Part 22
Kuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa järkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.
Niin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan jälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen elämän aineellisista huolista.
Marie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.
XXVI
KUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789
Marie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin illallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.
Mutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi vaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.
Marie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas ahmi ruokaa suuhunsa.
Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.
Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä loittonivat.
"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"
"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"
Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn pyyhyn.
"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."
Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui autuaallisuudelta.
"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.
Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti urhoollisuus.
"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin sotaa!"
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen, mitä teen."
Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.
Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas astui hänen luokseen.
"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."
"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren huultansa.
Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten, katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.
Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen. Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.
Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä täällä musta, kasvuton maa.
Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan, kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.
Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin kanssa.
Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen. Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin kymmenen kuningaskuntaa.
"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä, "minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."
Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet, vaan kohottivat rintaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi kreivittären rintaansa vasten.
Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.
"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän ehdotusta, jonka aion tehdä."
"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."
Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.
"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa: hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti. Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."
"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua, "enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa, kuningasta vastaan?"
"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin, olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."
"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin kättä.
Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.
Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä, mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.
"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."
Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.
"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte tuolla uhrauksella?"
"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."
"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"
Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.
"En minä", sanoi kreivitär Jules. "Minä en tahdo muuta kuin jäädä tänne."
Mutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua: Käskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.
Oi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja alamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on sankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen jaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli sydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa katse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut: kylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat ehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä puolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä rakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?
Marie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain jääkylmän katseen ystävättäreensä.
"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!" sanoi hän painaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.
"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt", vastasi Diane, "ei oma tahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo."
"Niin, kyllä, herttuatar", sanoi Marie-Antoinette,
Ja hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:
"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?"
Kreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän polttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä, uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa vastaan tätä uhrautuvaisuutta."
Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.
"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.
Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."
"Niin olen, teidän majesteettinne."
"Ehkä jollekin maatilallenne... kauas... hyvin kauas..."
"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."
"Lähdette siis ulkomaille?"
"Niin kyllä, madame."
Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen huuliltaan.
"Ja minne lähdette?"
"Reinin varrelle, madame."
"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär", sanoi kuningatar sanomattoman surullisesti, "sillä minähän sitä olen teille opettanut. Kuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt teitä, ja siitä olen onnellinen."
Hän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:
"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän aikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon teidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!"
Ja tällä kohtaa hän vaikeni, -- kaikista urhoollisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan hillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, olisi alkanut puhua.
Hänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.
"Madame", virkkoi kuningas, "täällä on muita. Olkaa varovainen."
"Mutta, sire", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet kuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, "ensinhän teidän on annettava määräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä, mutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de Bezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!"
Kuningas kohotti epäröiden katseensa.
"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?" kysyi hän.
"Sire", vastasi vanha marski, "jos poistatte armeijan pariisilaisten näkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos pidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät."
"Hyvin sanottu!" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.
"Hyvin sanottu!" yhtyi herra de Bezenval.
Lambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.
"Mitä siis on tehtävä?" kysyi kuningas.
"Komentakaa: eteenpäin!" sanoi vanha marski.
"Niin... eteenpäin!" huudahti kuningatar.
"Koska siis tahdotte: eteenpäin!" sanoi kuningas.
Tänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli seuraavat sanat: "Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan pääseväni teidän majesteettinne puheille."
"Hänen käsialaansa!" jupisi kuningatar.
Sitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:
"Onko kreivi de Charny huoneessani?" sanoi hän.
"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin", vastasi uskottu.
"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat", sanoi kuningatar de Bezenvalille ja de Broglielle, "odottakaa minua täällä; palaan kohta."
Ja hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan päätänsä.
XXVII
OLIVIER DE CHARNY
Kun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön, joka oli kirjeen lähettänyt.
Hän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka kasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien katse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva. Tämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se ryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.
Hänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden kalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.
Kuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin tuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui suoraan häntä kohden.
"Herra de Charny!" huudahti hän. "Herra de Charny, te täällä!"
Ja nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan syvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti tarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:
"Kreivi, miksi olette täällä?"
"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame", vastasi kreivi.
"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se, mistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki ystävänikin, jotka pelkäävät kohtaloani. Teidän velvollisuutenne oli olla uhraamatta mitään minun hyväkseni, velvollisuutenne oli poistua luotani."
"Poistua luotanne!" virkahti toinen.
"Niin, paeta minua."
"Paeta teitä! Ja kuka siis pakenee teitä?"
"Ne, jotka ovat järkeviä."
"Pidän itseäni varsin järkevänä, madame, ja siksi olen tullut Versaillesiin."
"Ja mistä tulette?"
