Part 7

Babbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen henkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa sillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon puute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen:

»Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin saanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä te olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte, ellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme kiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin? Teillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme ohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt, jotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään tytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien etsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte tehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa, Stan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen tietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa kotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä, joka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää iltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen vuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole niitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me täällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies. Kuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa ja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla tyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?»

Graff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille kuin tavallista.

»Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri pyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt, minä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala. Siihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä halkeamia.»

»Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä kannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa. Muuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten osapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä ja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta emme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa. Jos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin ymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan ja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä, eikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan, ettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun työttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään nauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson ja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman ylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh? Mitä arvelette siitä?»

»Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta.

Babbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää niistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä eivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron kimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien taipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman sanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli hekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä, oliko hän ollut oikein kohtuullinen.

»Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi. Minun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy joskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus, mutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss McGounille etuhuoneessa?»

Niin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys, jota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli pilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion, jonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista tehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna epäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun ja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli muistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli. Tänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi konttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita, miss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss Bannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka käännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia, joka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä hillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän naurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti, oli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta ulos.

Mutta hän unohti kohta surunsa katsellessaan Floral Heightsin kauneutta Smith Streetiltä: punatiilisiä ja vihreäliuskeisia kattoja, kimeltäviä uusia lasikuisteja ja vastamaalattuja seiniä.

3.

Hän pysähtyi ilmoittaakseen Howard Littlefieldille, oppineelle naapurilleen, että vaikka päivä oli ollut keväisen lämmin, saattoi ilta olla kylmä. Hän meni sisään huutaakseen: »Missä sinä olet?» vaimolleen, vaikka hänellä ei ollut mitään erikoista halua saada tietää, missä tämä oli. Hän tutki nurmikkoa nähdäkseen, oliko talonmies siivonnut sen kunnollisesti. Jonkinlaiseksi tyydytyksekseen hän laajahkosti keskusteltuaan mrs. Babbittin, Tedin ja Howard Littlefieldin kanssa tuli siihen tulokseen, ettei talonmies ollut lakaissut huolellisesti. Hän leikkasi pari kourallista niskoittelevaa ruohoa vaimonsa suurilla ompelusaksilla; hän selitti Tedille, että oli typerää pitää talonmiestä — »sinun kaltaisesi suuren, voimakkaan pojan pitäisi voida tehdä kaikki tontilla tarvittava työ», ja ajatteli salassa, kuinka hauskaa oli, että koko naapuristo tiesi hänet niin varakkaaksi, ettei hänen poikansa koskaan tehnyt tontin puhdistustöitä.

Hän seisoi makuukomerossaan tehden voimisteluliikkeitä: käsivarret ulospäin ojennettuina kaksi minuuttia, ylöspäin kaksi minuuttia, mutisten: »Minun pitäisi voimistella enemmän — täytyy säilyttää vartalo nuorekkaana»; ja meni sitten katsomaan, pitikö muuttaa kaulus päivälliseksi. Kuten tavallista, ei ilmeisesti tarvinnut.

Lättiläis-kroatialainen neitsyt, voimakas nainen, löi päivällisgongongia.

Paahtopihvi paistoperunain ja leikepapujen kera oli erinomaista tänä iltana, ja lyhyesti selostettuaan päivän sääsuhteet, neljänsadanviidenkymmenen dollarin ansion, lunchinsa Paul Rieslingin seurassa ja uuden sikarinsytyttäjän koetellut ominaisuudet katsoi hän olevan aihetta hyväntahtoisesti huomauttaa: »Minä mietin vähän uuden auton ostamista. Siitä ei kai tule mitään ennenkuin ensi vuonna, mutta se saattaa kuitenkin kaikitenkin tapahtua.»

Verona, vanhin tytär, huudahti: »Pappa, jos sinä sen teet, mikset silloin osta Sedania? Se olisi hurjan hieno. Katettu auto on paljoa hauskempi kuin avonainen.»

»No enpä juuri tiedä. Minä pidän avoimesta autosta. Siinä saa enemmän raitista ilmaa.»

»Huihai, se johtuu vain siitä, että et ole koskaan koettanut umpiautoa. Ostetaan sellainen. Se on hurjan paljoa pussarimpi», sanoi Ted.

