Part 8

»Minä en lainkaan aio ajatella mitään semmoista! Minun ammatissani on koko joukko herroja, jotka alentuvat vihaamaan kilpailijoitansa, mutta jos sinä olisit vähän vanhempi ja ymmärtäisit liike-elämää sen sijaan, että yhtä mittaa juokset elävissä kuvissa ja kaikkinaisten tuhmien tyttöjen parissa, joilla on hameet vain polviin ja puuteroidut ja maalatut naamat ja Herra ties mitä kaikkea, kuten muillakin statisteilla, niin tietäisit — ja olettaisit — että jos minä puuhaan jotakin Zenithin kiinteistöpiireissä, niin etupäässä sitä, että meidän on puhuttava toisistamme vain mitä ystävällisimpään sävyyn ja koetettava luoda veljeyden ja yhteistyön henkeä, joten minä en tosiaankaan voi olettaa tai kuvitella, että vihaisin ketään välittäjää, en edes Cecil Rountreetä, sitä katalaa ja virnistelevää huijaria!»

»Mutta —»

»Tässä asiassa ei ole olemassa mitään Jos, Ja tai Mutta! Mutta jos minä _rökittäisin_ jotakin, niin en minä sitä varten tarvitsisi minkäänlaisia sukelluksia ja uimaotteita peilin edessä tai muita semmoisia hullutuksia ja tuhmuuksia. Oleta, että sinä olisit ulkona jossakin, ja joku ukkeli olisi hävytön sinulle. Luuletko sinä, että sinua silloin haluttaa nyrkkeillä ja hypellä ympäri kuin tanssimestari? Sinä vain tukkisit hänen suunsa (ainakin toivon, että minun poikani tekisi niin!), ja sitten pyyhkisit kätesi ja jatkaisit sitä, mitä olit tekemässä, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta on sanomista; etkä sinä ota mitään boksausluentoja postitse!»

»No niin, mutta — tuota Minä tahdoin vain näyttää, kuinka monenlaisia kirjeenvaihto kursseja on olemassa kaiken sen moskan sijasta, jota meille opetetaan kymnaasissa.»

»Minä luulin, että kouluvoimisteluun kuuluu nyrkkeilyäkin.»

»Se on ihan toista. Siellä komennetaan asentoon ja joku iso pokkelo on mukiloinut sisälmykset maalle, ennenkuin toinen pääsee mitään oppimaan. Huh! Mutta joka tapauksessa — — Kuulehan vielä muutamia.»

Ilmoitukset olivat todella ihmisystävällisiä. Eräässäkin oli kannustava nimike: »Rahaa! Rahaa!! Rahaa!!!» Toinen julisti, että »Mr. P.K., jolla ennen oli vain kahdeksantoista dollaria viikossa parturinsällinä, kirjoittaa meille, että hän nyt, käytyään läpi meidän kurssimme, ansaitsee $ 5.000 Osteosuggestiivina Specialistina»; ja kolmas, että »Miss J.L., erään puodin entinen kääröönpanija, nyt ansaitsee kymmenen kilisevää dollaria päivässä opettamalla meidän hindulaisen järjestelmämme mukaan väreilyhengitystä ja itsehillintää.»

Ted oli koonnut viisi- tai kuusikymmentä ilmoitusta vuosikirjoista, pyhäkoululehdistä, aikakauskirjoista y.m.s. Eräs hyväntekijä rukoili: »Älkää olko kuin koppikana — olkaa populäärimpi ja ansaitkaa enemmän rahaa — Te voitte soittaa tai laulaa itsenne Hienoston Seurapiireihin! Erään vastakeksityn Musiikinopetusjärjestelmän salaisten periaatteiden mukaan voi jokainen — mies, nainen tai lapsi — ilman väsyttäviä harjoituksia tai pitkäaikaisia opintoja ja ilman ajan, rahojen tai voimien tuhlausta oppia nuottien mukaan soittamaan: pianoa, banjoa, kornettia, klarinettia, saksofonia tai viulua, ja laulamaan suoraan nuoteista.»

