Part 4

Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä, voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää: mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»

Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista, »ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija, tuntehikkaasti ja hajamielisesti:

»Halloo, ukkeli!

Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen? Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana. Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:

Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e) ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa, Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien asuntokortteleissa.

Alttiina palvelukseenne

J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:

_Silver Grove_. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow, kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla, herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.

_Dorchester_. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo, kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat portiikit, siirtolatyyliä, _kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli,_ halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»

Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta, oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta, tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja. Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin, kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?» Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja käännähti kömpelösti poispäin.

Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan. Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»

Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.

NELJÄS LUKU.

1.

Tämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia Babbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock, Rastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä myynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt Laylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan »nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea, aaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti anteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä uutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta Laylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka.

»Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen lehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta puhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt:

Niin ihanaa kuin koti on, ei löydy paikkaa päällä maan. Vaimollenne kaunoiselle, lapsillenne armahille. Sen saantiin keino verraton on käynti meidän luona vaan.

— Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'. Ymmärr — — —»

»Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei, kuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin arvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai 'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen joutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta kun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa kuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa muodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei ole muuta, Chat.»

2.

Taiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti joutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman ammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille: »Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa herättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon:

_Kunnioitatteko rakkaitanne?_

Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän lepää kauniissa hautuumaassa

_Lehmuspuistossa,_

ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen ihanilla rinteillä.

Yksinoikeuden omistaja _Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö_ Reeves Liiketalo.

Hän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen vanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista liiketekniikkaa!»

3.

Hän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää niiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin vuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi vuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi luettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas Bywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili vuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien asiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin strateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli sammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden ainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen tupakanpoltosta.

Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut tupakoimasta.

Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja, onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten hän oli hukannut lomakkeen.

Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.

Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille. Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu, niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä, sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.

Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita, huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus, epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua, hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista vähän hemmetin ahtaalle rahasta.»

Mutta puhelimessa hän sanoi vain:

»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä, tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»

»On.»

»Täällä on George.»

»Jaha.»

»Kuinka sinä voit, vanha huijari?»

»Tuossahan menee. Entä sinä?»

»Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?»

»No eipä juuri.»

»Missä sinä olet oleksinut?»

»Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot pienestä lunchista?»

»Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?»

»Niin. Tavataan 1/2 1.»

»All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.»

4.

Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.

Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta, mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia, samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa, Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana, ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä hintaa.

Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.

Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen kaikki haitat ja edut.»

Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa. Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat. Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen _Advocate_-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.

Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»; hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi. Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.» Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä loitolla meidän kodeistamme.»

Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:

»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen. Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»

Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista. Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin. Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon, jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon vastaan ja möi sen.

Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella nykyaikainen »septic tank».

Koko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella inhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut aivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat paremmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla itse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa etuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain Rastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun, mutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä prosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja kahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko, pikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja oli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä) oli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat hänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat, palotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen.

Mutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta, vaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka ei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa; hän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän noudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli ennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin huijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille: »Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus olisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon, kun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos — katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut liioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun asiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja sitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan olettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan, joten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin idioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi täytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on ajettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa, vai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi semmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat tietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään tapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce tai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että mies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi ammuttava.»

Babbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi näkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista Conrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa.

5

Conrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari. Ennenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä, juristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta näiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän oli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden rahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja sen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien asiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu saamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies, jolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina, vaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun vaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat, ikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt näkyviin.

Aivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän hitaaseen varovaisuuteen.