Part 15

Sattui niin, että kaikki Pioneerin edustajat kuuluivat Hirvien jaloon veljeskuntaan, ja he marssivat esiin, edellään valtava lippu, jossa oli mahtaileva kirjoitus. Ei myöskään Galop de Vache, valtion pääkaupunki, aikonut jäädä toisia huonommaksi. Galop de Vachen edustajain johtaja oli suuri, punakka, lihava mies, mutta toimelias. Hän riisui nuttunsa, nakkasi leveälierisen mustan huopahattunsa maahan, kääri ylös hihansa, kiipesi aurinkokellolle, sylkäisi ja luikkasi: »Me julistamme maailmalle ja sille kunnon miehelle, joka on pannut toimeen nämä kutsut, että uhkein kaupunki tässä valtiossa on Galop de Vache. Te pojat voitte puhua maustanne, mutta sallikaa minun vain kuiskata korvaanne, että vanhassa Galopissa on suhteellisesti suurin luku talonomistavia kansalaisia valtiossa, ja kun ihminen omistaa kotinsa, niin se ei pane toimeen työläisrettelöitä, vaan elää kakaroittensa hyväksi eikä lurjuksittain. Galop de Vache! Kotirakkaiden perheiden kaupunki! Kaupunki, joka nielee ihmiset karvoineen, ystävät! Me — tulemme — — näyttämään — — maailmalle!»

Vieraat menivät matkoihinsa, puutarha palasi värähtäen lepoonsa. Mutta mrs. Crosby Knowlton huokasi katsoessaan erästä marmoripenkkiä, jota viisisataa kesää Amalfissa oli lämmittänyt. Sitä kannattavan siivekkään sfinksin naamaan oli joku lyijykynällä piirtänyt viikset. Rypistettyjä paperiserviettejä oli ahdettu asteripensaihin. Käytävällä viruivat viimeisen uhkean ruusun terälehdet niinkuin jonkun rikkirevityn kauniin elossaolleen jäännökset. Paperossinpätkiä uiskenteli kultakalalammikossa muodostaen rumia öljyisiä viiruja paisuessaan ja liuetessaan, ja marmoripenkin alla oli rikottu teekuppi, sirpaleet huolellisesti yhteenkoottuina.

6.

Paluumatkalla hotelliin ajatteli Babbitt: »Myra olisi pitänyt kaikesta tästä seurustelusurkeudesta». Itse puolestaan hän nautti vähemmän gardenparteista kuin niistä autoretkistä, jotka Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt. Väsymättömänä hän katseli vesisäiliöitä, esikaupunkien ajuriasemia ja nahkuritehtaita. Hän nieleksi saamiansa tilastotietoja ja lausui ihmetyksensä huonetoverilleen W. A. Rogersille: »Tietenkään ei tätä kaupunkia voi mainita samana päivänä kuin Zenithiä, sillä ei ole meidän mahdollisuuksiamme ja luontaisia edellytyksiämme, mutta oletko sinä tiennyt — minä sain tietää sen vasta tänään — että ne valmistivat seitsemänsataakuusikymmentäkolme miljoonaa jalkaa lankkuja viime vuonna? Mitäs siihen sanot?»

Hän oli hermostunut, kun lähestyi se aika, jolloin hänen oli luettava puheensa. Seisoessaan matalalla lavalla kokouksen edessä hän vapisi ja näki vain punaista sumua. Mutta hän otti asian vakavasti ja lopetettuaan varsinaisen esitelmänsä hän puhui heille, kädet taskuissa ja rillikoristeinen naama paistaen kuin reunallaanseisova lautanen lampunvalossa. He huusivat: »Yhdyn!» ja jälkeenpäin seuranneessa keskustelussa he käyttivät korostaen Babbittista nimitystä »ystävämme ja veljemme Mr. George F. Babbitt». Hän oli viidessätoista minuutissa muuttunut vähäpätöisestä edustajasta persoonallisuudeksi, melkein yhtä tunnetuksi kuin liikediplomaatti Cecil Rountree. Istunnon jälkeen sanoivat valtion kaikkien osien edustajat: »Terve, Babbitt!» Kuusitoista vennon vierasta kutsui häntä »Georgeksi», ja kolme miestä vei hänet mukanaan eri nurkkaan ja uskoi hänelle: »Minä olen hemmetin hyvilläni siitä, että teillä oli rohkeutta nousta ja iskeä oikea isku ammatin puolesta. Minä olen aina kannattanut — —»

