Part 3
»Neitsyt Barbara Reinholdintytär, oletkos kuullut, mistä veljesi sinua syyttää?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Olen.»
Niin Kongutan herra kysyy herra Jürgeniltä:
»Tahdotkos tietää antaa tälle neuvoskunnalle, mistä tavoititte tämän neitsyen?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Hänet tavoitettiin Hyvänmiehen luolasta, kuin on Segewoldissa elikkä Siguldissa, Kõivajoen rannalla.»
Niin Kongutan herra taas kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja näin kysyy:
»Niin vastaa nyt meille, Barbara Reinholdintytär, mitä sinulla on tähän ankaraan syytökseen sanomista, ja muista, että ijankaikkinen Jumala kuulee sanasi.»
Niin neitsykäinen Barbara koroittaa äänensä ja näin vastaa:
»Minulla ei ole tähän muuta sanomista, kuin että lain mukaan ilmoitin rakkaille veljilleni tahtovani astua aviosäätyyn sanotun Franz Bonniuksen kanssa, jolloin rakkaat veljeni uhkasivat minut ilman myötäjäisiä jättää. Tällöin minä ilmoitin rakkaille veljilleni, etten minä mitään myötäjäisiä halunnut, vaan olen valmis lähtemään isäni kodista yhtä tyhjänä kuin olen tähän maailmaan tullutkin. Kun tämä ei kuitenkaan kelvannut rakkaille veljilleni, vaan he kiellossansa yhä lujina pysyivät, niin pakenin minä sanotun Franz Bonniuksen kanssa, elääkseni hänen kanssansa aviosäädyssä vieraalla maalla, ja täten hänet teidän kaikkien edessä aviomiehekseni tunnustan.»
Niin Kongutan herra sanoo:
»Taidatkos sanoa meille, kuka teidät on vihkinyt, ja niissä se tapahtui?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Taidan kyllä.»
Niin Kongutan herra sanoo:
»Jos sen taidat, niin tee se.»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Meidät on vihkinyt Jumala, joka on taivaassa.»
Niin minä koroitin ääneni tässä neuvoskunnassa ja tähän kohtaan sanoin:
»Ei tosin Jumala itse ihmisiä vihi, vaan kirkko, joka on hänen palvelijansa maan päällä.»
Niin herra Jürgen sanoo kovalla äänellä:
»Et ole sinä Bonniuksen aviovaimo, vaan hänen porttonsa, ja metsän sudet ovat sinun hääsaattosi olleet.» Niin Kongutan herra kysyy neitsykäiseltä Barbaralta: »Nyt sano meille totuuden mukaisesti, missä on Franz Bonnius, joka sinut hädässä yksin jätti?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa ylön kiivaasti:
»Ei ole Franz Bonnius milloinkaan minua yksin hädässä jättänyt. Vaan jos minä jotain tiedänkin, niin en sitä teille ilmoittaisi, vaikka minut teilauspöydälle panisitte ja jäseneni yksitellen ruhtoisitte. Mutta minä uskon ja lujasti luotan, että te kerran olette hänestä vielä kuulevat, mutta sen päivän huomenta ja ehtoota ette te siunaa.»
Niin Kongutan herran viha nousi tästä uppiniskaisesta ja kovakorvaisesta vastauksesta, ja hän kysyi neitsykäiseltä Barbaralta:
»Tiedätkös, mikä sinua odottaa tämän rikkomuksen jälkeen?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Tiedän.»
Niin Kongutan herra vielä kysyy:
»Tiedätkös, että sinun lain jälkeen on kuoltava?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Tiedän.»
Niin Kongutan herra sanoo leppeämmin:
»Onko sinulla ketään, jonka tahtoisit esiinkutsua syytäsi puolustamaan?»
Niin neitsykäisen Barbaran silmät vaeltivat ympäri salia ja vihdoin minun kohdalleni pysähtyivät. Ja hän vastasi:
»Ei ole, — sillä kuka taitaa yhtä neitsykäistä puolustaa, kun se, joka hänen tukensa oli, on hänen rinnaltaan riistetty, ja ne, joitten verensiteen jälkeen hänen kaitsijansa oleman pitäisi, hänet ylönantavat.»
