Part 21

"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa etevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa saavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli ammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen syyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen tieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt järkähtämättömään tahtoon."

"Olenko hänet tuntenut?" kysyi kuningas.

Gilbert epäröi hetkisen.

"Kysyn, olenko hänet tuntenut?"

"Olette, sire."

"Hänen nimensä...?"

"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä, jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."

"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."

Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas lähestyi häntä.

"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi, jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto nimittäin!"

"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se on totta", myönsi Gilbert.

"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä, ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte; tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."

"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän luottamuksella."

"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."

Viimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa taivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig XVI:n arvoa Gilbertin silmissä.

Hän siis vastasi säälimättömästi:

"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro."

"Oh", vastasi Ludvig punastuen, "se empirikko!"

"Se empirikko... niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää, että se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään. _Empirikko_ tarkoittaa miestä, joka _kokeilee_. Kokeilla aina, sire, se merkitsee ajattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että tekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja kauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen elämänsä."

"Tuo Cagliostro, jota puolustatte", sanoi Ludvig XVI, "oli suuri kuninkaitten vihollinen."

Gilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä romaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa Marie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. -- _Suom._]

"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?"

Ludvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.

"Niin", sanoi hän. "Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa kauttaaltaan sopimattomasti."

"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti kutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa, politiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja ilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne, sire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja sellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä jälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en ole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja tiedemiehestä."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan haavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, "hyvä on. Unohdamme kreivittären, joka ehkä kärsii."

"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin kuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan."

"Miksi?"

"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen."

"Tuossa se tuodaan", sanoi kuningas. "Odottakaa."

Kuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty Charnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan työhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.

Kuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri poistui.

"No!" virkahti Ludvig XVI.

"Tämä on sama, joka minulta varastettiin."

"Avatkaa se", pyysi kuningas.

"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on vain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne."

"Mikä?"

"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti luettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen kunnia."

"Ja se nainen on kreivitär?"

"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän majesteettinne tietoon. Avatkaa, sire", sanoi Gilbert lähestyen lipasta ja ojentaen avaimen.

"Viekää lipas pois", vastasi Ludvig XVI kylmästi, "se kuuluu teille."

"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?"

"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja tuskia."

"Sire", sanoi Gilbert, "rouva kreivitär herää vasta siellä, minne katsotte parhaaksi hänet toimittaa."

"Siis kuningattaren luona."

Ludvig soitti. Upseeri astui sisään.

"Herra kapteeni", sanoi kuningas, "rouva kreivitär on pyörtynyt kuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo."

"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?" kysyi Gilbert kuninkaalta.

"Noin kymmenen minuuttia", vastasi tämä.

Gilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.

"Valveutukaa neljännestunnin päästä", sanoi hän.

Upseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat kreivittären kahden tuolin varassa.

"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne ja samalla hyödyttää teitä."

Kuningas mietti.

"Selittäkää tarkemmin", pyysi hän.

"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä", sanoi Gilbert. "En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin luottamustoimi kuin arvoasema."

"Suostun", sanoi kuningas. "Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooni Neckerille paljon terveisiä. Hyvästi!"

Sitten mennessään kuningas huusi:

"Illalliseni!"

Ludvig ei missään tilanteessa unohtanut illallistaan.

XXV

KUNINGATTAREN LUONA

Sillä aikaa kun kuningas valmistautui filosofisesti taistelemaan vallankumousta vastaan, ottaen selkoa salatieteistä, oli kuningatar toisella tavalla perusteellisena ja syvänä filosofina koonnut ympärilleen suureen työhuoneeseensa kaikki ne, joita nimitettiin uskollisiksi, ehkä sen vuoksi, että kuningatar ei vielä ollut antanut heille tilaisuutta uskollisuutensa osoittamiseen.

Kuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki yksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun tunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle vaarasta.

Kuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.

Ovilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä nuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he näkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää turnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.

Kaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä kuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua oli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta vielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen jonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka liioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.

Kuningatar istui pöydän ääressä.

Hän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli, jommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan rajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis ja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa astuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja epäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi.

Ei! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän oli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän tunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin taukoamattomasti valui vereen.

Hän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta taulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan se, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.

Hänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton nainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen käsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.

Nähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista iloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: "Vihdoinkin saamme tietää kaikki."

Ruhtinas kumarsi, samalla viitaten pyytävänsä anteeksi, että hänen saappaansa olivat tomuiset, vaatteensa tahraiset ja miekkansa käyristynyt, niin ettei se ollut kokonaan mennyt tuppeen.

"No, herra de Lambescq"; aloitti kuningatar, "te tulette siis Pariisista?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Mitä kansa tekee?"

"Surmaa ja polttaa."

"Huumauksen vai vihan vallassa?"

"Julmuuden riivaamana."

Kuningatar mietti kuin aikoen olla samaa mieltä kansasta. Sitten hän jatkoi pudistaen päätänsä:

"Ei, ruhtinas", sanoi hän, "kansa ei ole julma, ei ainakaan syyttä. Älkää siis peitelkö minulta mitään. Onko se hulluutta? Onko se vihaa?"

"Minä luulen, että se on hulluuteen asti menevää vihaa."

"Vihaa ketä kohtaan? Nyt te jälleen epäröitte, ruhtinas. Jos kerrotte tuolla tavoin, en tiedustelekaan teiltä, vaan toimitan jonkun Pariisiin ottamaan selkoa. Hän tarvitsee matkaan tunnin, kuulustellakseen tunnin ja palatakseen tunnin. Kolmen tunnin päästä hän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin Homeroksen sanansaattajat." Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.