Seuraavana aamuna Babbitt pyysi, erikoisen välinpitämättömänä, Zenithin lehtiä hotellin sanomalehtimyymälän tytöltä. _Aamulehdessä_ ei ollut mitään, mutta _Advocate_-lehdessä, kolmannella sivulla — — — Hän läähätti. Ne olivat painattaneet hänen kuvansa ja puolen palstan pituisen selostuksen. Nimike kuului: »Huomiotaherättänyt Tapaus Taloagenttien Vuosikokouksessa. G F. Babbitt, etevä kiinteistönvälittäjämme. Suunnanmääräävä erinomainen puhe.»

Hän mutisi kunnioittavasti: »Luullakseni nyt erinäiset henkilöt Floral Heightsissä ehkä heräävät ja osoittavat vanhalle Georgielle hiukan huomaavaisuutta!»

7.

Se oli viimeinen täysistunto. Valtuutetut esittivät kukin kaupunkinsa vaatimuksen saada vastaanottaa kokouksen ensi vuonna. Puhujat julistivat, että »Galop de Vache, valtion pääkaupunki, Kremer Collegen ja Upholzin Trikootehtaiden kotipaikka, on kulttuurin ja etevien yritysten tunnustettu keskus», ja että »Hamburg, naseva pieni kaupunki järkevällä paikalla, missä jokainen mies on avokätinen ja jokainen nainen taivainen emäntä, avaa teille vieraanvaraiset porttinsa selkoselälleen».

Kesken kaikkia näitä vaatimattomia kutsuja avattiin salin kullattu ovi torventoitotusten töristessä, ja sisään virtasi sirkusparaati. Sen muodostivat, cowboyksi, japanilaisiksi jonglööreiksi ja jos joksikin puettuina, Zenithin välittäjät. Heidän etunenässään kulki suuri Warren Whitby, yllään ovenvartijan karhuntalja ja kultanauhainen punainen nuttu. Hänen takanaan tuli Babbitt, puettuna klowniksi, rumpua lyöden, erinomaisen räyhäävänä ja onnellisena.

Warren Whitby hyppäsi lavalle, heilutti sauvaansa ja selitti: »Tytöt ja pojat, ratkaisevan päätöksen hetki on tullut. Väärentämätön zenithiläinen rakastaa lähimmäistään, mutta me olemme päättäneet nyhkäistä tämän kokouksen lähimmäistemme kaupungeilta, niinkuin olemme nyhkäisseet säilykemaidon ja pahvirasiat, ja — —»

J. Harry Barmhill, kokouksen puheenjohtaja, sanoi: »Me olemme teille hyvin kiitollisia, mr. -— Hm, mutta teidän täytyy antaa toisillekin pojille tilaisuus tehdä tarjouksiansa nyt.»

Muudan ääni huusi kuin sumutorvi: »Eurekassa lupaamme maksuttomia autoretkiä ihaninten seutujen kautta — — —»

Eräs laiha, kaljupäinen nuori mies tuli juosten keskikäytävälle paukuttaen käsiään ja huutaen: »Minä olen Spartasta! Meidän Kauppiasyhdistyksemme on sähköttänyt minulle sijoittaneensa pankkiin kahdeksantuhatta dollaria puhdasta rahaa kokouksen vastaanottamista varten!»

Eräs papillisen näköinen mies nousi ja huusi: »Rahat puhuvat! Minä äänestän, että hyväksymme Spartan tarjouksen.»

Se hyväksyttiin.

8.

Päätöskomitea antoi raporttinsa. He sanoivat, että kun Kaikkivaltias hyväätekevässä armossaan oli suvainnut poiskutsua korkeamman hyödyllisyyden tasolle valtion kuusineljättä välittäjää kuluneena vuonna, niin oli sen johdosta koossaoleva kokous täynnä surua, että Jumala oli niin tehnyt, ja sihteerin tehtäväksi olisi annettava, ja annettiin täten, merkitä nämä päätökset pöytäkirjaan ja esittää surunvalittelu sureville perheille lähettämällä itsekullekin yksi kappale.