Seuraava ilmoitti lukijalle— repäisevän rubriikin alla: »Sormenmerkkientuntijoita etsitään — suuret tulot!» —: TE, lämminveriset miehet ja naiset — tämä on se _Ammatti,_ jota olette etsineet. Siinä on _Rahaa, Paljon_ rahaa ja se nopea näyttämönvaihdos, se kiehtova ja tenhoava kiintoisuus ja se viehätys, jota Teidän vilkas henkenne ja seikkailunhaluinen mielenne kaipaa. Ajatelkaa, että olette päähenkilönä ja johtajana, kun on ratkaistava ihmeellisiä ongelmia ja saatava ilmi salaperäisiä rikoksia. Tämä ihana ammatti saattaa Teidät kosketuksiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa tasa-arvoisuuden pohjalla ja antaa Teille tilaisuuden usein tehdä pitkiä matkoja, ehkäpä kaukaisiin maihin saakka — kaikki kustannukset maksettuina. _Mitään erikoista koulutusta ei vaadita_.»

»Hei, ukkeli, tämä se sentään vie voiton kaikista! Se vasta maiskaus olisi, kun saisi matkustaa maailman ympäri ja ottaa jonkun maankuulun vekkulin koivesta kiinni!» hihkui Ted.

»No kyllä, mutta ei se minusta sentään niin erikoista ole. Helpostihan sitä voi kiikkiin joutua. Mutta se musiikkikapistus voi kyllä olla jotakin yhtäkaikki. Eihän ole mitään syytä, miksei, jos tottuneet järjestelijät, samalla tapaa kuin he järjestävät työn jossakin tehtaassa — — — mikseivät he voisi keksiä jotakin järjestelmää, jonka avulla ihmiset pääsisivät kaikenmoisista harjoittelu- ja viimeistelysoitteluista, jota musiikissa nykyään on.» Babbittiin teki ilmoitus vaikutuksen, ja hänellä oli mieluisa, isällinen tunne siitä, että he, perheen molemmat miehet, ymmärsivät toisensa.

Hän kuunteli ilmoituksia postiyliopistosta, joka opetti novellistiikkaa, muistin vahvistamista, filminäyttelijätaidetta ja sielun voimien kehittämistä, pankkitoimia ja espanjaa, kiropodiaa ja valokuvausta, sähkötekniikkaa ja hilloamista, kanojensiitosta ja kemiaa.

»Jaa — jaa — — », Babbitt etsi sopivaa ilmausta ihastukselleen. »Olenhan minäkin pökkelö! Minä tiesin kyllä, että näistä kirjeenvaihtokouluista oli tullut aika tuottava yritys — jonka rinnalla esikaupunginkiinteistöjen välitys tuntuu mitättömän joutavalta — mutta minä en käsitä nyt, että siitä oli tullut tämmöinen todellinen standarditeollisuus! Sehän on suorastaan samalla tasolla kuin maustekaupat ja elävät kuvat. Aina minä tosin olin ajatellut, että kerran kyllä tulee joku, jolla on se äly, ettei jätä kasvatusta yksinomaan kaikkinaisten kirjatoukkain ja epäkäytännöllisten teoreetikkojen käsiin, vaan tekee siitä jotakin kelvollista ja käytännöllistä. Joo, minä voin käsittää, että monet noista kursseista sinua kiinnostavat. Pitääpä kysyä Atleetin-kavereilta, ovatko he käsittäneet — — — Mutta samalla kertaa, Ted, sinä tiedät, kuinka ilmoittajat — minä tarkoitan erinäiset ilmoittajat — liioittelevat. Tokkohan ne sentään tosiaan pystyvät ahtamaan sinuun kaikkia noita kursseja niin nopeasti kuin sanovat.»

»Kyllä varmasti, pappa!» Ted tunsi sitä määrätöntä ja riemuisaa täysi-ikäisyyden tunnetta, jota poika tuntee herättäessään aikaihmisten kunnioittavaa huomiota. Babbitt keskusteli hänen kanssaan kiitollisen hellänä:

»Minä oivallan, miten suuresti nuo kurssit voivat vaikuttaa koko kasvatusjärjestelmään. Tietenkään ei minun sovi sitä julkisesti myöntää — minun kaltaiseni miehen, joka on suorittanut tutkinnon Valtion yliopistossa, on lojaalisuuden ja patriotismin kannalta oltava vähän koppava ja tehtävä propagandaa Alma Materin puolesta — mutta tosiasia on, että paljon kallista aikaa menee hukkaan yliopistossakin runouteen ja ranskaan ja muihin aineisiin, jotka eivät koskaan ole tuottaneet kellekään ainoatakaan senttiä. Saattaapa, jos hyvin sattuu, käydä niin, että nämä kirjeenvaihtokurssit havaitaan merkittävimmiksi amerikkalaisiksi keksinnöiksi. — Sehän se on useimmissa ihmisissä vikana, että he ovat niin hemmetin aineellisia; he eivät näe amerikkalaisen etevämmyyden henkistä ja sielullista puolta; he luulevat, että semmoiset keksinnöt kuin puhelin ja lentokone ja langaton — jaa, ei, se nyt kyllä on italialainen keksintö, mutta joka tapauksessa: he luulevat, ettei meillä ole muuta esitettävää kuin noita mekaanisia parannuksia; todellinen ajattelija sitävastoin näkee, että henkiset ja, hm, etevät liikkeet, kuten rotarianismi ja työn tehokkuus ja kieltolaki ja demokratia ja muu semmoinen on meidän syvin ja todellisin rikkautemme. Ja kenties tämä uusi itseopiskelun aate voi olla vielä eräs — voi olla vielä eräs tekijä. Kuules, Ted, meillä täytyy olla kaukonäköisyyttä — —»

»Minun mielestäni ovat nuo kirjeenvaihtokurssit kauheita!»

Filosofit haukkasivat henkeä. Mrs. Babbitt oli aikaansaanut tämän soraäänen heidän sielujensa sopusointuun, ja eräs mrs. Babbittin avuja oli, että hän, lukuunottamatta päivälliskutsuja, jolloin hän muuttui hurjistuneeksi emännäksi, hoiti taloansa eikä rasittanut miehiä ajattelemalla. Hän jatkoi tukevasti:

»Minusta tuntuu aivan kamalalta nähdä, kuinka he narraavat nuoria kokemattomia ihmisiä uskomaan, että he muka oppivat jotakin, eikä ole ketään heitä auttamassa, ja te molemmat opitte asiat niin pian, mutta minä, minä olen aina ollut hidas. Mutta se on samantekevä — —»

Babbitt kääntyi hänen puoleensa: »Joutavia! Sitä oppii ihan yhtä paljon, jos lukee kotona. Et kai sinä usko, että poika oppii enemmän senvuoksi, että hän nakkelee ulos pappansa vaivoin kokoonhaalimia rahoja ja vetelehtii nojatuoleissa teikarimaisessa Harvard-makuuhuoneessa, jossa on tauluja ja vaakunoita ja pöytäliinoja ja sen semmoisia hepeneitä, vai mitä? Minähän olen ollut yliopistossa itse — minä _tiedän!_ Mutta eräs huomautus sitä vastaan on kuitenkin tehtävä. Minä vastustan ehdottomasti kaikkia yrityksiä houkutella väkeä tehtaista ja parturituvista ammatteihin, jotka vaativat erikoissivistystä. Niissä on jo liiaksi väkeä, ja mistä sitten saadaan työmiehiä, jos kaikki nuo veijarit hankkivat itselleen sivistystä?»

Ted istui selkäkenossa ja poltteli paperossia saamatta mitään moitetta siitä. Hän sai tällä hetkellä leijailla Babbittin mietiskelyjen korkeassa, ohuessa ilmapiirissä ihan kuin hän olisi ollut Paul Riesling tai jopa Howard Littlefield. Hän sanoi kokeeksi:

»No, mutta mitäs sanot, pappa? Eikö olisi hyvä tuuma, jos voisin mennä Kiinaan tai johonkin muuhun matkapaikkaan ja opiskelisin insinööritiedettä tai jotakin kirjeenvaihdon avulla?»