»Katetussa autossa pysyvät vaatteet todella paljoa siistimpinä», sanoi mrs. Babbitt; »Hiukset eivät mene niin hirveän pörröisiksi», Verona; »Se on hurjan paljoa hauskempi», Ted; ja Tinka, nuorin: »Oi, ostetaan Sedan! Mary Ellensin papalla on semmoinen.» Tedin loppuponsi: »Kaikilla ihmisillä on katettu auto paitsi meillä!»

Babbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä minä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää miljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun alas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi — — Katettu auto maksaa enemmän rahaa.»

»Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai meilläkin», sanoi Ted ovelasti.

»Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän. Mutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni niinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja näyttääkseni komealta ja — —»

He syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun umpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä, sytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän kuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon. Barbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin kaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista asemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi hänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta asemasta autonomistajasäädyssä.

Se hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta puhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet käsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se on paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut kirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä: »Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet niin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei sinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti: »En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä perhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt murahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa. Anna tytön korjata ruoka pois joskus!»

Hän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että me reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin, missä voisin kuulla ajattelevani... Paul... Maine... Vetää koipiini vanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti vaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin kanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa — siitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu juuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos ei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä huolehtia.»

Verona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden osakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy kotona?»

Arkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului mittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja.

»Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin ja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen manalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä sietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti näyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä, mutta istua kylmäverisesti niitä _lukemassa —_ Minkähän vuoksi ne opettajat tulevat semmoisiksi?»

Mrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä: »Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja muita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä sillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät paikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään hienoja.»

Babbitt nosti ärtyneenä katseensa _Advocaten Iltalehden_ pilapalstalta. Hänen mieluisinta kirjallisuuttaan ja taidenautintoansa olivat nämä kuvaukset, joissa mr. Mutt heittää mädällä munalla mr. Jeffiä ja mamma oikaisee papan karheata puhetta leipälapiolla. Hän istui näin joka ilta, naama juhlavana kuin kirkkomiehellä, ja hengitti raskaasti suu auki, tarkatessaan huolellisesti jok'ikistä kuvasarjaa, ja tämän toimituksen aikana hän tahtoi olla rauhassa. Sitäpaitsi hän ei tuntenut Shakespearea koskevassa kysymyksessä oikeastaan olevansa erikoinen auktoriteetti. Ei _Advocate,_ ei _Advocaten Iltalehti_ eikä myöskään _Zenithin Kauppiasyhdistyksen Tiedonantaja_ ollut koskaan kirjoittanut johtavaa kirjoitusta tästä aiheesta, ja ennenkuin jokin niistä oli lausunut ajatuksensa, oli hänen vaikea muodostaa itsenäistä mielipidettä. Mutta silläkään uhalla, että saattaisi oudolla polulla astua harhaan, hän ei voinut olla ottamatta osaa yleiseen keskusteluun.

»Tahdotteko tietää, minkä vuoksi sinun täytyy lukea Shakespearea ja sen semmoisia. Senvuoksi, että sitä vaaditaan pääsytutkinnossa yliopistoon, ja siinä kaikki! Omasta puolestani en voi käsittää, miksi ne ovat poimineet semmoisia nykyaikaiseen koulujärjestelmään, jommoinen meillä on tässä valtiossa. Olisi paljoa parempi, jos sinä lukisit kauppaenglantia ja oppisit kirjoittamaan ilmoituksia tai tehokkaita kirjeitä. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä siitä kannata keskustella! Sinun vikasi, Ted, on se, että sinä aina tahdot tehdä jotakin muuta! Jos sinä rupeat lukemaan lakitiedettä niinkuin rupeat! — minä en saanut koskaan siihen tilaisuutta, mutta minä pidän huolen siitä, että sinä saat — niin silloin sinun täytyy ahtaa itseesi kaikki englanti ja latina, mihin vain pääset käsiksi.»