Toinen päätös valtuutti V.K.Y.L:n puheenjohtajan käyttämään viisitoistatuhatta dollaria agitaatioon Lakiasäätävän Kokouksen keskuudessa maltillisen verotuksen hyväksi. Tällä päätöksellä oli yhtä ja toista sanomista Uhkauksesta tervettä liiketoimintaa vastaan ja Edistyksen Pyöräin vapauttamisesta ajattelemattomista ja lyhytnäköisistä esteistä.

Komitea komitean asettamista varten antoi raporttinsa, ja hämmästyen ja kauhistuen kuuli Babbitt, että hänet oli valittu kiinteistölakien tarkastuskomitean jäseneksi.

Hän riemuitsi: »Minähän sanoin, että tästä tulisi mainio vuosi! Georgie, hyvä mies, sinua odottavat suuret asiat! Sinä olet synnynnäinen puhuja ja kunnon kaveri ja — Hurraa!»

9.

Ohjelmassa ei ollut mitään virallista huvia viimeisenä iltana. Babbitt oli aikonut matkustaa kotiin, mutta iltapäivällä ehdotti herrasväki Jered Sassburger Pioneerista, että Babbitt ja W. A. Rogers joisivat teetä heidän kanssaan Catalpa Innissä.

Teekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa ja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta ne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa, jossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja tarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa päähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski hilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli solakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän olivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he puhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy».

Sassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään, koska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin _minulla on sitä_ huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko Yhdistyneimmissä Valloissa.»

Suurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita näiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun näki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta tehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa: »Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!»

Sassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi proosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam Sassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa vesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet ensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne yhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän, vaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon. Ulkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta tuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi rakkaan vaimon luo tänä armaana _Abendina_, vaan juuri ikäänkuin viivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?»

»George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on jatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?»

Kello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden pohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois, liivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä pulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano, poikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He polttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle. Äänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla sanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä.

Babbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit, mutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen vuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja huiskutan revontulille.»

Spartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä! Minä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta Herran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun ei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan osaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo kaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni tehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki mieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut maanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni — kiinni koko _elämäksi_ — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka perhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä lisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!»

»Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti. »Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää virteen ja laulakaa mukana!

Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja: »Sammuta, Obadja, jano mun!» Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja: »Sammuta Obadja, ensin mun!»

10.

He söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä. Jostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään kärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä teekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa, paitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa.

»Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut parin paistetuita elefantinkorvia.»

»Minä valitan, mutta meillä ei ole.»

»Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi Babbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan lopussa!»

»No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen nauruansa.

»Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia ja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers. »Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai italialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.»

»Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.»

»Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä puutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio? Sitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin kauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi, tuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta kävelykannella, _comprenez-vous,_ Michelovitsh Angeloni?»

Jälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit italialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt sinusta perille!»

_Monarch Heraldista,_ löysi Babbitt ilmoituksen, jonka hän luki ääneen toisten nauraessa ja taputtaessa.

VANHA SIIRTOMAATEATTERI.

Huiskuttakaa takaraajojanne ja menkää katsomaan PIRTEITÄ PEIPPOSIA Viehättävin valikoima ihania uimatyttöjä Naurufarssissa. Pete Menutti ja hänen — oh, hemmetti — Pentunsa.

Tämä on totinen totuus, Benny, Pirteiden Peipposten pienet puikeat kananpoikaset on pulskin pesue mitä koskaan on tullut kaupunkiin. Alkakaa laputtaa, hankkikaa piletti ja avatkaa näkövehkeenne katsomaan etevintä esitystä, mitä milloinkaan on mainittu. Te saatte 111% rahoistanne tässä ilojuhlassa. Calroza-sisarukset ovat kerrassaan kiehtovia ja antavat runsaan valuutan penningeistänne. Jock Silbersteen on reima rakkari ja narraa teidät väkisinkin nauramaan. Ja Jacksonin ja Westin vertaisia ette löydä, jos tahdotte nähdä todellista tanssia. Provin ja Adams tekevät lopun huonosta humööristänne naurunumerollaan »Whisky-vaari!» Se on jotakin, pojat! Kuulkaa, mitä asianymmärtävät ihmiset sanovat!

