Part 2

Ja koko ajan koirat pitivät juuri pahaa elämätä, vinkuen ja ulvoen kuin vesikauhuiset, ettei heitä heti karhun kimppuun päästetty, kunne heidän sisunsa paloi, ja heidän silmänsä olivat nurin päässä, niin ettei muuta kuin valkuainen välähtänyt, niin he karhun verta himoitsivat.

Kun nyt sanottu karhu, joka oli nuori ja ylön voimallinen uros, oli tuotu kahleissa keskelle aukiata, niin kuljettaja päästi hänen valloillensa, jolloin hän lumessa piehtaroimaan rupesi. Mutta silloin ritari Jürgen, piiska kourassa, usuttaa: »Sultan!», ja kohta koira haukahtamatta mennä suhahtaa yli lumen karhun kimppuun ja suoraan korvaan kiinni. Vaan nytpä karhukin möräjämään ja turkkiaan pudistelemaan ja kämmenillään korvapuusteja läimäyttelemään, niin että olisi uskonut koiran viimeisen tiiman tulleeksi. Vaan silloin ritari Jürgen taas usutti: »Muri!» ja nyt Muri lensi karhun toisen korvan kimppuun.

Mutta nytpä metsänpeto karkasi takajalvoillensa ja alkoi sukia etukäpälillänsä päätänsä, niinkuin olisi tahtonut korviansa pestä. Ja jalosukuiset herrat ja myös naiset olivat ylön riemuissansa tästä näytöksestä, kun heille valmistettu oli, ja he kirkuivat suurella äänellä ja usuttivat koiria. Niin herra Jürgen usutti yhdellä kertaa kuusi koiraa karhun kimppuun, niin että ne pureutuivat sen kaulaan ja niskaan ja kelluivat sen takuissa kiinni kuin verimadot elikkä iiliäiset. Ja meni heiltä neljännestunti, ennenkuin saivat karhun kellolleen, joka puuskutti ja läähätti ja juuri kauhiasti mörisi, mutta ei enää pystyyn päässyt.

Mutta koska herra Jürgenin aivoitus ei ollut tällä kertaa karhua tappaa, vaan seuraaviin leikkeihin säästää, niin hän käski nyt koiratrengit paikalle. Niin koiratrengit, epäsaksalaiset, tulivat ja kiskoivat koiria hännästä ja hieroivat heidän hampaitansa ja ikeniänsä lumella ja jäällä, että he karhusta itsensä innoittaisivat. Ja tämä kaikki oli sangen otollista ja opettavaa nähdä kuin myös ylösrakentavaa mielelle.

Mutta juuri kun kaikki parhaassa touhussa olivat, niin nousee neitsykäinen Barbara ja punoittaa pakkasessa ja sanoo heliällä äänellä:

»Ettette häpiä luontokappaletta näin silmäinne huviksi kiusatessanne! Minä tätä en enää katsele!»

Niin neitsykäinen Barbara, koska hän nämä sanat oli sanonut, kääntyi ja meni ovesta sisään eikä itseänsä enää näyttänyt. Ja tästä syntyi supina ja puheenporina, ja hänen Tätinsä, jalosukuinen rouva Anna von Tödwen, häpesi suuresti veljentyttärensä säädyttömyyden takia, koska hän itse hänet orpolapsesta kasvattanut oli.

Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, hänen veljensä, sanoo kaikkien kuullen:

»Menköön minuun kaiken maailman rutto! Tämän neitsykäisen minä vielä nujerran!»

Ja tämän hän sanoi ilman kaikkea veljellistä _affect'ia_ elikkä rakkautta.

Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa äkillisen muutoksen. Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.

Mutta kaikki, jotka nämä ritari Jürgenin sanat kuulivat, muistivat ne jäljestäpäin, kun kaikki oli tapahtunut, minkä tapahtuman piti.

Niin tuli kevät lumisen ja pitkän talven jälkeen, ja tuli toukomettisen ja käen kukunnan aika, ja ihmiset, maan asujamet, aloittivat heidän askareensa, kylvönsä ja kyntönsä. Ja kirjoitettiin Anno 1553.