»Mitä vielä! Minä en voi käsittää, minkä ihmeen takia minun olisi luettava lakitiedettä — tai edes käytävä kymnaasi läpi. Minulla ei ole erikoista halua lukualalle. Vakavasti puhuen, ei moni yliopistotutkinnon suorittanut ansaitse alussa niin paljoa kuin ne pojat, jotka ryhtyvät työhön aikaisin. Vanha Shimmy Peters, joka opettaa latinaa kymnaasissa, on käynyt Columbian ja istuu valveilla yöt läpi ja lukee tahraisia kirjoja ja maukuu yhtäpäätä 'kielitaidon arvosta', mutta äijäpaha ei ansaitse enempää kuin tuhatkahdeksansataa vuodessa, eikä ainoakaan kauppamatkustaja edes unissaan suostuisi tekemään työtä siitä hinnasta. Minä tiedän, mitä tahtoisin tehdä. Minä tahtoisin olla lentäjä tai suuren, komean autovarikon omistaja tai myöskin — eräs poika puhui siitä eilen — tahtoisin olla joku niitä, joita Standard-Oil-Yhtiö lähettää Kiinaan, missä asutaan leirissä eikä tarvitse tehdä mitään, ja pääsee liikkumaan ja saa nähdä maailmaa ja pagodeja ja valtameren ja kaikki! Ja voisihan siellä opiskella kirjeenvaihtokursseilla. Se on tosiaan kiva keino! Ei tarvitse istua ja päplättää läksyjä kurttuiselle vanhalle naiselle, joka koettaa keimailla rehtorille, ja saa lukea mitä ainetta tahtoo. Kuule vain tätäkin! Minä leikkasin muutamien hienojen kurssien ilmoitukset.»

Hän poimi mittausoppinsa välistä viitisenkymmentä ilmoitusta niistä itseopiskelukursseista, joilla amerikkalaisen liike-elämän tarmo ja kaukonäköisyys on rikastuttanut opetustointa. Ensimmäinen esitti kuvaa nuoresta miehestä, jolla oli puhdas, luja leuka, silkkisukat ja tukka kuin kiiltonahka. Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa ja toinen oikona, etusormi uhkaavana ja kiinnitti kaunopuheisuudellaan kuulijakuntaansa miehiä, joilla oli harmaa parta, iso vatsa, kalju pää ja kaikki muut viisauden ja hyvinvoinnin merkit. Kuvan yläpuolella oli innostuttava opetuksen vertauskuva — ei suinkaan muinaislamppua tai Minervan huuhkajaa, vaan rivi dollarinmerkkejä. Teksti kuului:

$ $ $ $ $ $ $ $ $ $

_Mitä me opetamme TEILLE!_

Pitämään puheita kerhoissa. Esittämään maljoja. Kertomaan murrejuttuja. Kosimaan naista. Olemaan isäntänä juhlissa. Vakuuttavaa liikekeskustelua. Rikkaan sanavaraston. Tulemaan voimakkaaksi persoonallisuudeksi. Järkeväksi, päteväksi, omaperäiseksi ajattelijaksi. _MESTARIKSI!_

_PROF. W.F. PEET_

Julkisen Esiintymisen pikakurssien laatija, on tietenkin etevin henkilö käytännöllisen kirjallisuuden, psykologian ja kaunopuheisuuden alalla. Tutkinnon suorittaneena useissa johtavista yliopistoistamme, luennoitsijana, laajaltimatkustaneena, kirjoja, runoja y.m. kirjoittaneena, miehenä, jolla on _Erikois-eteväin harvinaiset Ominaisuudet,_ on hän valmis ilmaisemaan _Teille_ sivistyksensä salaisuudet ja elävöittävän Voiman muutamissa harvoissa helppotajuisissa luennoissa, jotka eivät häiritse muuta tointanne.

Mahti ja menestys julkisessa esiintymisessä.

Kerhossa kerrottu tarina.

Kenen luulette minun tavanneen tässä taannoin De Luxe-ravintolassa? Vanhan Freddy Durkeen, joka oli vaatimaton kirjanpitäjä samassa laivanvarustajaliikkeessä kuin minä. — Rotta-äijäksi oli meillä tapana leikkisästi kutsua häntä. Hän oli aikanaan niin ujo, että oli suorastaan pökerryksissä päällikön edessä eikä koskaan saanut tunnustusta siitä erinomaisen hyvästä työstä, jota hän teki. Hän De Luxessa! Ja ajatelkaa, hän tilasi oikean herraspäivällisen kaikkine hienouksineen selleristä pähkinöihin saakka! Ja sen sijaan, että olisi ollut nolo tarjoilijan edessä, kuten hänen tapansa oli siinä pikkuravintolassa, jossa söimme lunchia Vanhaan Hyvään Aikaan, komenteli hän heitä kuin olisi ollut miljonääri!