»Tuntuu tykättävältä tilaisuudelta, minun mielestäni. Mennään sinne kaikki», sanoi Babbitt.

Mutta he lykkäsivät lähtöä niin kauan kuin voivat. He olivat turvallisia niin kauan kuin istuivat tässä, jalat tukevasti ristissä pöydän alla, mutta tunsivat itsensä muuten epävarmoiksi; heitä hirvitti ryhtyä risteilemään pitkin grillroomin pitkää, liukasta lattiaa toisten vieraiden ja perin valppaiden tarjoilijain nähden.

Kun he vihdoin yrittivät, tuli pöytiä heidän tielleen, ja he koettivat peitellä nolouttansa meluavalla hilpeydellä eteisessä. Kun tyttö antoi heidän hattunsa, hymyilivät he hänelle ja toivoivat, että hän, raitis ja tottunut tuomari, havaitsisi heidän olevan gentlemanneja. He rääkyivät toisilleen: »Kenen tuo vanha reuhka on?» ja »Ota sinä hyvä, George, niin minä otan sen, joka jää», ja vaatetytölle he änköttivät: »Tulkaa mukaan vain, tyttölapsi! Tästä tulee ihana ilta, suurenmoinen, ponnekas!» Kaikki pyrkivät antamaan hänelle juomarahaa touhuten innokkaasti: »Ei! Odottakaas! Jaha. Jopas löysin!» He antoivat hänelle yhteensä kolme dollaria.

11.

Sikarejansa tupruttaen he istuivat naurunäytelmää katsomassa eräässä aitiossa, jalat kaiteella, kahdenkymmenen maalatun, huolestuneen, korjaamattomasti kunnioitettavan vanhanpiian heilutellessa sääriään alkeellisin balettiliikkein ja erään juutalaisen näyttelijän ilkeällä tavalla tehdessä ivaa juutalaisista. Väliajoilla he kohtasivat muita yksinäisiä edustajia. Tusina heitä ajoi autoissa Kukkatarhan ravintolaan, missä kukat olivat pölyistä paperia ja riippuivat köynnöksinä pitkin huonetta, joka oli matala ja pahanhajuinen kuin navetta, jota ei enää kunnollisesti hoideta.

Täällä tarjottiin whiskyä avoimesti laseissa. Kaksi tai kolme kauppa-apulaista, jotka palkkauspäivänä halusivat käydä miljonääreistä, tanssi idioottimaisesti puhelin- ja manikyyrityttöjen kanssa kapealla käytävällä pöytien välissä. Hurjasti pyörteli ammattitanssijapari, nuorimies, yllään hyvinkeveltyvä frakki, ja solakka, hullu tyttö smaragdinvihreässä silkissä ja merenvahanvärinen tukka kuin tuli pään ympärillä. Babbitt yritti tanssia hänen kanssaan. Hän laapusti lattialla, liian kömpelönä ohjattavaksi, askelin, joilla ei ollut mitään tekemistä eksoottisen musiikin kanssa, horjui ja olisi kaatunut, ellei tyttö olisi pitänyt häntä pystyssä joustavalla, ystävällisellä voimalla. Hän oli sokea ja kuuro kieltoalkoholista, hän ei voinut nähdä pöytiä eikä kasvoja. Mutta hän oli haltioissaan tytöstä ja sen nuoresta, pehmeästä lämmöstä.

Kun tyttö oli varmalla kädellä ohjannut hänet takaisin seuraan, muisti hän, jostakin ajatusyhtymästä, jota oli ihan mahdoton seurata, että hänen äitinsä äiti oli ollut skotlantilainen, ja pää takakenossa, silmät kiinni ja suu selällään hurmiossa, hän lauloi hyvin hitaasti ja täysiäänisesti »Loch Lomond».

Mutta se oli hänen rattoisuutensa ja hilpeän toverillisuutensa loppu. Spartan mies sanoi, että hän oli »kurja laulaja», ja kymmenen minuuttia riiteli Babbitt hänen kanssaan osoittaen kovaäänistä, epävakaista, sankarillista suuttumusta. He huusivat drinkkejä, kunnes isäntä ilmoitti, että paikka oli suljettu. Koko ajan tunsi Babbitt kuumaa, alkeellista halua jatkaa huikeata huvittelua. Kun W. A. Rogers sopotti: »Mitä sanotte, jos ajettaisiin katsomaan tyttöjä?» yhtyi hän innokkaasti. Ennenkuin he lähtivät, sopi kolme heistä salaa kohtaamisesta ammattitanssijattaren kanssa, joka suostui: »Kyllä, kyllä, kultaseni!» kaikkeen, mitä he sanoivat, ja kultaisesti unohti heidät.