"Pariisista."
"Kapinoivasta Pariisista?"
"Kuohuvasta, hurjasta, verisestä Pariisista."
Kuningatar peitti molemmin käsin kasvonsa.
"Oi", sanoi hän, "ei siis ainoakaan, ette edes te saavu tuomaan minulle hyviä uutisia."
"Madame, tällaisina aikoina älkää viestintuojilta pyytäkö muuta kuin yhtä seikkaa: totuutta."
"Ja sitäkö tulette minulle tuomaan?"
"Nyt samoin kuin aina ennenkin?"
"Olette kunnollinen ystävä, urhoollinen mies."
"Olen uskollinen alamainen, madame, siinä kaikki."
"Ei enää sanaakaan siitä, älkää sanoko minulle mitään. Saavutte juuri hetkenä, jolloin sydämeni on murtumaisillaan. Ystäväni vasta tänään heittävät eteeni totuuden, jonka te aina olette sanonut. Kreivi, tätä totuutta ei enää voitu minulta salata. Se näkyi kaikkialla, punahohteisella taivaalla, synkästi kohisevassa ilmassa, hovinaisten kasvoilla, jotka ovat vakavia ja kalpeita. Ei, ei herra kreivi, ensi kertaa elämässänne älkää sanoko minulle totuutta."
Kreivi katsoi vuorostaan kuningattareen.
"Niin, niin", jatkoi kuningatar, "te joka tunsitte minut urhoolliseksi, hämmästytte, eikö niin? Hämmästyksenne ei vielä ole täydellinen."
Kreivi de Charny teki vasten tahtoaan kysyvän liikkeen.
"Kyllä kohta sen huomaatte", sanoi kuningatar hermostuneesti hymyillen.
"Teidän majesteettinne siis kärsii?" kysyi kreivi.
"En, en! Tulkaa istumaan tänne viereeni, eikä enää sanaakaan tuosta kamalasta politiikasta... Koettakaa saada minut se unohtamaan."
Kreivi totteli alakuloisesti hymyillen. Marie-Antoinette laski kätensä hänen otsalleen.
"Otsanne on kuuma", sanoi hän.
"Niin on, päässäni on kokonainen tulivuori."
"Kätenne on kylmä."
Ja hän puristi kreivin kättä molempien käsiensä väliin.
"Kuoleman kylmyys on koskenut sydämeeni", sanoi kreivi.
"Olivier-parka! Olinhan sanonut teille, unohtakaamme. En ole enää kuningatar, en ole enää uhattu, en ole enää vihattu. Ei, en ole enää kuningatar. Olen nainen, siinä kaikki. Maailmankaikkeus, mitä se merkitsee minulle? Minulle riittää rakastava sydän."
Kreivi laskeutui polvilleen ja suuteli kuningattaren jalkoja samalla hartaudella, jota egyptiläiset osoittivat Isis jumalattarelle.
"Oi, kreivi, ainoa ystäväni", huoahti kuningatar koettaen nousta. "Tiedättekö, mitä herttuatar Diane tekee?"
"Muuttaa maasta pois", vastasi Charny arkailematta.
"Te aavistitte sen", huudahti Marie-Antoinette. "Te aavistitte sen! Sellaista saattoi siis aavistaa?"
"Hyvä Jumala, saattoi kyllä", vastasi kreivi. "Tänä hetkenä voi aavistaa mitä tahansa."
"Mutta te ja omaisenne", huudahti kuningatar, "miksi te ette muuta maasta pois, koska se on niin helppoa?"
"Minä en muuta sen vuoksi, että olen teidän majesteetillenne täydellisesti uskollinen ja että olen luvannut -- en teille, vaan itselleni, -- etten jätä teitä koko tämän alkavan myrskyn aikana. Veljeni eivät muuta pois, sillä menettelyni on heille esimerkkinä, ja he sovittavat omansa sen mukaan. Rouva de Charny ei taas muuta maasta pois, sillä uskon hänen rehellisesti rakastavan teidän majesteettianne."
"Niin, Andréella on jalo sydän", myönsi kuningatar huomattavan kylmäkiskoisesti.
"Sentähden hän ei lähdekään Versaillesista", vastasi de Charny.
"Saan siis aina pitää teidät luonani", jatkoi kuningatar äskeisellä jääkylmällä äänellään, joka tuntui ilmaisevan mustasukkaisuutta ja halveksimista.