Niin herra Jürgen sanoo:
»Eivät tosin he ole sinua ylönantaneet, vaan itse sinä olet juossut pois kotoasi kuin narttu.»
Niin minä nousin ja sanoin:
»En minä puhu teille maallisen lain jälkeen, sillä te tunnette sen puustavin paremmin kuin minä. Vaan minä rukoilen: armahtakaa yhtä neitsykäistä, jonka syy on se, että hän ylenpalttisesti rakasti, ja tältä rakkaudeltansa sokaistiin. Niin antakaa hänelle anteeksi rakkauden lain nimessä.»
Vaan ei kukaan näihin minun sanoihini mitään vastannut, ja minä tunsin, että ne tuiki turhia olivat.
* * * * *
Niin Kongutan herra tämän jälkeen tarttui Pärnun sopimukseen ja luki sen kaikkien kuullen ja samoin vielä lisäksi Ordomestarin Wolter von Plettenbergin kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Wolmarin maapäiville, saman, minkä minä kerran ehtoolla olin neitsykäiselle Barbaralle kammiossani lukenut.
Ja tämän luettuansa hän kääntyi kaikkien läsnäolevien Tisenhusenien ja heidän heimolaistensa puoleen ja näin sanoi:
»Minä kysyn kaikilta tässä salissa, jotka Tisenhusenien nimeä kantavat elikkä muuten verisukulaisuuden kautta tähän nimeen yhdistetyt ovat, mitä meidän on lain jälkeen tehtävä tälle neitsykäiselle Barbaralle, joka on rikkonut Pärnun sopimusta ja samalla jumalallista kuin myös inhimillistä lakia vastaan?»
Niin Jürgen, Rannun herra, ottaa sanan ja vastaa tähän:
»Minä vaadin kahden veljeni nimessä ja samoin omassani, että sisareni Barbara von Tisenhusen, Reinholdintytär, jätetään meidän käsiimme rangaistavaksi meidän aivoituksemme jälkeen, niinkuin oikeaksi ja kohtuulliseksi näemme, sillä me olemme tästä häpiän kantaneet.»
Niin Kongutan herra kysyy:
»Ovatko läsnäolijat tyytyväisiä tähän?»
Niin kaikki muut Tisenhusenit, samoin neitsykäisen Barbaran langot Johann von Buxhoevden ja Gotthard von Neylen ynnä kaikki hänen kolme lihallista veljeänsä, Bartholomaeus, Reinhold ja Jürgen, nousivat pystyyn, näin mieltänsä ilmoittaen; ainoastaan Johann von Tödwen, neitsykäisen Barbaran tädin mies, jäi paikallensa istumaan.
Ja salissa vallitsi suuri hiljaisuus, eikä toviin aikaan kukaan puhunut.
Niin Kongutan herra sanoo:
»Se on siis päätetty, ja minä täten luovutan neitsykäisen Barbaran, Reinholdintyttären, hänen veljiensä käsiin, että hän sen rangaistuksen saisi, kuin hänelle tuleva on.»
Ja Jürgen, Rannun herra, sanoi:
»Olkoon niin!»
Tämän jälkeen kaikki hajaantuivat kukin tahollensa, ja itsekukin ajoi moisioihinsa elikkä linnoihinsa, kuka lähemmä, kuka kauemmas. Niin myös minä istuin rekeeni ja ajoin kotiini Rannun pappilaan.
Ja taas neitsykäisen Barbaran kasvot näkyivät edessäni koko tien, milloin lumessa, milloin pilvissä.
Ja minä näin ajattelin itsekseni:
»Voi, ettes syntynytkin, Barbara, syntymästäsi raihnaisena tai muuten rupisena, niin että ihmiset olisivat sinusta inholla kasvonsa poiskääntäneet, niin ei tätä päivää ja tätä tuntia tullut olisi! Vaan sinun ihanainen näkösi on tähän vikapää, ja myös sinun sydämesi, joka on ollut ylön altis maalliseen rakkauteen!»
Mutta minun luontoni on senkaltainen, että minä olen ikäni kaiken vain ajatellut ja aprikoinut, vaan en milloinkaan tekoja tehnyt.
Niin meni kolme päivää, joitten kuluessa en minä ruokaan kajonnut, niin suuri oli vaiva minun sydämessäni.