Minä kysyin häneltä varovasti, mitä hän puuhasi. Freddy nauroi ja sanoi: »Kuule, hyvä mies, sinä nähtävästi kummastelet, mikä minuun on mennyt. Sinua varmaan huvittaa kuulla, että minä nyt olen apulaispäällikkönä vanhassa konttorissamme ja Valtatiellä Rikkauteen ja Valtaan ja kaksitoistasilinteriseen autoon, ja vaimoni panee vauhtia parhaisiin seurapiireihin ja lapset saavat ensiluokkaisen kasvatuksen.»

Näin se tapahtui. Tulin sattumalta nähneeksi ilmoituksen kurssista, jonka sanottiin voivan opettaa ihmisille taidon pitää puheita helposti ja oikopäätä, vastata syytöksiin, tehdä esityksiä Päällikölle, miten on meneteltävä pankkilainan saamiseksi ja kuinka voi pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä sukkelilla huomautuksilla, huumorilla, kaskuilla y.m. Sen oli laatinut suuri Kaunopuhuja, professori Waldo F. Peet. Minä olin tosiaan epäilevällä kannalla, mutta tilasin (vain _kirjekortilla,_ mainiten nimen ja osoitteen) kustantajalta luennot — jotka lähetetään kokeeksi, rahat takaisin, ellei ole täysin tyytyväinen. Siinä oli kahdeksan yksinkertaista luentoa selvällä ja tajuttavalla kielellä, jota kuka tahansa saattoi ymmärtää, ja minä luin vain tunnin verran iltaisin ja aloin harjoitella vaimoni kanssa. Pian huomasin saattavani puhua ihan vapaasti Päällikön kanssa ja saavani kohtuullisen tunnustuksen suorittamastani työstä. Minua ruvettiin pitämään arvossa ja ylennettiin nopeasti, ja mitäpä luulet, vanha kunnon veikko, heidän maksavan minulle palkkaa nyt? $ 6.500 vuodessa! Ja tiedätkö, minä olen havainnut voivani pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä puhuessani mistä aineista tahansa. Ystävänä neuvon sinua, vanha kaveri, tilaamaan prospektin (ilman sitoumusta) ja Arvokkaan Taideteoksen (ilmaiseksi ja franko)

PIKA-SIVISTYS-KUSTANNUSLIIKKEELTÄ A-TOIMISTO. HIETAKUOPPA, IOWA.

SAATTEKO SATA VAI KYMMENEN PROSENTTIA RAHOISTANNE?

Babbittilta puuttui taas johtolanka, joka olisi tehnyt hänet pystyväksi lausumaan ajatuksensa arvovaltaisesti. Ei mikään moottoriurheilun tai kiinteistövälityksen alalla saatu kokemus ollut antanut viittausta, mitä Vakaan Kansalaisen ja Oikeauskoisen Liikemiehen pitäisi ajatella postitse saatavasta sivistyksestä. Hän alkoi epäröiden:

»No niin, tuo ei kuulosta niinkään hullulta. Puheiden pitämisen taito on tosiaan mainio asia. Minä olen joskus ajatellut, että minulla olisi hiukan taipumusta siihen suuntaan itselläni, ja minä tiedän helkkarin hyvin, että yhtenä syynä, miksi semmoinen vanha huijaava hölmö kuin Chan Mott voi menestyä kiinteistöhommassaan, on juuri se, että hän osaa puhua hyvin, vaikka hänellä ei ole ei kerrassaan mitään sanottavaa! Ja aika ovelasti ne tosiaan saavat kokoon kaikki nuo kurssit eri aineissa ja eri aloilta nykyaikaan. Mutta sittenkin voin vakuuttaa: on ihan joutavaa tuhlata rahoja siihen sotkuun, kun sinä voit saada ensiluokkaisen kurssin kaunopuheisuudessa ja englannissa ja kaikessa siinä omassa koulussasi — joka sitäpaitsi on suurimpia koulurakennuksia koko maassa.»

»Niin minäkin ajattelen», sanoi mrs. Babbitt turvallisesti, mutta Ted pahoitteli:

»Juu juu, mutta pappa, ne opettavat meille vain semmoista vanhaa törkyä, josta ei kellään ole mitään käytännöllistä hyötyä, lukuunottamatta harjoitusaineita ja konekirjoitusta ja pesäpalloa ja tanssia —, ja kirjeenvaihtokursseissa, helkkari olkoon, voi saada juuri sitä, mikä parhaiten soveltuu. Kuule nyt vain tätäkin:

OSAATTEKO ESIINTYÄ MIEHENÄ?