"Mutta, madame", huomautti hän, "mitä te välitätte Pariisin rahvaan vihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä muuta tahansa, mutta ei teitä."

Kuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.

"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas", pyysi hän Lambescqilta.

"No siis! Kansa toimii vihan vallassa."

"Vihaten minuako?"

"Kaikkea, mikä sitä vallitsee."

"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!" sanoi kuningatar päättäväisesti.

"Olen soturi, teidän majesteettinne", lausui ruhtinas.

"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on tehtävä?"

"Ei mitään, madame."

"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa, jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, "-- ei mitään! Te, lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."

Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi Marie-Antoinetten sanoihin.

Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli, luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.

"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."

"Mutta Bastilji, monsieur!"

"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet, suljetaan sinne, siinä kaikki."

Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua. Kuningatar jatkoi:

"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.

Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa. Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin kuoleva kukka.

"No, kreivitär", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä kaikesta?"

"En mitään", kuului vastaus.

"Mitä? Ette mitään?"

"En."

Ja hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.

"Kas, kas", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa kohden, "Diane-ystävättäremme pelkää."

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen apuaan rauhoittuakseni."

"Kreivitär aikoi poistua", sanoi rouva de Misery, "kun hän sai käskyn mennä kuninkaan luokse."

"Vai kuninkaan luo!" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.

Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli syntynyt hänen ympärilleen.

Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä lannistuneet mielet virkistymään.

"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon itse itseäni."

Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.

"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."

"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."

Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni de Bezenvalin.

"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille jonkun hyvän neuvon?"

"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.

"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän isän tavoin."

"Ken rakastaa, hän rankaisee", vahvisti parooni.

Sitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:

"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt murhia..."

"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi", lausui lempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.

"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas Lamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia."

"Mutta", jatkoi prinsessa aralla äänellään, "ennenkuin päättää, pitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan."

Kaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän olennon suusta.

"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?" sanoi muuan.

"Ja saksalaiset?" muistutti toinen.

"Ja kaarti?" esitti kolmas.

"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!" huudahti nuori mies, joka oli puettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. -- "Olemmeko ansainneet sellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos kuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä, lähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että neljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa kapinoitsevaa pariisilaista."

Täten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta tällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään kuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä upseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen sotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten mainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo myöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.

"Tunnetteko siis tilanteen?" kysyi hän ystävällisesti.

"Tunnen, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies punastuen; "minä olin Champs-Elyséesilla."

"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa."

Lambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa askeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa osaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut huomata tätä väistymistä.

"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?" lausui kuningatar.

"Niin, teidän majesteettinne."

"Pariisin lähistöllä?"

"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä."

"Selittäkää yksityiskohtaisesti", huudahti kuningatar.

"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä paljoa paremmin kuin minä."

"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista yksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?"

"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi, herra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym."

"Onko se totta, ruhtinas?" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun puoleen.

"On", myönsi tämä kumartaen.

"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto", jatkoi nuori mies. "Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki tuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa siihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta, toiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta Saint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi kuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua kahtakymmentäneljää tuntia kauempaa."

"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen suunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?"

"Minä vastaan", lausui ruhtinas halveksivasti, "että husaariluutnantti on täydelleen kenraali."

"Hän on ainakin", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin kalpenevan suuttumuksesta, "hän on ainakin soturi, joka ei vaivu epätoivoon."

"Kiitos, madame", lausui nuori mies kumartaen. "En tiedä, mitä teidän majesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka ovat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain velvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina täyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan."

Ja viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti ruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.

Tämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen edellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.

"Mikä on nimenne, monsieur?" kysyi hän nuorelta upseerilta. "Parooni de Charny, madame", vastasi tämä kumartaen. "De Charny!" huudahti Marie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. "Oletteko kreivi de Charnyn sukulainen?"

"Olen hänen veljensä, madame."

Ja nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.

"Minun olisi pitänyt tuntea", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja luoden varman katseen ympäristöönsä; "ensimmäisistä lausumistanne sanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä johtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?"

"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme tehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä vuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en ole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa."

Kuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.

"Olette veljenne näköinen", sanoi hän. "Aion torua häntä siitä, että hän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin."

Kuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko tämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.

Mutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat kuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, suurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan, ja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta, että sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.

Marie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka silminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi mieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan kuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt ryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka uhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.

Mikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa! Numero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki mahdollisuuden rajat.

Samanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin heikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu jättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta tuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.

Kun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun ympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli Marie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli kuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä kauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta voitosta.

Hänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen ja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista, muhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä kanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään kiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä Ranskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.

"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä", sopersi prinsessa de Lamballe.

"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse", vastasi kuningatar nauraen. "Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset pariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä piikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan piikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos, erinomaisen hyvin ampua."

"Siitä minä kyllä vastaan!" sanoi parooni de Bezenval.

Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.

Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.

Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan taistelusuunnitelmaa.

Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään, kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen. Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään innostuksesta, riensi häntä kohden.

Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan, joka sähköttää ja alistaa.

Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan suusta.

"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun aterioida omalla puolellanne."

"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Jos teille vain sopii."

"Mutta... sire..."

"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä puhelenkin."

Yksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen. Mutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: "Syödessäni minä kyllä puhelenkin", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että noin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.