Mutta sitten tuli lauantai, ja alkoi hämärtää jo puolipäivästä alkaen. Niin Jürgen, Rannun herra, ajaa portaitteni eteen kuomureessä ja kutsuttaa minut ja sanoo, juuri lyhyeen:
»Nyt on sinun mukaan tultava, sillä Barbaran on lähdettävä viimeiselle retkelleen ja vielä tänään.»
Kun hän nämä sanat sanoi, oli hänen muotonsa ylen tuima. Mutta minä otin sudennahkaturkit ylleni ja vielä karhunvällyt jalvoilleni, sillä oli pakkanen.
Ja minun oli niinkuin olisin ollut kuollutta kyydissä koko tien, sillä herra Jürgen ei puhunut yhtään sanaa.
Mutta kun me Rannun linnan tykö ennätimme, äkkäsin minä kaksi muuta rekeä portin ulkopuolella odottamassa, ja me lähdimme heti ajamaan, metsätietä pitkin.
Niin me ajoimme kolmessa reessä, joista kaksi oli kuomullista, ja oli ensimmäisessä neitsykäinen Barbara korkiasti jalosukuisten veljiensä Reinholdin ja Bartholomaeuksen kanssa, mutta toisessa herra Jürgen ja minä. Ja kolmannessa, joka oli avonainen lantareki, niinkuin rahvas käyttää, oli kaksi epäsaksalaista. Mutta meillä ei ollut ajajaa, vaan herra Jürgen itse ajoi.
Tie kulki kuusimetsän halki, eikä paljon valoa ollut, sillä oli jo myöhä, ja kuudes tiima läsnä, ja kuu oli ensimmäisellä neljänneksellänsä.
Mutta kun me jonkun matkaa näin olimme ajaneet kukin hänen aivoituksissansa, mitään puhumatta, niin minä puitten välitse näin kuin lakeutta haahmoittavan, ja minä ymmärsin, että se oli Võrtsjärvi, sillä minä tunnen hyvin nämä tienoot ja olen ne kulkenut ristiin ja rastiin.
Niin se oli minusta _malum omen_ elikkä paha enne.
Ja ennenkuin tie kääntyi järven jäälle, niin minä koroitin ääneni, näin sanoen ritari Jürgenille:
»Mitäs aiot tehdä, Jürgen von Tisenhusen? Aiotkos upottaa sisaresi Barbaran?»
Niin hän vastasi:
»Sinäpä sen sanoit, että näin on tapahtuva.»
Niin minä sanoin:
»Kuule minua, Jürgen von Tisenhusen, autuaasti nukkuneitten vanhempaisi nimessä! Älä satuta kättäsi sisareesi Barbaraan, joka on siinnyt samasta isästä ja saman äidin kohdun kantama.»
Niin Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, vastasi:
»Hän ei ole enää sisareni, vaan on heitetty ulos heimokunnastamme. Hän on sekaantunut kelvottomaan mieheen, ja hänen verensä on saastainen.»
Niin minun vanhaan ruumiiseeni iski kuin horkka, ja minun hartiani ja raajani vapisivat, ja minun hampaani loukkua löivät, vaikka minulla oli sudenturkki ylläni.
Ja minä rohkaisin luontoni ja näin sanoin:
»Jätä tuomio Jumalalle, mutta sinä, joka olet ihminen, niinkuin sisaresikin, armahda häntä!»
Niin ritari Jürgen vastaa:
»Sinua ei ole otettu mukaan, ettäs saarnaisit, vaan ettäs sisareni kuolemaan valmistaisit.»
Niin minä en enää mitään puhunut, sillä sanat kuivuivat minun kurkkuuni.
Ja jäällä oli vain vähän lunta, niin että hevoset kompastelivat iljanteella.
* * * * *
Kun me näin olimme ajaneet neljännespeninkuorman verran jäätä pitkin, niin ettei pimeässä enää metsää eroittanut, niin näin minä ensimmäisen reen pysähtyvän, ja neitsykäisen Barbaran ynnä hänen veljiensä kanssa astuvan jäälle.
Ja ritari Jürgen sanoi epäsaksalaisille:
»Nyt ottakaatte kankenne ja kirveenne, että jäähän avannon hakkaisitte.»