Jos olette kävelemässä äitinne, sisarenne tai tyttönne kanssa, ja joku lausuu halventavan huomautuksen tai käyttää sopimatonta kieltä, ettekö silloin häpeä, ellette voi esiintyä hänen puolustajanaan? Mutta osaatteko?

Me opetamme nyrkkeilyä ja itsepuolustusta kirjeenvaihdolla. Monet oppilaat ovat kirjoittaneet ja sanoneet, että he jo muutaman luennon jälkeen ovat voittaneet suuria ja jykeviä vastustajia. Luennot alkavat yksinkertaisilla liikkeillä, joita harjoitetaan peilin edessä — käden ojentelua, uimaotteita, j.n.e. Ennenkuin huomaattekaan, teette iskut tieteellisesti, sukellatte, torjutte ja hyökkäätte aivan kuin Teillä olisi todellinen vastustaja edessänne.

»Jaa, se vasta olisi metkaa!» ylisti Ted. »Ne minä opettelen! Peijakas, tekisipä mieleni peitota erästä vekaraa, jonka tunnen koulussa ja joka aina mahtailee, ja antaa hänelle kahden kesken vähän kuka käs — —»

»Joutavia! Mokomakin aate! Typerin, mistä olen kuullut puhuttavan», jyrisi Babbitt.

»Mutta ajattele, jos minä olisin ulkona kävelemässä mamman tai Ronan kanssa ja joku lausuisi halventavan huomautuksen tai käyttäisi sopimatonta puhetta. Mitä minä tekisin?»

»Saavuttaisit arvatenkin ennätyksen sadanmetrinjuoksussa!»

»_En._ Minä uhmaisin ketä tahansa, joka lausuisi halventavan huomautuksen _minun_ sisarestani ja minä näyttäisin hänelle — —»

»Kuule nyt, nuori Dempsey! Jos minä joskus tapaan sinut tappelemassa, niin otan minä hengiltä — ja ihan ilman mitään kädenojenteluharjoituksia peilin edessä!»

»Rakas Ted», sanoi mrs. Babbitt lempeästi, »sinun tapasi puhua tappelemisesta ei ole lainkaan hauska.»

»Hyvät ihmiset, onpas sekin tapa arvostella asioita — — No, oleta nyt, että minä olisin kävelemässä sinun kanssasi, Mams, ja joku lausuisi halventavan huomautuksen — —»

»Kukaan ei tule lausumaan halventavia huomautuksia kenestäkään», selitti Babbitt, »kun vain kukin pysyy kotona ja lukee mittausoppinsa ja tekee tehtävänsä eikä vetelehdi biljardisaleissa ja kondiksissa ja muualla, missä kellään ei ole mitään tekemistä.»

»Jaaaaa, mutta _jos_ he sen kuitenkin tekevät!»

Mrs. Babbitt visersi: »Jos he sen tekevät, niin en minä osoittaisi heille sitä kunniaa, että kiinnittäisin heihin mitään huomiota! Muuten he eivät tee sitä koskaan. Alinomaa kuulee naisista, joita vainotaan ja ahdistetaan ja kaikkea mahdollista, mutta minä en usko sanaakaan noista jutuista taikka sitten on se heidän oma syynsä, muutamat naiset katsovat sillä lailla ihmisiin. Minua ei totisesti ole ikinä ahdistettu — —»

»Olkoon, mamma, mutta oleta vain, että sinua joskus _ahdistettaisiin._ Vain _oleta!_ Etkö voi olettaa mitään? Etkö voi ajatella asioita?»

»Tietysti minä voin ajatella asioita! Onpa sekin kysymys!»

»Tietenkin voi äitisi ajatella asioita — ja olettaa asioita! Luuletko sinä olevasi ainoa jäsen tässä perheessä, jolla on mielikuvitusta?» kysyi Babbitt. »Mutta mitä hyötyä on siitä, että olettaa jos jotakin? Olettamiset eivät milloinkaan johda mihinkään. On mieletöntä olettaa, kun on niin paljon todellisia tosiasioita, joihin on kiinnitettävä huo — —»

»Kuule nyt, pappa! Oleta — minä tarkoitan, vain — vain oleta, että sinä olisit konttorissasi ja että joku kilpaileva agentti — — —.

»Välittäjä!»

»— — — joku kiinteistövälittäjä, jota vihaat, tulisi sisään — —»

»Minä en vihaa ketään välittäjää.»

»Niin, mutta oleta, että niin _tekisit_!»