Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään

Part 28

Chapter 283,029 wordsPublic domain

»Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme, kaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin minä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa minun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää kananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme hienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut, niin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.»

»Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis.

Eikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja meni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin merkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä oli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän soitti vaimolleen:

»Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin, ennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule kotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja sano hyvää yötä!»

Toivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon.

»Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys. Mutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä valkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis lähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen, otti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan kotiutuneeksi.

»Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne. Minä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai aukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava olevinanne nuori tyttö.»

»Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa chiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte mennä kerhoonne syömään päivällistä.»

»Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette sukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin herttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.»

»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»

Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»

»Niin, mutta — — —»

»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on takkavalkea!»

»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»

Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään, kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George, ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen, kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.

Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

1.

Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä, että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa:

»Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä maassa. Lordi Wycombe sanoi — — —»

»Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin? Sinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi viikkoa!» ärähti Orville Jones.

»George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada semmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen», ehdotti Sidney Finkelstein.

»Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa! Kuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä annan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — — —»

Vergil Gunch keskeytti hänet karskisti:

»Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä, että voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja bolshevikkien apua.»

Gunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia, mutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten ärtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch.

2.

Babbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä jokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä. »Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä vuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat toisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin myöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin olevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja antoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista tietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti tietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli muistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille. Kerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis ryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä pahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni onnellisesti ohi.

Heidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun iltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle. Tanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä majavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli läähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan laskenut luikua jäällä.

Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean välittäjän puoleen, Orvy.»

Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.

Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa, rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti, leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.

He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä, mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin, kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:

»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin, minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.

Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:

»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»

Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella, paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä. Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan, tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista koskevista unelmista.

»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.

»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.

»Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.»

Hän oli Panisin luona kello neljä.

3.

Babbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen elämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan, joutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja kaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat mukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon enemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä kaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet ja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa drinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli lakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän olikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä himoansa.

Hän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä, kuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja räyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin seuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen kerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon työtä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja hitaasti juoda tämän ihailua.

Jo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua ja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt fantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja tuolit oli siirretty seinän viereen.

»Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän mainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti Konttikunnalle ja käski heidän tulla... George, tämä on Carrie.»

Carrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien vähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen tukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli litteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia tirskumalla:

»Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette oikein mukiinmenevä.»

Odotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen ja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän laahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa, salakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi Konttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti kunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen, jota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti puettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin siihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton, omahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti.

Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla ja hankkia minulle vähän?»

»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.

»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis, viittasi laihaan, ivalliseen neitiin.

Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti.

»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»

Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla: »Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan käpäliäsi!»... Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen äänensä särähti.

Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)

Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.

Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia, viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin: tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:

»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi, kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»

»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»

»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»

»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»

Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja, ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin, Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.

Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet, mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?

Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen, mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt päivällistä erään liiketuttavan kanssa.

Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät Jennie ja Capitolina ja Toots.

Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs. Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom, ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.

Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin. Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen yhtä nuori kuin Tanis oli... yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.

4.

Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja, niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.

Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta. Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä, menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti. Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu ilman mitään erikoista päämäärää.

Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella, en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard Littlefield tuli saapastaen vastaan.

»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»

»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»

»Mitä vaimosi kirjoittaa?»

»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»

»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»

»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»

Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni tiehensä ja röhki.

Sam Doppelbrau ilmestyi.

»Iltaa, Babbitt, onko kiiru?»

»Hm, vähän jaloittelua.»

»Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?»

»No, suunnilleen.»

»Ainako vielä kesäleskenä?»

»Uh-huh.»

»Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä erikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä pitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana. Mitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?»

»Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen hevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin koko Yhdysvalloissa.»

»Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä tänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja, ja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä tanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän kanssamme, vain vaihteen vuoksi?»

»Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?»