"Teidän majesteettinne kunnioitti minua nimittämällä minut henkikaartin luutnantiksi", sanoi kreivi de Charny; "minun paikkani on Versaillesissa. En olisi poistunutkaan, ellei teidän majesteettinne olisi asettanut minua johtamaan Tuilleriein kaartia. Se on välttämätön maanpako, lausui minulle kuningatar, ja minä läksin tuohon välttämättömään poissaoloon. Näissä asioissa ei rouva de Charny, niinkuin teidän majesteettinne tietää, ole sanonut mitään, koska hänen mielipidettään ei ole kysyttykään."
"Se on totta", vastasi kuningatar samalla kylmäkiskoisella äänellä.
"Mutta tänään", jatkoi kreivi uskaliaasti, "ei paikkani ole enää Tuillerieissa, vaan Versaillesissa. Älköön kuningattareni suuttuko, kun olen rikkonut määräykset ja tullut tänne. Kreivitär de Charny pelatkoon tapauksia, jos tahtoo, muuttakoon maasta pois tai olkoon muuttamatta, minä jään kuningattareni luo... ellei kuningatar taita miekkaani, jolloin, kun en enää saisi taistella ja kuolla puolestanne, saisin ainakin antaa surmata itseni teidän portillanne tai pihallanne."
Nuori mies lausui nämä yksinkertaiset ja sydämestään lähteneet sanat niin urhokkaasti ja vakuuttavasti, että kuningatar menetti ylpeytensä, jonka taakse hän oli paennut salatakseen enemmän inhimillisen kuin kuninkaallisen tunteen.
"Kreivi", kielsi kuningatar, "älkää milloinkaan lausuko kuolevanne puolestani, sillä toden totta tiedän teidän tekevän sen yhtä uljaasti kuin sen vakuutattekin."
"Päinvastoin sanon sen aina", huudahti kreivi de Charny. "Sanon sen kaikille ja kaikkialla, sillä pelkään sen ajan koittaneen, jolloin kaikkien hallitsijoitaan rakastavien täytyy kuolla."
"Kreivi, kreivi, miksi aavistelette noin kamalia?"
"Madame", sanoi Charny pudistaen päätänsä, "Ameriikan vapaussodan aikana minäkin jouduin tuon vapausajatuksen kuumeen valtaan, joka silloin tarttui yhteiskuntaluokkiin. Minäkin tahdoin ottaa osaa orjien vapauttamiseen, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ja liityin vapaamuurareihin, liityin sellaiseen seuraan yhdessä Lafayetten ja Lamethin kanssa. Tiedättekö, mikä tämän seuran tarkoituksena oli? Kukistaa valtaistuin. Tiedättekö, mikä oli sen tunnusmerkkinä? Kolme kirjainta _L.P.D._"
"Ja mitä ne kolme kirjainta merkitsevät?"
"_Lilia pedibus destrue_. Tallaa liljat [Bourbon-suvun tunnus. -- _Suom._] jalkoihisi."
"Mitä siis teitte?"
"Vetäydyin seurasta kaikella kunnialla, mutta yhden poistuneen sijaan ilmestyi kaksikymmentä uutta. Nykyiset tapahtumat ovat vain alkuna siihen suureen murhenäytelmään, jota kaksikymmentä vuotta on salassa valmisteltu, -- jota johtavat miehet kuohuttavat nyt Pariisia, hallitsevat Kaupungintalolla, valtaavat Palais-Royalin, niinkuin ovat valloittaneet Bastiljin. Näin väen seassa entisiä veljiäni tuosta seurasta. Älkää erehtykö, madame, nämä tapaukset eivät ole sattuman määräämiä, vaan kaikki on valmistettu jo aikoja sitten."
"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!" huudahti kuningatar puhjeten itkemään.
"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia", sanoi kreivi. "Pitääkö minun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää", jatkoi Marie-Antoinette, "minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen valtiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden olisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat ystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä."
"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona näille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle alamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän vihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään, jota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita kohtaan he ovat vielä katkerampia."
"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?" huudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa värisivät.
"He ovat todellakin oikeassa", sanoi kreivi hellällä ja tunteellisella äänellään, "sillä kun ajelen pitkin bulevardia englantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani ja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin kokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken sen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa."
"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi", huudahti kuningatar tarttuen kreivin miekankahvaan, "tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin tavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen isänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja Azincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella, sotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee sen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä. Älkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te, joka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka isänne ovat teille lahjoittaneet!"
"Madame, madame", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, "älkää puhuko niin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää katsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää lukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että heidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin tänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina heiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät aina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni, älkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä on krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani sydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona sininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako sitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea ajatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa Ranskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä määrää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta."
"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?"
"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te olette heidän ja vapauden välissä."
Pitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen ensimmäisenä.
"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan minulle lausumatta", huomautti hän.