»Ei, ja minä sanon sinulle minkävuoksi, poikani. Minä olen havainnut, että on peijakkaan pulskaa voida sanoa, että on suorittanut tutkinnon. Jokainen klientti, joka ei tunne asioita, vaan luulee olevansa tekemisissä vain tavallisen liikemiesrähjyksen kanssa, istuu ja puhuu tärkeännäköisenä taloudesta ja kirjallisuudesta ja ulkomaanmarkkinoista, mutta kun vain pamauttaa siihen jotakin tähän malliin: 'Kun minä olin yliopistossa — otin tietysti kandidaatin sosiologiassa ja niissä muissa moskissa — —' Oo, se tekee niihin valtavan vaikutuksen! Mutta eihän kuuluisi miltään, jos sanoisi: 'Minä otin postimerkinnuolijan arvon Bezuzuksen kirjeenvaihto-akatemiassa!' Näes, minun isäni oli aika naseva äijänkäppyrä, mutta hänessä ei juuri koskaan ollut sanottavasti mitään tyyliä, ja minä sain ahertaa aikamoisesti suoriutuakseni yliopiston läpi. No, onhan se hyvin maksanut vaivan, kun on voinut seurustella Zenithin, kerhojen ja muiden etevinten miesten kanssa — enkä minä tahtoisi, että sinä joutuisit pois herrasluokasta — tästä luokasta, joka on ihan yhtä lämminveristä kuin rahvaskin, mutta jolla sitäpaitsi on valtaa ja yksilöllistä lahjakkaisuutta. Se ikäänkuin kirvelisi mieltäni, jos joutuisit pois, ukkoseni!»

»Minä ymmärrän, pappa! Tietysti. Ali right! Siitä minä kyllä pidän kiinni. Ai, hemmetti! Voi sun vietävä! Minähän olen kokonaan unohtanut ne kakarat, jotka minun piti viedä lauluharjoitukseen. Minun täytyy livistää!»

»Mutta sinähän et ole lukenut läksyjäsi.»

»Minä luen ne heti aamulla.»

»No niin — —»

Kuusi kertaa kahden viime kuun kuluessa oli Babbitt jyrissyt: »Sinä et lue niitä heti aamulla, vaan heti nyt!» mutta tänä iltana hän sanoi: »No niin, ala laputtaa!» ja hymyili sitä harvinaista, arkailevaa hymyä, jota yleensä vain Paul Riesling yksin oli saanut nähdä.

4.

»Ted on kiltti poika», sanoi hän mrs. Babbittille.

»Niin on.»

»Mitä tyttöjä hänen piti noutaa? Onko ne hienoja, hyviä tyttöjä?»

»En tiedä. Kultaseni, ei Ted enää minulle mitään kerro. Minä en ymmärrä, mikä tämän polven lapsiin on mennyt. Minun oli aikanani pakko kertoa kaikki papalle ja mammalle, mutta nykyaikana lapset tuntuvat karttavan kaikkinaista kontrollia.»

»Toivottavasti ne ovat hyviä tyttöjä. Ted ei ole enää lapsi, enkä minä soisi, tuota, että hän, hm, sotkeutuisi mihinkään sensemmoiseen.»

»George! Minä tulin ajatelleeksi, eikö sinun pitäisi ottaa häntä kahdenkesken ja selittää — semmoista hänelle!» Mrs. Babbitt punastui ja loi katseensa maahan.

»No, enpä juuri tiedä. Minun mielestäni, Myra, ei ole viisasta herättää kaikkinaisia ajatuksia pojassa. Hän ajattelee kyllä riittävästi itsekin. Mutta — — Se on kyllä vaikea kysymys. Mitähän Littlefield mahtaa siitä ajatella?»

»Pappa on kyllä samaa mieltä kuin sinäkin. Hän sanoo, että kaikki tuo — valaisu — on — Hän sanoo, että se ei ole säädyllistä.»

