Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon lähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!"

Ange pudisti päätään.

"Valehtelet!" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan jutun vakavaksi. "Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin sinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin."

Neiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat pitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: "Aina on luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden."

"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole mahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella."

"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!"

"Mutta, täti", sanoi Ange punastuen, "eihän nyt ole puhetta neiti Catherinesta."

"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi! Mutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle."

"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään heiskale."

"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te olettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä Jumala, joudummekaan!... Kuudentoista ikäiset lapset!"

"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina pois."

"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain Catherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois... silloin kun muut näkevät."

"Kas", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, "kas sitä en tullut koskaan ajatelleeksi."

"Siinä näet!" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta huudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli jotakin luvatonta tekeillä, "mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän järjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä toimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja leivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka luostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä joutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn."

Eukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että Pitou värisi.

"Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua kohdanneen onnettomuuden."

"Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neiti Angélique.

"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden, että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."

"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään sinun taloudenhoitajattareksesi?"

"Ette, hyvä täti."

"Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.

"En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus määrää!" lisäsi hän.

"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi, kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."

"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia, ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt sinne asti."

"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta. Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut _Nunnan_."

Neiti Angélique teki ristinmerkin.

_"Nunnan?"_ kysyi Pitou; "mikä se on?"

"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"

"Vannon, etten ole lukenut!"

"Senvuoksi et välitä kirkosta."

"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."

"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."

"En suinkaan, täti, minä vain vastaan."

"Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.

Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä olen hukassa!

Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.

Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.

Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut. Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä, sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.

Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen äitinsä saapuisi.

Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.

Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle ja jatkoi matkaansa.

Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.

Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.

Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen, joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja kerros valkoista juustoa.

Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan. Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan. Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän ja läksi juoksemaan mitään selittämättä.

Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät, ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.

Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän joudutti pakoaan.

Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.

V

MAALAISFILOSOFI

Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle.

Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään hevosen takapuoleen.

"Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi, "minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."

"Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen, eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"

"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"

"Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden, "ettei minusta tulekaan pappia."

Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin Pitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.

"Vai ei teistä tulekaan pappia?";

"Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."

"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.

"Soturiko?"

"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä kuolleen."

"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.

"Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."

Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui loukkaavalta.

"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän epätoivoissaan.

"Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.

"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."

"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"

"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"

"Sitä parempi vain!" sanoi Catherine.

Pitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.

"Mistä saan ruokaa!" sanoi hän. "Ja ihmisenhän täytyy saada syödä, ainakin minun, jota aina vaivaa nälkä."

"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?"

"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin seitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa olisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että koettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden totta", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, "toden totta minua painaa kirous."

"Kyllähän", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin muutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, "kyllähän kaikessa tuossa, mitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta... mutta miksi ette menettele määrätyllä tavalla?"

"Millä tavalla?" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan ehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. "Millä tavalla?"

"Olihan teillä suosija."

"Tohtori Gilbert."

"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin tekin koulua apotti Fortierin luona."

"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta selkäänsä."

"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan jätä teitä pulaan."

"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä isänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen tilansa omistaja."

"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen osan eräälle asianajajalle Pariisiin."

"Oi", huokasi Pitou, "Ameriikkaan, se on kovin kaukana."

"Lähtisittekö Ameriikkaan?" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä mahdollisuudesta.

"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain tietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa."

"Se on hyvä", lausui neiti Billot.

Pitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa kesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti Fortieria.

Näiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat, senjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin salamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.

Cadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin vieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti Catherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten riippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä ei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut Hippolytoksen hevosen luokkaan.

Pitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat saapuneet maatilalle.

"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!" huudahti kookkaan näköinen mies seisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.

"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri."

"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut", ilmoitti nuori tyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame kohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.

"Täti ajaa hänet kotoaan pois."

"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?" kysyi maanviljelijä.

"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä", vastasi Pitou.

Senkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa latinassa puutteellinen.

"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?" sanoi leveäharteinen mies. "Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?"

"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia."

"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja kääntäisit Iliadia?"

"Se auttaisi minua papiksi."

"Joutavia", sanoi Billot, "osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä latinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko minä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon kokoamasta?"

"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette maanviljelijä, _agricola_, niinkuin Vergilius sanoo. _O fortunatos nimium_..."

"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä epäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on kuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa kätkössä."

"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta maailmassa. Tottahan on", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla tavallaan, "etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on sanottu."

"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä runoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun mielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi olisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän aikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja nyt ei sää ole sovelias papeille."

"Mitä vielä!" sanoi Pitou.

"Kohta nousee myrsky", ennusti maanviljelijä. "Usko siis minua. Olet kunnollinen, oppinut..."

Pitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa oppineen nimen.

"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin", jatkoi maanviljelijä.

Neiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli tarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.

"Ansaita elatukseni", sanoi Pitou; "juuri se tuntuu minusta vaikealta."

"Mitä sinä osaat tehdä?"

"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin hyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?"

"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas."

"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala", jatkoi ukko Billot.

"Sitä minäkin sanon, hitossa!"

"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."

"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."

"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"

"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja latinaa, ja..."

"Ja mitä?"

"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään kunnollisesti."

"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin typerä kuin luulin."

Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut tähän asti kuulla.

"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina väsyttää?"

"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.

"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta."

"Hyvä, onhan sekin jo jotakin", arveli Billot; "kun vielä laihdut muutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija."

"Laihtua", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia käsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, "olenhan mielestäni jo näinkin kylliksi laiha."

"Toden totta", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, "sinä, ystäväiseni, olet todellakin oikea aarre."

Ensi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän hämmästyikin yhä uudelleen.