Part 29

Hän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan vasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta nimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old Farm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin kanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei yrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen olkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti, että Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija.

Tanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta metsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen viikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään ja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä vielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi kävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia autoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat lähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien, inhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja piiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon tullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen päässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa pirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli selkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen etäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja kaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan lapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan iltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän jokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa, mitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä ympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen tasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä vain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata tilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa, joita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja, koettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan tuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan, että hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset nulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti saaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian innokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä palasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala, kuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt se onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni, täydellisesti!»

Hän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava ja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista aikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut narri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä tahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden, ikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli nyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin kamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän alkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja kello kuusi hän oli heidän luonaan... Ja niin alkoi koko juttu taas alusta.

Joka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää oli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen. Pian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan tuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan — kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään kaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa Konttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa yhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut tehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen kunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli ansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä puhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin tällöin hän epäonnistui.

Hän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa liian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella itseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa kuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät nuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin» kaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet myymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata heidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle likainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt istui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että Babbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa irti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt, »miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja Babbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään, katsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin — sangen monta drinkkiä.

Kahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi mies, Babbittin syrjään ja röhki:

»Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä pumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun pitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli, joka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi niin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen? Eiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.»

Babbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että hän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja otti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä Carrie Norkin kosiskelusta.

Seuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan, missä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi nuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista, jonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän mietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen. Ja jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi hänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä aamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet hänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan puolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin. Vergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan.

Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.

Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut, pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen, pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa, ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin. Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»

Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.

»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»

»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.

Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi Thornleighin.

Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana, että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi: »Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»

Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista. Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.

Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti Gunch hänelle.

Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä:

»Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna toimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.»

»Mainiota, Vergil! Anna tulla!»

»Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia, punikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot, ja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta ihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden aloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille salonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella selkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo herrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt yhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta varten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona ja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi satulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi tarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto, K.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla koko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä sen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa ja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla seuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista piireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana vaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin nähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla tavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen lähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi, että heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata puhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen järjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia kaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut myöskin. Mitä sanot siitä?»

Babbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin kaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli koettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden:

»Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja koettaisitte saada heitä — — —

»No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole silmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit Doanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä tiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien kustannuksella kuin Sidney Finkelstein... Ainakin toivon, todellakin, että se oli leikkiä.»

»Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse, kuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman katseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä ole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että Doane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun vanha ystäväni.»

»George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta säädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja vertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan vastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei ole, minun kanssani, on minua vastaan.»

»Niin, minä oletan — — —»

»Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?»

»Anna kun ajattelen asiaa, Verg.»

»Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä näin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun on mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon sinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu siitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi, mitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me emme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut sinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa loppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun sinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan ja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin lörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole vapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet käyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana kaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä käkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo, hänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka tapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi miehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru sinuun on mennytkään?»

»Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun persoonallisista asioistani kuin minä itse.»

»Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä ajattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin monet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja yhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele nyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen asiaan tuonnempana.»

Gunch lopetti siihen.

Sinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko Kerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko istui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei mene Tanisin luo.

Eikä hän mennytkään... ennenkuin myöhään.

KOLMASKYMMENES LUKU.

1.

Edellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä suurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään takaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista kulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut ilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli huolestuneena:

»Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää, menisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun täytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä voinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra pysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa häntä!»

Hän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava kirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin.

Babbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän osti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja kiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan erinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä yliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin, olivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden painetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja kuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan. Kun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli täynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja huusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?»

»Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen kädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen:

»Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä, välitätkö sinä siitä — — —»

Hän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra Thompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein itki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani, ettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä sen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt mietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa ennen.

»Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?»

»Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?»

»Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.»

Kun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas toisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta, että Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma, kuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä, ja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän oli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen mahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi vaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta kuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen Smith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi syyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä peijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi tulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän on erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon kuin hän minulle... Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat ihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin.

2.

Viikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa teatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha, väsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti Konttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta välitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja yhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma, että Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral Heightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen ensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä yhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen epäilyksen välillä.

Kun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella vaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen sijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli sitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen yhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt palautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian niityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion läpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun Verona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu olemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa olivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti, jonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä rakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta päivällispöydässä:

»Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.»

Hän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui paluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton Bemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran sanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi oppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa hänen kimpussaan.

Hän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva. Kömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä ja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan päälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi hän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa.

Silloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja hämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä kapinanhenki.

3.

He istuivat takan ääressä illalla.

»Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa talousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.»

»En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.»

Ja hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa olla säästäväisiä tänä vuonna!»

»Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan säästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!»

»Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin vähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin äskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa noilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.»

»Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä välittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä polttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie — minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista ja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani, sinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta sinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.»

»Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan jokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!»