»Ohoo, vai niin, niinkö hän sanoo! No, sitten minä sanon sinulle, että mitä Henry T. Thompson ajattelee — siveyskysymyksistä, tarkoitan tietenkin, sillä se vanha härkäpää on voit — —»

»Mutta kuule, kuinka sinä puhut noin papasta!»

»— — on kerrassaan voittamaton, kun on raapaistava itselleen jostakin kaupasta. Mutta salli minun sanoa sinulle, että kun hän rupeaa muodostelemaan itselleen mielipiteitä syvämielisistä asioista ja kasvatuksesta, niin silloin minä tiedän olevani ihan päinvastaista mieltä. Sinä et ehkä katso minua miksikään neropatiksi, mutta usko minua, Henry T:hen verrattuna olen suorastaan yliopistonrehtori. Niinpä niin, minä aion, totta totisesti, ottaa Tedin kahdenkesken ja sanoa hänelle, minkävuoksi vietän ankaran siveellistä elämää.»

»Jahaa, niinkö aiot? Milloin sitten?»

»Milloin? Milloin? Mitävarten minua pitää koettaa saada määräämään _minkävuoksi_ ja _missä_ ja _kuinka_ ja _koska?_ Se juuri on naisten vika; senvuoksi he eivät voi olla eteviä johtajia; ei ole mitään käsitystä diplomatiasta. Kun oikea tilaisuus ja hetki tarjoutuu ja asia lankeaa ihan luonnostaan, niin silloin puhun hänen kanssaan kahdenkesken — ja — — Tinkako se siellä luikkasi? Hänen olisi pitänyt olla nukkumassa jo kauan sitten.»

Hän asteli hitaasti huoneen läpi ja seisoi hetken korituoleilla ja riippumatolla varustetussa lasiverannassa, missä heidän oli tapana istuskella sunnuntai-iltapäivisin. Ulkona rikkoivat huhtikuun-illan pehmyttä hämärää vain Doppelbrauein talon piirteet ja Babbittin lempijalavan tumma hahmo.

»Hauskaa jutella tuolla tavoin pojan kanssa. Aamullinen haluttomuus alkaa minusta haihtua. Ja levottomuus. Vaikka kyllä minä, hitto soikoon, vietän muutamia päiviä Mainessa Paul Rieslingin kanssa!... Saakelin Zilla!... Mutta... Ted on hyvä. Koko perhe on hyvä. Ja liike mainio. Moni ei ansaitse neljääsataaviittäkymmentä kolikkoa, käytännöllisesti sanoen viittäsataa dollaria, niin helposti kuin minä tänään! Ehkäpä, kun me kaikki riitelemme, siinä on yhtä paljon minunkin syytäni kuin heidän. Minun ei pitäisi olla niin jyrkkä. Mutta — — — Joskus toivon, että olisin uutisviljelijä, niin kuin isoisä. Mutta silloin minulla ei olisi tämmöistä taloa. Minä — — — Peijakas, _en tiedä_!»

Hän ajatteli alakuloisesti Paul Rieslingiä, heidän yhteistä nuoruuttansa, tyttöjä, jotka olivat tunteneet.

Kun Babbitt oli suorittanut tutkintonsa Valtion yliopistoon neljäkolmatta vuotta sitten, oli hän aikonut ruveta juristiksi. Hän oli ollut hyvä väittelijä; hän tunsi olevansa kaunopuhuja, hän näki itsensä valtion tulevana kuvernöörinä. Opiskellessaan lakitiedettä hän työskenteli kiinteistöagenttina. Hän säästi, asui täysihoidossa, söi munakokkelia ja lihapullia. Vilkas Paul Riesling (joka varmaan lähtee Eurooppaan viulua soittamaan ensi kuussa tai ensi vuonna) oli hänen ainoa toverinsa, kunnes Paul rakastui Zilla Colbeckiin, joka nauroi ja tanssi ja houkutteli miehiä paksulla, hilpeästi vilkuttavalla sormellaan.