Niin molemmat epäsaksalaiset silloin ottivat reestä kirveensä ja kankensa, kuin he myötänsä tuoneet olivat, ja ryhtyivät hakkaamaan jäähän avantoa.
Mutta minulle sanoi ritari Jürgen:
»Nyt mene ja täytä tehtäväsi, sillä sisareni Barbaran on kuoltava, ennenkuin tiima on täysi.»
Niin minä menin Barbaran tykö, joka seisoi jäällä taampana, ja hänen kätensä olivat sidotut köydellä.
Ja minä sanoin hänelle:
»Barbara, sinun on kuoltava, tiedätkös tämän?»
Niin hän vastasi kuin unesta havaten:
»Tiedän.»
Minä sanoin:
»Kuinkas on sielusi laita, Barbara? Kadutkos syntiäsi?»
Niin hän vastasi:
»Minä en tiedä, mitä syntiä tarkoitat, isäni.»
Silloin minä sanoin murheellisena:
»Barbara, Barbara, sinä olet minulle rakas kuin lihallinen tytär, — miksis minulle näin ynsiästi vastaat tänä totisena hetkenä?»
Niin neitsykäinen sanoi:
»Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.»
Niin minä kysyin:
»Onko tässä kaikki, mitä sinulla on sanomista?»
Niin hän miettei hetken ja sanoi sitten:
»Minä erkanen elämästä, ja minun sydämeni on täytetty vihalla veljiäni vastaan. Taidatkos rukoilla puolestani, että jaksaisin heille anteeksi antaa?»
Minä sanoin:
»Mitäpä minä muuta taidan, kuin rukoilla sinun sielusi puolesta, Barbara!»
Hän sanoi:
»Niin tee se.»
* * * * *
Silloin minä menin pois hänen tyköänsä ja näin, että avanto oli jo valmis, sillä jää ei ollut vielä vallan vahvaa.
Ja vaikka minä olen ijällinen ja ankarana aikana elänyt ja myöhemmin paljon sotaa ja ryöstöä ja murhia ja kaikkinaista väkivaltaa omin silmin nähnyt, niin myös monta ajallista kuolemaa ja vielä moskovalaisen vankeudenkin kestänyt, — niin tainkaltaista en minä vielä ole nähnyt, en ennen enkä jälkeen.
Ja minä lankesin polvilleni jäälle ja huusin Herraa avukseni neitsykäisen Barbaran ja meidän kaikkien tähden ja meidän syntiemme tähden.
Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle.
Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, — sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostelemaan! — niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä:
»Veljeni, — vesi on kylmää!»
Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.
Silloin molemmat epäsaksalaiset sanoivat:
»Tätä me emme tee, sillä hän on ollut hyvä vaimoillemme ja lapsillemme.»
Niin Rannun herra Jürgen von Tisenhusen työnsi epäsaksalaiset syrjään ja tarttui itse käsiksi sisareensa Barbaraan, ja niin hän upotti sisarensa avantoon veljiensä Reinholdin ja Bartholomaeuksen avulla.
Ja tämä on totinen tosi ja tapahtunut Liivinmaalla Rannun pitäjässä, sen Võrtsjärven jäällä, joulukuun alussa Anno 1553. _Quae que ipse miserrima vidi_.
Ja nyt minun kynäni, joka olet tämän kaiken tähän saakka kirjoittanut, totuutta noudattaen, mitäs vielä edesottaisit, että tulevat sukupolvet näkisivät Herramme Jumalamme oikiamielisyyden ja vanhurskauden ja sitä kumartaisivat?
Sillä raskaat ajat ovat tulleet tämän jälkeen yli Liivinmaan, että täytettäisiin Herran sana, Mooseksen 3 kirja, se 26 luku: »Ja jollette vielä sitten kuule minua, vaan vaellatte minua vastaan. Niin minä myös hirmuisuudessa vaellan teitä vastaan, ja minä rankaisen teitä seitsemän kertaa enemmän, teidän synteinne tähden.»
Niin on herra antanut Gogille ja Magogille kuin myös Mesechin ylimmälle ruhtinaalle ajaksi vallan, ja moskovalainen on tullut maahan tatareinsa ja koirankuonolaistensa kanssa ja on ryöstänyt, polttanut ja murhannut kuin myös Tarton kaupungin porvareista suuren joukon panttivankeina Venäjälle vienyt.