Ja minun korvaani tuli usein tietoja Rõngun uudesta kirjurista, Franz Bonniuksesta, että hän oli uskollinen ja mielevä toimessansa eikä olvimaljoja kallistellut eikä myöskään vedonlyönneistä eikä noppapeleistä välittänyt. Näin hän pantiin monen tähdellisen toimen päälle, jotka hän kaikki valtiaittensa mielisuosioksi suoritti. Mutta häntä pidettiin yht'aikaa ylpiänä ja kiivaana miehenä, jonka veri kiehui ilman viinanrahtuakin voimallisemmin, kuin muitten miesten _chablis'n_ ja _auxerre'n_ avulla.

Niin yhtenä varhaisena kevätehtoona, kun minä Rõngun linnasta palasin ja tieni oikaisin lehtimetsän halki, missä karja käyskenteli, ja paimenpoikaset koivujen kyljestä mahlajata juoksuttivat, niin minä kiitin Herraa minun Luojaani tämän alkavan suven ihanuudesta ja rukoilin Liivinmaalle rikkomattoman rauhan siunausta.

Ja minä kuulin epäsaksalaisten soittelevan suurilla säkkipilleillänsä, niinkuin heidän tapansa ehtoisin on, ja kuuluu tämä soitto peninkuorman päähän tyynenä ehtoona.

Mutta kun minä koivikosta luhtaniitylle laskeuin, niin minä näin jalosukuisen neitsykäisen Barbaran ja sen Rõngun kirjurin, sen Franz Bonniuksen Braunschweigistä, istuvan mättäällä lähekkäin niinkuin rakastavaiset ikään. Niin heillä oli siili edessänsä, jota he yhteisesti katselivat. Ja siili, niinkuin sen luonto on, koska se vaaraa vainuu, itsensä sykkyräksi keri ja pahoin papisi kuin kiehuva pata ja yhä sätkytteli, peloittaaksensa mukamas. Mutta kun he kyllin tätä siilin temppuilemista katselleet olivat, niin neitsykäinen Barbara sen juuri hellävaroin vyöliinaansa otti ja sen pähkinäpensaikkoon pani.

Mutta silloin se kirjuri, se Franz Bonnius, otti neitsykäisen Barbaran, kaksin käsin hänen poveansa painoi ja hänelle suuta antoi. Ja minä kuulin neitsykäisen huokaavan raskaasti, niinkuin olisi hänellä suuri murhe ollut, mutta hänen muotonsa oli autuas, niinkuin sen, joka rakastaa, ja hehkui kuin veren palosta.

Niin minä käännyin ympärinsä ja hiljaa menojani menin, ilman että olisin heiltä havaituksi tullut. Ja minä tunsin ahdistusta heidän tähtensä, ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta minä en kuullut Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle tänä hetkenä.

* * * * *

Mutta ei kauan tämän jälkeen, kun minä taas yhtenä lauantaiehtoona yksin istuin ja mietiskelin seuraavan päivän _sermon'ia_ elikkä saarnaa, niin avautui ovi, ja neitsykäinen Barbara astui sisään.

Minä hänen tuloansa hämmästelin, sillä oli jo myöhäistä, ja minä hänen kengistänsä näin, että hän oli tullut jalkaisin Rõngusta Rannuun, jota on runsas peninkuorman matka. Eikä hän senjälkeen ollut täten luonani käynyt, kuin hän ennen ripillepääsöänsä opetustani sai.

Sentähden minä kohta paperini ja postillani kuin myös Pyhän Raamatun syrjään työnsin ja odotin, mitä hän sanoisi.

Niin hän tervehdittyänsä kysyy minulta:

»Voitkos minulle sanoa, isä, mitenkä kuuluu Pärnun sopimus, ja mitä sillä ymmärretään?»

Mutta nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät.

Niin minä heti oivalsin hänen aivoituksensa, ja miksi hän näin ehtoomyöhällä tullut oli, ja minä vastasin:

»Pärnun sopimusta minulla ei tosin satu olemaan, tyttäreni, mutta jos niin on halusi, luen sinulle Wolter von Plettenbergin, autuaan Ordomestarimme, kirjeen, jonka hän tästä samasta asiasta Wolmarin maapäiville lähetti.»

Niin hän kumarsi juuri syvään mustasykkyräisen päänsä ja sanoi hiljaisella äänellä, niinkuin kuiskannut olisi:

»Lue, isäni!»