Babbittin illat olivat silloin yksinäiset, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli Paulin pikkuserkku, Myra Thompson, taipuisa ja sävyisä nuori tyttö, joka osoitti lahjakkaisuuttaan yhtymällä tulisen, nuoren Babbittin vakaumukseen, että hänestä kerran tulisi valtion kuvernööri. Kun Zilla teki pilkkaa hänen moukkamaisesta käytöksestään, sanoi Myra suuttuneena, että hän oli monta vertaa kunnollisempi kuin teikarit, jotka olivat syntyneet Zenithissä — joka 1897 oli jo vanha sataviisivuotias yhdyskunta, kaksisataatuhatta asukasta, koko valtion kaunistus ja sen jumaloivan ihailun kohde, ja Catawban kylän pojan, George Babbittin, mielestä niin valtainen ja kohiseva ja komea, että voi olla maireissaan, kun tunsi tytön, jota aateloi se, että oli syntynyt Zenithissä.

Rakkaudesta ei heidän välillään koskaan ollut puhetta. Hän tiesi, että jos hän jatkaisi lakitieteen opintoja, hän ei voisi mennä naimisiin moneen vuoteen; ja Myra oli ehdottomasti hieno tyttö — häntä ei suudeltu, häntä »ei ollenkaan ajateltu sillä tavalla», ellei aiottu mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän oli kumppani, johon saattoi luottaa. Hän oli aina valmis tulemaan luistelemaan tai kävelylle, aina kernas kuulemaan Babbittin esitelmiä kaikesta suuresta, mitä hän aikoi aikaansaada; köyhistä onnettomista, joita hän tulisi puolustamaan rikkaita väärintekijöitä vastaan, puheista, joita hän pitäisi juhlissa, yleisen mielipiteen erehdyksistä, joita hän oikaisisi.

Eräänä iltana, ollessaan väsynyt ja hellämielinen, hän näki, että Myra oli itkenyt. Zilla oli pitänyt kutsut, joihin Myraa ei ollut pyydetty. Kuinka sattuikaan, nojasi tytön pää hänen olkaansa vasten, ja hän suuteli pois kyynelet — ja tyttö nosti päätänsä ja sanoi luottavaisesti: »Kun me nyt olemme kihloissa, niin menemmekö pian naimisiin, vai odotammeko?»

Kihloissa? Hän ei ollut ajatellut sinnepäinkään. Hänen hellyytensä tätä ruskeata, hentoa naisolentoa kohtaan muuttui kylmyydeksi ja kammoksi, mutta hän ei saattanut haavoittaa häntä, loukata hänen luottavaisuuttaan. Hän mutisi jotakin odottamisesta ja — ja pakeni. Hän käveli tunnin ja koetti keksiä jotakin keinoa sanoakseen tytölle, että se oli erehdys. Usein seuraavan kuukauden aikana hän oli vähällä sen tehdä, mutta tuntui hauskalta, kun tyttö oli käsipuolessa, ja yhä mahdottomammaksi kävi loukata tätä raa'asti sanomalla, ettei hän häntä rakastanut. Itse hän oli siitä täysin selvillä. Hänen hääiltansa oli kauhea ja seuraava aamu täynnä hurjaa halua paeta.

Myrasta tuli hänelle, kuten sanotaan, hyvä vaimo. Hän oli uskollinen, ahkera ja joskus hilpeäkin. Hän siirtyi lievästä vastenmielisyyden tunteesta heidän lähemmässä seurustelussaan välitilaan, joka saattoi muuttua hehkuvaksi antaumiseksi, mutta vajosi ikävystyttävään totunnaisuuteen. Kuitenkin hän eli vain häntä ja lapsia varten ja oli yhtä pahoillaan, yhtä huolestunut kuin George itse, kun tämä luopui lakitieteellisistä opinnoistaan ja ahersi edelleen proosallisessa kiinteistöasioimistossa.

»Myra parka, hänellä ei ole ollut paljoa hauskempaa kuin minulla», ajatteli Babbitt seistessään pimeällä lasiverannalla.

»Mutta jospa olisin saanut koettaa juridiikan ja politiikan alalla, niin olisi nähty, mitä olisin aikaansaanut. No niin — ehkäpä ansaitsen enemmän rahaa tällä tavalla.»