Kun he ajoivat takaisin Monarchin laitapuolien läpi, pitkin pienten, ruskeiden, koppeja muistuttavien työläistöllien reunustamia katuja, kun he hytkyttivät läpi pakkahuonekorttelin, joka humalaisessa yöpimeydessä näytti suurelta ja pelottavilta ja sitten olivat matkalla punaisia lyhtyjä ja meluavia automaattisia painoja ja paksuja, virnistäviä naisia kohti, alkoi Babbitt jänistää. Hän aikoi hypätä ulos autosta, mutta koko hänen ruumiinsa oli hämäränä tulena ja hän ähkäsi: »Nyt on jo myöhä pyörtää» ja tiesi, ettei hän pyörtäisi.

Matkalla sattui välikohtaus, jonka he itsekin ymmärsivät humoristiseksi. Eräs Minnegamanticin välittäjä sanoi: »Monarch on valtavasti pontevampi kuin Zenith. Teillä Zenithin kitupiikeillä ei ole tämmöisiä paikkoja.» Babbitt raivosi: »Se on vasta vale! Semmoista ei olekaan, jota ei Zenithissä ole. Uskokaa minua, meillä on enemmän bordelleja ja kapakoita ja kaikenlaatuisia luolia kuin missään muussa kaupungissa koko valtiossa.»

Hän huomasi heidän nauravan hänelle, hän tahtoi tapella ja unohti sen sitten sellaisissa tyydyttämättömissä touhuissa, joihin hän ei ollut ottanut osaa sitten ylioppilasaikansa.

Aamulla, kun hän palasi Zenithiin, oli hänen kapinahenkensä jonkin verran tyyntynyt. Hänen tyytyväisyytensä ei ollut kehuttava. Hän oli ärtyisä. Hän ei hymyillytkään, kun W. A. Rogers valitti: »Voi minun päätäni! Minä tunnen tosiaan olevani tänään kuin Herran viha. Kuule! Minä tiedän, missä vika oli! Joku meni kaatamaan alkoholia minun humalaani eilen illalla.»

Babbittin seikkailu ei koskaan tullut perheen tietoon eikä kenenkään muun Zenithissä paitsi Rogersin ja Wingin. Hän ei tunnustanut sitä virallisesti edes itse. Jos siitä oli jotakin seurauksia, niin eivät ne tulleet ilmi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

1.

Tänä syksynä valittiin eräs mr. W. G. Harding Marionista, Ohiosta, Yhdysvaltain presidentiksi, mutta Zenith oli vähemmän kiinnostunut kansalliseen vaalikamppailuun kuin omiin vaaleihinsa. Seneca Doane oli, siitä huolimatta, että hän oli asianajaja ja yliopistosivistyksen saanut, asetettu ehdokkaaksi Zenithin pormestarinvirkaan levottomuutta herättävän työläisohjelman nojalla. Häntä vastustaakseen asettivat kansanvaltalaiset ja tasavaltalaiset yhteisen ehdokkaan, Lucas Proutin, patjatehtailijan, jolla oli nuhteeton tervejärkisyyden maine. Mr. Proutia kannattivat pankit, Kauppiasyhdistys, kaikki säädylliset sanomalehdet ja George F. Babbitt.

Babbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli luotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa vuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan maineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea lähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan pienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän saavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli joku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet (vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt oli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet olivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli _Advocate_-lehden kuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun liikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja liikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.»

Hän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos Lincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin hyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin hyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella. Prout edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa laiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli hän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän piti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin. Hän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät maksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä osakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja se korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi, antoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän oli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain seitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa osissa kuudettatoistakin.

2.

Sulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin Etelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja Zilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun varrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja bensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti heidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna.

»Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä iltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti Veronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!»

Miehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla vielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin johtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen kohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen, jonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja vedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät lukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali oli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli hän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi vastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on kunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?»

Sitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle: