Part 5

Puoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald Purdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä asuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa viereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja havaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri vieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän tontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla tehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta. Vuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain odottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä oli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan. Hänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen tontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui pahanpäiväisesti, mutta maksoi.

Nyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi hänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä yhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää, jolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia Asenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa.

Lyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin tänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy, maustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan yhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta Babbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet yksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli Purdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti niitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja kolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui selkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta hän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti.

»Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia tarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän puotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte suostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon. Minä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen avaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn hyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui eteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike saisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi tehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!»

Purdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös housujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla tammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan:

»Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää, mikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä, joka rakentuu lähimpään naapuristoon.»

Suuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me ajattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —»

»Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että jokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle kahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te pyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko ottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta, mutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen kaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!»

»Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko, että Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa lähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme vaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän ei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan kolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä vastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa, niin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä, edullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme tehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja enempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme yksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai _pitäisikö_ teidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?»

Lämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr. Lyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella hetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän oli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen Purdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma, että se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä allekirjoitti.

Työ, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli voittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut neljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli, nykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut liikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat yllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän korkeammat kuin keskikaupungilla.

Se oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt mielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka hän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa ollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien, kiinnitysten pikkupoimintaa.

Hän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää taskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja — — — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa kunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.»

Hän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta hän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa.

VIIDES LUKU.

1.

Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.

Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla? Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»

Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan, jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut kyseenalaiset vuokratalojen ovet.

Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo saa olla lopussa.»

Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian myöhäistä mennä jalan.

Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi vaatinut.

Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.

Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin, yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja tai lääkäri radiumia.

Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja »ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.» Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.

Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja laskelmiansa:

»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa; harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan! Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe, joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — — Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka sentin, minkä suinkin voivat — — —»

Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»

Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi», vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai kahdessa ainakin kymmenen minuuttia.

Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä tupakkamies tarvitsee.»

Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.

»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa, on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»

Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.

3

Zenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen kerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti käytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo- ja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin tällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen kolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät lunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja tarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin kerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki Atleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi, ikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi Toveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto osoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt suostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon valituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa kuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään: »Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle tahansa.»

Atleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä tiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla kalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut Caen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto, joka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin tuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen ikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli sisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle: »Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!»

Nämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias, Sidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston ostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn Kauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin ja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti arvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin ovela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän kuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja Propagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli haaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä liikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten keskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien Veljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin sen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään puheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla kuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä tuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui joskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan pojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi uusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan vasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka aiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa.

Gunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin toisena päivänä?»

»Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot, Verg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin lopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen jalan päässä Gunchista.)

»Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan, Georgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa antoi Punaisia näpille?»

»Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.»

»On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.»

»Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime yönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti kysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon, ja — —»

»Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori Pumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon urut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko kojelaudalle.»

»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan sinun kaupassasi, Sid?»

Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada halpaa rojua, mutta _ajan mittaan_ tulee halvimmaksi — — paras, minkä ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta, George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla; sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. _Ajan mittaan_ on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»

»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä — mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»

Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta loppuponnesta hän haltioitui:

»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen. Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja möit sen.»

»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja taputti käsivarrelle.

»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa lämmitystä varten.»

»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia, ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»

»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli. Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi. Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää — ja sanoivat:

»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»

»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»

»Mainiosti, senkin töppönen.»

Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi, että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat 'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja vakaasti ja hienosti.