Hän palasi seurusteluhuoneeseen, mutta ennenkuin istahti, silitti vaimonsa hiuksia, ja tämä loi katseensa ylös onnellisena ja hiukan kummissaan.

SEITSEMÄS LUKU.

1.

Hän luki juhlallisesti loppuun _American Magazinen_ viimeisen numeron, hänen vaimonsa huokasi, pani pois parsintansa ja katseli kaipaavin katsein erään naislehden liinaompeluskuvia. Huoneessa oli hyvin hiljaista.

Se oli huone, joka täytti todella kaikki hienon Floral Heights -huoneen vaatimukset. Harmaat seinät oli valkoisiksi maalatuilla honkaliistoilla jaettu nelikulmioihin. Babbittin perheen vanhasta asunnosta oli tullut mukaan kaksi vuolukoristeista keinutuolia, mutta kaikki muut tuolit olivat uusia, syviä ja mukavia, sini- ja kultaraitaisella sametilla päällystettyjä. Sininen samettisohva oli avoimen lieden edessä ja sen takana kirsikkapuinen pöytä ja korkea pianolamppu kullankellervine kaihtimineen. (Kahdessa talossa kolmesta Floral Heightissä oli lieden edessä sohva, mahonkipöytä — oikea tai jäljitetty — ja pianolamppu tai lukulamppu, jonka kaihdin oli keltaista tai heleänpunaista silkkiä.)

Pöydällä oli kultaompeleinen kiinalaispeite, neljä aikakauskirjaa, tyhjä hopeinen paperossilaatikko ja kolme »lahjakirjaa» — suuria, kalliita, englantilaisten taiteilijain kuvittamia satukokoelmia, joita tähän saakka kaikista Babbitteista oli lukenut vain Tinka.

Eräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa talossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa, jotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli jäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja punainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen allekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin tavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta — ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä. (Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko metsästyskuva, _Madame Fait sa Toilette_-kuva, värillinen valokuva jostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki neljä.)

Se oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin vanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä ajokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä myöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä muhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa ei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset tulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat kuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita.

Seinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei käyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs musiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät tuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he musiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan kiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman symmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä eikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia tai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä.

2.

Kotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi keskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen koipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen luettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät kohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski, kynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon liivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa ja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos jotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat, hylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset jalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron vieressä kellarikerroksessa.

»Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs. Babbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin.

»On varmasti.»

»Omena on luonnon paras apukeino.»

»Niin, se — —»

»Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen säännöllisiä tapoja.»

»Niin, mutta minä — —»

»Niillä pitää aina olla jotakin pikkusyömistä ateriain väliajoilla.»

»George!» Mrs. Babbitt nosti katseensa luettavastaan. »Söitkö sinä kevyen lunchin tänään, niinkuin aioit? Minä söin.»

Tämä ilkeämielinen äkkihyökkäys hämmästytti häntä. »No, ehkei se juuri ollut niin kevyt kuin — — — Minä olin lunchillä Paulin kanssa enkä saanut juuri tilaisuutta ajatella dieettiä. Oo, ei sinun senvuoksi tarvitse virnistellä! Jos minä en pitäisi huolta sinun dieetistäsi — — — Minä olen ainoa tämän perheen jäsen, joka ymmärtää kauravellin arvon aamiaisruokana. Minä — — —»

Mrs. Babbitt kumartui jatkamaan lukemistaan, kun taas Babbitt halkaisi ja söi hurskaasti omenansa ja jutteli:

»Jotain olen tänään kuitenkin tehnyt: rajoittanut tupakoimista.»

»Minä jouduin vähän riitaan Stan Graffin kanssa konttorissa. Hän alkaa käydä hävyttömän nenäkkääksi. Minä voin sietää yhtä ja toista, mutta silloin tällöin täytyy kohentaa arvovaltaani, ja minä nolasin hänet. 'Stan', sanoin minä — — No, minä sanoin hänelle tarkalleen, missä hän hairahtui. Merkillisenlaatuinen päivä tänään. Pitänyt mieltä omituisen levottomana.»