Ja minä etsein Wolter von Plettenbergin kirjeen, kirjoitettu Anno 1507, ja luin hänelle kuin seuraa:

»Samoin, jos jalosukuiset neitsyet tai leskivaimot mielensä muuttavat vastoin ystäväinsä, se on sukulaistensa, neuvoja ja tietoja ja ottavat avioksensa kelvottomia, niin pitää heidän tuleman halveksituiksi kaikilta kunniallisilta vaimoilta ja pitää heidän ynnä kanssarikollistensa kanssa tuomituiksi tuleman, ja mitä heidän omansa on, lankeeman heidän lähimmäisillensä elikkä ystävillensä, ja heidän molempain nälkäkuolemalla kuoleman.»

Kun minä tämän pykälän luetuksi sain, niin kohotti neitsykäinen Barbara taas päänsä ja sanoi, ja minä kuulin, että hänellä oli ynseys ja uppiniskaisuus mielessä:

»Onko siinä kaikki?»

Niin minä sanoin:

»Tosin siinä on kaikki, mitä tähän samaiseen asiaan kuuluu.»

Niin hän kysyi:

»Kuka on se, jota kelvottomaksi kutsutaan, isäni, voitkos sen minulle selvittää?»

Niin minä vastasin hänelle, näin lakia selvittäen:

»Kelvotoin, tyttäreni, on se, joka ei ole samaa verta eikä säätyä kuin jalosukuinen neitsyt elikkä leskivaimo.»

Niin neitsykäinen Barbara sanoo:

»Uskotkos itse tämän, että näin on?»

Niin minä suuresti hämmästyin hänen tiukkaa kysymystänsä ja vastasin:

»Se on maallinen laki, tyttäreni, joka ei ole sama kuin hengellinen elikkä Jumalan laki.»

Niin hän neitsykäinen nousi seisomaan ja näin tehden oli pitempi minua, ijällistä, kumaraista miestä, niin että hän katseli pääni ylitse. Ja hän sanoi, ja minä näin, että hänen henkensä oli ylön kiivas tällä hetkellä:

»Se on kelvotoin laki, kelvottomain kirjoittama, ja jotka sen ovat säätäneet, eivät ole eläissänsä mitään miehestä eikä vaimosta eivätkä rakkaudesta tienneet.»

Kun hän tämän sanoi, niin minä hänen sieluunsa näin, niinkuin se olisi lasia ollut, ja minun vanha sydämeni vapisi tämän neitsykäisen takia, sillä minä olin hänet piskuisesta pitäen nähnyt, ja hän oli sydämelleni läheinen kuten lihallinen tytär ikään.

Ja minä murheella katselin hänen vartensa muhkeutta, joka oli Luojalta luotu Hänen käskynsä mukaan lapsia kantamaan ja näin polvesta polveen uutta elämää luomaan.

Ja minä aavistelin hänen kohtalonsa, kaikki tulevaiset minä näin kuten kuvastimessa, ja minä sanoin:

»Barbara, Barbara, — ei ole sinulla äitiä eikä isää, vaan vähäisenä sinä orvoksi jäit. Niinpä avaakin nyt sydämesi minulle, ijälliselle, joka sinut olen kastanut ja myös Kasteesi Liiton uudistanut, — palatkos rakkaudessa tuohon kirjuriin, tuohon Franz Bonniukseen, joka tänne on tullut Braunschweigistä?»

Silloin hänen ylpeytensä varisi niinkuin vaahto, ja hän lattialle lankesi ja polviani halasi ja itki ja näin sanoi:

»Sinäpä sen sanoit, isäni, että minä Franz Bonniusta rakastan.»

Niin minä tähän sanoin:

»Voi sinua, Barbara Reinholdintytär, ja voi sinun autuaita vanhempiasi, että näin piti käymän! Mutta vielä on aikaa, heitä sielustasi ulos tuo mies, joka on tullut sinne kuin tienkävijä ja ryöväri.»

Niin hän vastasi:

»Isäni, katsotkos sinäkin hänet kelvottomaksi?»

Niin minä sanoin:

»En minä tosin hänestä mitään pahaa tiedä, mutta ei ole hän sinun arvoisesi sukunsa eikä säätynsä jälkeen, eivätkä Tisenhusenit tähän ikinä suostumustansa anna.»

Niin hän vastasi, taas nousten, eikä itkenyt enää:

»En minä eroa Franz Bonniuksesta, vaikka minun pitäisi nälkäkuolemalla kuoleman hänen takiansa.»

Ja silloin minä hänen silmistänsä näin, että se hänen totinen ja vakaa tahtonsa oli, ja että hän oli valmis antamaan henkensä tämän miehen edestä ja hänen kanssaan.