Ja Anna von Tödwen, Rõngun linnan rouva, on kuollut juuri suuressa surkiudessa ja viheliäisyydessä Haapsalun kaupungissa, eikä häneltä ole edes ehiätä raitia jäänyt, millä hänen kuolleen ruumiinsa verhoittaa, ja venäläiset ovat pilkalla ja häpiällä vielä peitteenkin hänen arkultansa riistäneet.
* * * * *
Mutta siihen kauppakestiin, siihen Rõngun linnan kirjuriin, jota Franz Bonniukseksi kutsuttiin, meni koston henki, ja hän pyhästi vannoi kostavansa itsekullekin, joka Tisenhusenin nimeä kantoi, lemmityisensä neitsyt Barbaran takia, jota hän julkisesti, niin sanassa kuin kirjassa, aviovaimoksensa nimitti.
Ja kaikesta, mitä hän edesotti, näkyi, ettei hän suinkaan kelvotoin ollut, vaan että hänessä asui kiivas ja voimallinen henki, joka väkeviä tekoja teki.
Ja näytti siltä kuin olisi hänen asiansa oikia ollut myös Herran edessä, sillä Herra sallei hänen aikeensa menestyä, ja hän kulki kuin ruoska yli maan.
Niin on hän ensin Kuurinmaalla, mutta sitten Liettuassa koonnut ympärillensä suuren joukon samankaltaisia henkipattoja ja kulkureita ja näitten kanssa on hän sissisotaa pitänyt ja valtateitten risteyksissä väijynyt Vilnasta aina Preussiin astikka. Ja missä ikinä Tisenhusenin nimellinen tai muuten tähän sukuun kuuluva on hänen tielleen sattunut, ei ole hän armosta tiennyt.
Mutta sanottu Franz Bonnius on myöhemmin astunut Puolan palvelukseen joukkoinensa ja näin maantien rosvosta sotapäälliköksi kohonnut. Ja itse Puolan kuningas on hänelle saattokirjeen antanut, jossa kaikkia vallanpitäjiä, Komtuureja, Ordoherroja kuin myös kaupunkien Raatiherroja käsketään turvaa ja apua antamaan Franz Bonniukselle, että hän taitaisi maallista oikeutta saada ja kostaa autuaan lemmityisensä, jalosukuisen neitsyt Barbara von Tisenhusenin kuoleman, joka surkiasti upotettiin lihallisilta veljiltänsä.
Näin on hänessä rakkaus väkevä ollut ja on hänet suuriin tekoihin vienyt, vaikka nämä teot tosin koston töitä olivat.
Ja on hän käynyt sotaa kuolemaansa saakka ja taistelussa myös surmansa saanut.
* * * * *
Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, kaatui Ubbagalin luona Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta, eikä häneltä ole jäänyt yhtään miehistä rintaperillistä. Samoin ovat hänen molemmat veljensä Reinhold sekä Bartholomaeus lapsettomina kuolleet, ja tämä suvunhaara heidän kanssansa sammunut.
Niin ovat nyt kaikki, joista minä kirjoittanut olen, kuolleet ja vastaavat itse heidän teoistansa ijankaikkisen Jumalan edessä, joka heidät on tuomitseva ja vanhurskauden vaakalaudalla heidän tekonsa punnitseva ja kullekin hänen ansionsa mukaan antava.
Tämä olkoon meille kylliksi, älkäämmekä yrittäkö tutkistella, mikä kätketty on, ovatko he saaneet synnin palkan ja menneet sinne, niissä on itku ja hammasten kiristys, vai onko Jumala laupiudessansa heidät valittujensa joukkoon armahtanut. Älköön myös kenkään meidän seastamme heitä ylön tuomitko, näin itseänsä ylentäen, vaan itsekukin muistakoon lihansa heikkouden.
Mutta tämän minä, Matthaeus Jeremias Friesner, tähän kirjoitan, etten minä mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähnyt, kuin on kahden ihmisen rakkaus.
Herra, anna heidän sieluillensa rauha ja armahda heidän syntejänsä, vaikka ne veriruskiat olisivat, ja valista kasvosi myöskin tämän raskautetun ja raadellun Liivinmaan puoleen, sillä sinä olet Rakkaus.
AMEN!