Ja minä tunsin tämän neitsykäisen luonnon, että se sangen luja oli.

Mutta hän oli minusta ennen ollut kirkas ja puhdas kuin vuorikristalli, vaan nyt hän hehkui kuin punainen rubiini. Ja tämän kaiken oli rakkaus aikaansaanut.

Niin minä vain hiljaisesti sanoin;

»Mitäs aiot nyt edesottaa, Barbara?»

Niin hän vastasi yhtä hiljaisesti:

»En tiedä, isäni. Ehkä annan tämän tietää rakkaille veljilleni. Mutta jos minusta jotain kuulet, niin älä ihmettele äläkä myös tuomitse, sillä näitä asioita ei sovi ihmisten mitalla mitata.»

Niin hän meni.

* * * * *

Mutta koska minä yksin jäin, niin minä mietein ihmisten rakkautta ja hänen mahtiansa, kuin hänelle ylitse sielun ja ruumiin annettu on, niin että hän kuolemankin pelvon ihmisten sydämistä poisottaa taitaa.

Ja minä mietein kauan aikaa, kunnes yö oli läsnä. Ja vielä sittenkin minä istuin ja mietein, mutta en minä selville päässyt, ja minä tuiki unhoitin _sermon'in_, joka minun kirjoitettava oli.

Sillä minun sieluni oli raskautettu murheella sinä ehtoona siitä, mitä tuleman piti, ja minä näin hengessäni, ettei tällä hyvää loppua ollut. Ja minä kamppailin sen yön Herrani ja Jumalani kanssa, sillä ääni minun sielussani käski minun ilmiantaa, mitä neitsykäisen Barbaran suusta kuullut olin, hänen lainmukaisille holhoojillensa, jalosukuiselle rouvalle Anna von Tödwenille elikkä Rannun herralle, Jürgen von Tisenhusenille. Enkä minä oivaltanut, oliko tämä ääni Jumalasta vaiko perkeleestä.

Mutta kun aamu koitti, niin minä sentään kaiken sydämeeni salasin.

* * * * *

Tämä suviaika meni sitten menojansa, eikä mitään sen eriskummaisempia tapahtunut. Kuitenkin oli paljon kuulopuhetta sodasta, sillä moskovalainen oli saanut suuren _victoria'n_ elikkä voiton tatarien päämiesten ylitse, ja tämän sanoman ovat kaikki kristilliset sydämet murheella vastaanottaneet, sillä he arvelivat nyt Liivinmaan vuoron tulevan. Mutta Liivinmaa ei ole herjennyt hekumastansa, vaan on jatkanut yhä ylitsekäymisiänsä ja mässäystänsä moskovalaisen ja Saatanan riemuksi. Ja aatelisto on maapäivillänsä senkaltaisista asioista neuvotellut, kuin mitenkä palkollisten elikkä muun alhaissukuisen on oltava, koska hän aatelisen kanssa tanssaa, mutta mitä moskovalaisen maahantuloon sopii, sitä ei ole yksikään kysynyt.

Ja vaikka taivas, aurinko, kuu ja tähdet selkiästi osoittivat heidän levottomuuttansa niin ei ole tämä kovakorvainen sukukunta kuitenkaan siitä oppia ottanut.

Niinpä elokuussa Tarton kaupungin porvarit äkkäsivät kuun, joka ei ollut senkaltainen, kuin kuulle luomisesta saakka säädetty on. Ja tämä kuu ei ole ollut ymmyrkäinen, vaan on se yhä kiiruhtanut kasvussansa, kunnes se on paisunut leviäksi kuin tavallisen olutkattilan pohja. Sitten se on yht'äkkiä alennut, niinkuin aivoituksensa pudota olisi, mutta taas siitä ylöskimmahtanut väkevällä voimalla ja kaikkea tienoota näin kauhialla valolla valaissut. Ja tässä valossa ovat ihmiset äkänneet kuolleen pään, jolla oli pitkät ja kähäräiset hivukset ja samankaltainen parta, ja sitä seurasi vaimonpää, silmät syvällä ja murheellisesti huntuun verhoitettu. Tämän ovat lähes kaksisataa henkeä vavistuksella nähneet Tarton kaupungin Suurella Turulla Raatihuoneen edessä seisoen, heidän seassansa monta hyvämaineista ja nimeltä tunnettua porvaria.

Myöskin on syyskuussa nähty yksi pyrstötähti elikkä komeetta, jolla oli tulisena palava pyrstö niinkuin luuta, ikäänkuin hänen aivoituksensa olisi ollut lakaista taivaan lattiat.

Ja ovat ihmiset näitten näkyjen johdosta paljon arvelleet ja ennustelleet, kuin myös muuan tuomioherra niistä _judicium'insa_ antanut.

Mutta kun taivaankappaleet, jotka kuitenkin luomisesta saakka on säädetty vaeltamaan nuhteettomasti, näin heidän lakinsa unhoittavat ja muotoansa muuttavat, mitä on sitten sanottava ihmisen sukukunnasta, joka aina on ollut häilyväinen hänen hengessänsä?

Yksi on varmaa: Jumala tahtoi rangaista Liivinmaata, niinkuin hän tätä ennen on rangaissut Sodomaa, Konstantinopolia ynnä muita kaupunkeja ja maita.

* * * * *

Niin tuli syksy ja marraskuu, ja sen lopulla jäätyivät järvet, niin myös se suuri vesi, Võrtsjärveksi kutsuttu, joka on Rannusta talvella neljänneksen, mutta suviseen aikaan puolen peninkuorman, mutta Rõngusta peninkuorman päässä, suvet talvet.

Niin eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, kun kirkkorahvas jo poistunut oli, ja minä juuri hankitsin sakaristosta lähtiäkseni, niin minä kirkosta rasahduksen kuulin. Ja minä arvelin unilukkarin elikkä kellonsoittajan kirkkoon jääneen, mutta kun minä sakariston ovelta katsoin, näin minä neitsykäisen Barbaran kumollansa kivipaadella alttarin permannolla.

Mutta hänen autuaat vanhempansa, Reinhold von Tisenhusen ja Anna Sawhere, ovat haudatut tähän kivipermannon alle, ja heidän nimensä kivipaateen piirretyt.

Ja minä näin neitsykäisen Barbaran suuressa tuskassa nyyhkyttävän ja kylmää kivipaatta halaavan, niinkuin se elävä ja lämmin ollut olisi, ja siihen povensa painavan.

Niin minä astuin lähemmäksi ja sanoin:

»Barbara, mitäs on tapahtunut?»

Niin hän minun tuloani säpsähti, ja meni tuokio, ennenkuin hän taisi itsensä koota.

Niin hän sanoi:

»Minä puhelin autuaan äitini kanssa.»

Senjälkeen hän minuun katsomatta turkkinsa ympärillensä kietaisi ja meni ovelle saakka.

Mutta sinne ehdittyänsä hän yhtäkkiä takaisin palasi ja sanoi nöyrästi:

»Lue minun ylitseni siunaus, isä.»

Niin sen enempää kysymättä minä luin hänen ylitsensä Herran siunauksen, ja hän kuunteli sitä kädet ristissä ja pää rinnalla ja näytti rauhoittuvan.

Ja minä sanoin aivan hiljaa, niinkuin henkäyksenä:

»Menetkös sinä nyt, Barbara?»

Niin hän vastasi:

»Nyt minä menen.»

Ja vaikka hän sanoi ne kuin tavalliset sanat vain, niin oli ikäänkuin hän niillä suuren salaisuuden olisi minulle tietää antanut.

Niin minä näin hänen ajavan reessänsä Rõnguun päin.

Mutta seuraavana aamuna ratsastaa jalosukuinen ritari ja Rannun herra Jürgen von Tisenhusen pappilan pihalle, heittää trengeille hevosensa ja tulee kammiooni ja istuutuu juuri samaiselle istuimelle, millä kuusi kuukautta takaperin oli istunut neitsykäinen Barbara.

Ja sinä hetkenä minä näin, että herra Jürgen kaikista sisaruksistansa oli enimmän sisarensa Barbaran näköinen. Mutta hänen vihansuonensa olivat paisuneet ja poskessa lovi, niinkuin hän hammasta kiivaasti kiristäisi.

Ja ennenkuin hän suutansa aukaista ennätti, tiesin minä kaiken, mitä hänen minulle sanoman piti.

Niin hän jo sanookin:

»Nyt se on tapahtunut, että sisareni Barbara on mennyt sen kirjurin, sen kirotun Bonniuksen rekeen.»

Ja koska minä pyhästi luvannut olen tähän totuuden ja vain totuuden kirjoittaa, niin minä häpiällä ja murheella tunnustan, että minun sydämeni hyppäsi rinnassani näitten kahden rakastavaisen takia.

Niin minä sain sanotuksi:

»Kuinkas sanot? Kuinkas tämä tapahtui?»

Niin ritari Jürgen sanoo:

»Olenko minä sisareni vartija? Jollei Tisenhusenin veri häntä varjele, kuka hänet varjella taitaa? Hän on mennyt. Hän antoi meidän tietää tahtovansa astua aviosäätyyn sen alhaissukuisen pirun kanssa, ja kun minä kielsin, niin on hän nyt mennyt. He ovat ottaneet aamuyöstä Rõngusta reet ja hevoset ja ajaneet Riigaan päin.»

Niin minä vielä kysyin:

»Ajetaanko heitä takaa?»

Niin herra Jürgen sanoo:

»Ja vaikka he itse helvettiin heitänsä kätkisivät, niin minä heidät saavutan. Jollen minä ole sisartani varjella tainnut, niin taidan minä kuitenkin Tisenhusenin kunnian varjella.»

Niin hän meni, vihapäissään.

* * * * *

Mutta Tisenhusenit ovat perin väkevä sukukunta Liivinmaalla ja yksi vanhimmista tässä maassa, ja heidän nimellisiänsä on paljon aina Engelbrecht von Tisenhusenista alkaen, joka arkkipiispa Johann von Wallenrodelta sai oikeudet moisioihinsa. Niin ovat he myös avioittensa kautta sidotut Liivinmaan tähdellisimpiin sukukuntiin. Ja heimohenki on aina ollut luja heidän keskellänsä, niin että mitä yhdelle heistä tapahtuu, se koskee itsekutakin, niinkuin se olisi hänelle tapahtunut.

Niinpä he nytkin katsoivat kaikki heitänsä loukatuiksi, että tämä häpiä tapahtui heille yhden neitsykäisen, yhden Tisenhusenin takia. Niin he yhteisesti kääntyivät Ordon ja Veljeskunnan puoleen, ja Ordo antoi käskykirjeen Riigan Raadille, ettei pakenijoille sieltä lupakirjaa annettaisi, ei Puolaan eikä Liettuaan, koska tämä kirjuri Franz Bonnius vastoin neitsykäisen ystävien tahtoa ja heille häpiäksi oli hänet kanssaan viekoitellut ja näin häväissyt sekä hänet että hänen sukukuntansa. Ja meni tämä sama käskykirje myös kaikille Ordon vasalleille.

* * * * *

Mutta minulle alkoivat päivät ja yöt, joiden kaltaisia en vielä ole nähnyt.

Yöt olivat myrskyisiä tähän aikaan, ja sudet, koska he nälkäisinä vaeltivat, uskalsivat suuressa parvessa aina pappilan riihen taakse, metsän laitaan, jossa he juuri kauhiasti ulvoivat ja metelöivät, niin että monelta hivukset päässä pystyyn nousivat.

Ja ihmiset sanoivat heidän ulvovan suurten sota-aikojen ja ruton ja kuolemankin tuloa.

Mutta minä tiesin, että he neitsykäisen Barbaran takia ja hänen kuolematansa ulvoivat. Sillä en ole minä hetkeäkään uskonut, etteikö häntä saavutettaisi. Ja kun minä susien meteliä kuuntelin enkä unta silmääni saanut, niin neitsykäisen Barbaran haahmo oli edessäni kaiken aikaa, ja minun täytyi nähdä hänen vähäiset kasvonsa, minne minä käännyin. Sillä paljon olen minä tätä neitsykäistä rakastanut, tosin vain hengessä ja totuudessa.

Niin olen minä valvonut monta yötä aina kukonlauluun asti.

Ja jos minun olisi ollut vastaaminen niinkuin Jumalan edessä, mitä minä tahdoin ja mitä minä toivoin, niin totisesti, en olisi minä siihen kyennyt.

Mutta tällä välin ajettiin pakenijoita takaa kaikilla teillä, kuin vievät Riigaan päin, ja kaikki nuoret ritarit Tisenhusenin suvusta ottivat tähän ajoon osaa, niinkuin se olisi ollut suden- elikkä myös ketunajo. Myöskin oli epäsaksalaisia paljon takaa-ajajien seassa, jotka tunsivat metsät ja suot, sillä pakenijat olivat odottaneet talvikeliä, päästäksensä yli suurien soitten.

Mutta kun minä eräänä huomenena astuin kammiostani, niin Malle, se epäsaksalainen palkkapiika, tulee ja sanoo maarahvaan kielellä:

»Juba käes!»

Niin minä kysyin:

»Kuka on saatu kiinni?»

Niin Malle vastaa:

»Eks ikka Rõngu armuline preili!»

Niin minä vain sanoin:

»Jesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika, armahda meitä!»

Enkä minä muuta sanotuksi saanut.

* * * * *

Vaan vielä samana päivänä sain minä kutsun Jürgen von Tisenhusenilta saapua juuri nopiasti Rannun linnaan.

Koska minä sinne saavuin, oli laskusillat nostettu, ja vartiat valveilla, niinkuin vihollisen hyökkäyksen varalta, ja linnan piha täynnä ratsutrenkejä ja isoisten herrojen palkollisia.

Mutta Jürgen von Tisenhusen tulee jo pihalla luokseni ja sanoo:

»Nyt on Barbara käsissämme, vaan se kirjuri, se Franz Bonnius, pääsi pakoon.»

Niin minä hänen äänestänsä heti kuulin, ettei Barbaralle mitään maallista armahdusta enää pitänyt oleman.

Niin minä vain kysyin:

»Miksis minut kutsuit? Mitäs on minun täällä tekeminen?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Sinun on istuttava neuvoskunnassa, koska tuomitsemme sisareni Barbaran.»

Niin minä sitten sisään astuin.

Ja olivat Rannun linnaan kokoontuneet neuvoa pitämään suvun vanhin, Reinhold von Tisenhusen, Kongutan perintöherra, kuin myös Johann von Tödwen, jonka aviovaimo Anna oli omaa sukua Tisenhusen, kuin myös sanotun neitsykäisen lihalliset veljet, ritarit Bartholomaeus, Reinhold ja Jürgen, Rannun herra, ja vielä Johann von Buxhoevden, hänen lankomiehensä, ja Gotthard von Neylen, samoin hänen lankomiehensä, ja vielä kahdeksan muuta Tisenhusenia.

Vaan minä suuresti halasin lähemmin tietääkseni, kuinka kaikki tämä oli tapahtunut, mutta en minä keltään kysynyt, sillä minä olin kuin vihollisten seassa, ja permanto poltti jalkojani.

* * * * *

Niin oli meitä kaikkiansa koolla kuusitoistakymmentä miestä Rannun linnassa tuomitsemassa yhtä neitsykäistä.

Kun siis kaikki kuusitoistakymmentä olivat istuimillensa asettuneet isoon linnansaliin, ja Kongutan herra suvun vanhimpana heidän keskellensä, niin tuotiin sisään neitsykäinen Barbara.

Mutta seinälle oli ripustettu Tisenhusenien perintövaakuna, kuin on musta härkä kultaisella pohjalla.

Ja ensin minun silmäni hämärti, mutta kun minä taas selittää taisin, näin minä, että neitsykäiseltä Barbaralta hänen muotonsa pyöreys oli kadonnut, ja hänen silmänsä syvällä, mutta hän ei luonut niitä alas, vaan ne tiukkoina ja hehkuvina itsekuhunkin järjestänsä kiinnitti. Ja oli kuin olisi hän elänyt kymmenen pitkää ajastaikaa tällä välin.

Niin Kongutan herra kysyy läsnäolevilta:

»Kuka syyttää?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Minä syytän.»

Niin Kongutan herra kysyy:

»Ketä sinä syytät?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä.»

Niin Kongutan herra kysyy:

»Mistä sinä syytät Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Minä syytän häntä heimoni ja sukulaisteni kuin myös Jumalan Kaikkivaltiaan kasvoin edessä luvattomasta yhteydestä Franz Bonniuksen kanssa, kauppakestin ja kirjurin Braunschweigistä, Saksanmaalta, virassa Rõngun linnassa, ja väitän Barbara Reinholdintyttären näin rikkoneen Pärnun sopimusta vastaan.»

Niin Kongutan herra kääntyy läsnäolevien puoleen, jotka tähän saakka vain kuunnelleet olivat, ja kysyy:

»Kuulitteko kaikki tämän syytöksen?»

Niin he vastaavat yhdestä suusta:

»Kuulimme!»

Niin Kongutan herra kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja kysyy samoin häneltä: