Part 14

Hän keksi uuden ja pettämättömän menetelmän. Hän ei ostaisi tupakkaa, hänen täytyisi lainata, ja tietysti häntä hävettäisi lainata usein. Vilpittömyyden puuskan vallassa hän nakkasi sikarilaatikkonsa ulos tupakkavaunun ikkunasta. Hän meni takaisin ja oli ystävällinen vaimolleen ilman mitään erikoista aihetta, ihaili omaa ylevyyttään ja selitti: »Ihan yksinkertaista. Vain luonteenasia.» Hän alkoi lukea eräästä magazinesta kertomusta jostakin tieteellisestä etsivästä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän oli tietoinen siitä, että halusi polttaa. Hän veti päätään olkainsa väliin kuin kuoreensa peräytyvä kilpikonna, hän näytti levottomalta, hän hyppäsi kahden sivun yli luettavassaan, sitä huomaamatta. Kahdeksan kilometriä kauempana hän syöksyi pystyyn ja etsi käsiinsä passarin: »Kuulkaa nyt, uh, George, onko teillä — —» Passari näytti kärsivälliseltä. »Onko teillä aikataulua?» lopetti Babbitt. Seuraavalla asemalla hän meni ulos ja osti sikarin. Koska se oli oleva hänen viimeisensä ennen Zenithiin saapumista, poltti hän sen niin loppuun, ettei jäänyt jäljelle kuin senttimetrin pituinen tynkä.

Neljä päivää myöhemmin hän muisti taas lopettaneensa tupakanpolton, mutta oli niin innoissaan perehtyessään taas konttorityöhön, ettei joutanut sitä sen enempää ajattelemaan.

2.

»Pesäpallo, päätti hän, on erinomainen keppihevonen. Mieletöntä ahertaa niin että henki menee. Minä menen katsomaan peliä kolmesti viikossa. Täytyyhän sitäpaitsi kannattaa kotisakia.»

Hän meni ja kannatti sakia ja kohotti Zenithin kunniaa kirkumalla »Hei!» ja »Antakaa selkään!» Hän täytti siihen kuuluvat kirkonmenot tunnontarkasti. Hän piti pumpulinenäliinaa kauluksen ympärillä, hän hikoili, hän avasi suunsa leveään, hillittömään irviin ja joi sitruunasoodaa pullosta. Hän kävi pelissä kolme kertaa viikossa yhden viikon aikana. Sitten hän tinki ja tutki _Advocate_-lehden ilmoituslaulua. Hän seisoi, missä joukko oli taajin ja höyryävin, ja kun poika lavalla merkitsi ylös viskaaja Big Bill Bostwickin urotyöt, huomautti Babbitt ventovieraille: »Tuo on hyvä! Mainiota!» ja riensi takaisin konttoriin.

Hän oli vilpittömästi vakuutettu innostuksestaan pesäpallopeliin. Onhan kyllä totta, ettei hän ollut viiteenkolmatta vuoteen pelannut pesäpalloa muuten kuin takapihalla Tedin kanssa — hyvin varovasti ja korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Mutta peli oli muodissa hänen piirissään ja se antoi tyydytystä niille murha- ja puolustusvaistoille, joita Babbitt kutsui »isänmaallisuudeksi» ja »urheiluharrastukseksi».

Kuta lähemmäksi konttoria hän tuli, sitä nopeammin hän kulki mutisten: »Minun täytyy pitää kiirettä.» Ympärillä kiiruhti kaupunki vain kiiruhtaakseen. Miehet automobiileissä kiiruhtivat toistensa ohi kiireesti eteenpäinrientävässä liikenteessä. Miehet kiiruhtivat ehtiäkseen junaan, jota seurasivat toiset junat minuutin väliajan jälkeen, ja hyppäämään junista juostakseen katukäytävän yli, syöksyäkseen rakennuksiin, salamannopeisiin pikahisseihin. Lunchravintoloissa kiiruhtivat miehet hotkaisemaan ruokaa, jota kokit olivat kiireesti valmistaneet. Partureissa huutelivat miehet: »Ajakaa partani pian. Minun täytyy kiiruhtaa.» Miehet koettivat kuumeenomaisesti päästä kävijöistä konttoreissa, joissa oli plakaatteja: »Tänään on minun kiirepäiväni» ja »Jumala loi maailman kuudessa päivässä — Te voitte sanoa kaikki sanottavanne kuudessa minuutissa». Miehet, jotka olivat ansainneet kaksi vuotta sitten viisituhatta ja viime vuonna kymmenentuhatta, kannustivat kuluneita ruumiitaan ja kuivuneita aivojaan voidakseen ansaita kaksikymmentätuhatta tänä vuonna, ja ne miehet, joiden voimat olivat loppuneet, juuri kun he olivat ansainneet kaksikymmentätuhatta, kiiruhtivat ehtiäkseen juniin, kiiruhtaakseen läpi sen loman, jonka lääkärit kiireesti olivat määränneet.

Näiden kaikkien keskellä kiiruhti Babbitt takaisin konttoriinsa istuakseen siellä ilman juuri muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen henkilökuntansa näytti siltä, kuin se kiiruhtaisi.

3.

Joka sunnuntai-iltapäivä hän meni urheilukerhoonsa ja kiiruhti yhdeksän golfreiän läpi ikäänkuin levätäkseen viikon kiireistä.

Urheilukerhoon kuuluminen oli Zenithissä yhtä välttämätöntä menestykselliselle miehelle kuin liinakaulus. Babbittin kerho oli Golf-kerho, hauska, pärepeitteinen harmaa leveäporttinen rakennus kukkaisella kunnaalla Lake Kennepoosen yläpuolella. Oli olemassa toinen, Tonawandan urheilukerho, johon kuuluivat Charles McKelvey, Horace Updike ja muut rikkaat herrat, jotka söivät lunchinsa Union- eikä Atleettikerhossa. Babbitt selitti tuontuostakin: »Minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka maksettaisiin ja vaikka minulla olisi satakahdeksankymmentä dollaria tuhlata pääsymaksuun. Golf-kerhossa on kokonainen kasa hauskoja miehiä ja kaupungin tyylikkäimmät naiset — aivan yhtä valmiita kujeiluun kuin miehet —, mutta Tonawandassa ei ole mitään muuta kuin New Yorkia matkivia sunnuntaipelaajia, jotka istuvat teetä latkimassa! Liikaa liehakointia. Hyh, minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka ne — — — En menisi sinne mistään hinnasta!»

Pelattuaan neljä tai viisi reikää hän rauhoittui hiukan, hänen nikotiinisykkeinen sydämensä tykytti säännöllisemmin ja hänen äänensä lipui takaisin siihen juoheaan sävyyn, jonka hän oli perinyt sadalta miespolvelta talonpoikaisia esi-isiä.

4.

Ainakin kerran viikossa kävivät mr. ja mrs. Babbitt ja Tinka elävissä kuvissa. Heidän lempibionsa oli Château, johon mahtui kolmetuhatta katsojaa ja jolla oli viisikymmenmiehinen orkesteri, joka soitti oopperapotpurreja ja kappaleita, jotka esittivät Päivää maalla tai Tulipaloa. Marmorirotundassa, jota koristivat kruunusamettituolit ja miltei keskiaikaiset gobeliinit, istui papukaijoja kullatuilla lootuspylväillä.

Huudahdellen »Peijakas vieköön!» ja »Saa sitä hyvän hetken hakea, ennenkuin löytää mitään pulskempaa kuin tämä putka!» ihaili Babbitt Châteauta. Tuijottaessaan yli tuhansien päiden harmaan tasangon, tuntiessaan hienojen vaatteiden ja heikon hajuveden ja purukumin tuoksun hän tunsi samaa kuin ensi kertaa nähdessään vuoren, jolloin hän tuli ajatelleeksi, kuinka valtavasti maata ja kiveä siinä oli.

Hän piti kolmenlaisista filmeistä: kauniista paljassäärisistä kylpevistä tytöistä; poliiseista tai cowboysta ja ankarasta ammunnasta revolvereilla ja lystikkäistä paksuista herroista, jotka söivät spaghettia. Hän nauroi äärettömän, kyyneltyvän tuntehikkaasti välinumeroille, joissa oli koiranpentuja, kissanpoikia ja palleroisia pikkulapsia, ja itki kuolinvuoteiden ääressä tai nähdessään vanhoja äitejä, jotka kärsivällisesti istuivat takavarikoiduissa hökkeleissään. Mrs. Babbitt harrasti filmejä, joissa kauniit nuoret naiset viehättävissä puvuissa liikkuivat seurapiireissä, joiden nimikkeenä oli »New Yorkin miljonäärien salongeissa».

Mitä Tinkaan tuli, piti hän tai katsottiin hänen pitävän kaikesta, mistä hänen vanhempansa kehoittivat häntä pitämään.

Kaikki nämä huvitukset — pesäpallo, golf, bio, bridge, autolla ajelu, pitkät keskustelut Paul Rieslingin kanssa Atleettikerhossa tai Good Red Beefissä ja Old English Shop Housessa — olivat välttämättömiä Babbittille, sillä hänen edessään oli vuosi ankaraa toimintaa, jonka vertaiseen hän ei vielä koskaan ollut ottanut osaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

1.

Sattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n vuosikokouksessa.

V.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta salaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä. Sen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin pääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia edustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan rakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal Ridgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja.

Babbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo tohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät olevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja taitavuutta kuin on kellään heistä.»

»Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki V.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree.

»Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman järjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin:

»Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä 'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on asianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta elinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito, harjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas se, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon työtä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin. Ammattimiehenä — — —»

»Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä kaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi.

2.

Vaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja kirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän istahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista kymmenen minuuttia.

Hän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa vankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu arkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi. Veronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos kuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät vesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs. Babbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen, kun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen ja natinan säestämänä.

Kun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta kuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä voit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!»

»No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa liike-elämässä saa luova fantasia.»

Hän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli seuraavan näköinen.

Muut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen.

(1) Ammatti (2) Ei vain elinkeino [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys] (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi

$$$$$$$$$$ Välittäjä

Viikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän pukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra, että ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai mitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille tontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja syrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa kokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko niitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard Littlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin hyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen hyvää ja tehokasta.

Mutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän otti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin näyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän olet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit tämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani — no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä: 'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi myöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —»

Eräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut ketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman ja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan ajatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe oli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi: »Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja niin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on kerrassaan — kerrassaan suurenmoista!»

Seuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi: »Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin vain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä kynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon kappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään kissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun tulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti kirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä olen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin ja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee painettuna, ja nyt olen siitä varma!»

Hän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla punaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen manillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille, _Advocate_-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on hyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian kuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä oli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan.

3.

Paitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta, W. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia edustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen.

He yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin. Kaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari, ettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen selluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin hyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut punaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi tupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki — Neroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat, ei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai serkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman kautta odotussaliin.

Se oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä ja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa Chaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia; sanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin kaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun jäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista puvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen sävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua:

Zenithille, kaupungille teemme kunniaa. Sitä kiittelemme, missä kulkenemme. Sille kunniaa!

Warren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja syntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen värsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten:

Mekö mistä? Zenithistä! Saamme ilmoittaa, että kiistelöissä, aina kiinteistöissä Zenith voiton sa'a.

Babbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle penkille ja huusi joukolle:

»Mikä on Zenith?»

»Se on ali right!»

»Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?»

»Zeeeeeeen-ith!»

Kummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen joukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset ukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita uusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä.

Babbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä arvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin sementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä matkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia vilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman. Kaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset makuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa ääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui: »Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen tiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista koskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja Babbitt paisui — mulkoili —

Eräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli tuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey, urakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen, hän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu kämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti ulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti sitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut. Rouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa rouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti uutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä mitättömyyden tunne.

Mutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi Spartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia, jotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin mahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina ammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä olemassa on:

»Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka hänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen rahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä.

»Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun käsissäni — — —»

»Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin sen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin 'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja ja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä nukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita huviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja ensimmäisenä viikkona möimme — — —»

Pyörät lauloivat »liketi-lik, liketi-lik», kun juna kulki tehdasalueen läpi. Uunit hehkuivat tulta ja höyryvasarat jyskyttivät. Punaisia valoja, vihreitä valoja, vihaisia valkeita valoja vilahteli ohi, ja Babbitt tunsi itsensä jälleen merkitseväksi ja innokkaaksi.

4.

Hän teki nautinnollisen toimituksen: silitytti vaatteensa junassa. Aamulla, puoli tuntia ennenkuin he saapuivat Monarchiin, tuli passari hänen osastoonsa ja kuiskasi: »Yksi vaunu on vapaana, herra. Minä otan vaatteet sinne.» Kellervänharmaa syyspalttoo pyjamansa yllä hiipi Babbitt käytävää pitkin viheriäin verhojen välitse ensimmäiseen yksityisvaunuunsa, joka sai hänen sydämensä ylpeyttä täyteen. Passari viittasi, että hän tiesi Babbittin tottuneen pikenttiin; hän kannatti Babbittin housujen lahkeita, etteivät ne tahraantuisi, täytti pesukulhon yksityisessä pesuhuoneessa ja odotti pitäen pyyhettä.

Yksityinen pesuhuoneen käyttäminen oli viehättävää. Niin virkistävä kuin Pullman-vaunun tupakkaosasto olikin illoilla, vaikutti se, yksinpä Babbittiinkin, masentavalta aamuisin, kun se oli täpötäynnä paksuja villanuttuisia herroja, jokainen vaatenaula täynnä ryppyisiä pumpulipaitoja, nahkasohvalla kasoittain kaikkinaisia toalettilaukkuja ja ilma paksuna saippuoiden ja hammastahtaiden kuvottavaa hajua. Babbitt ei tavallisissa oloissa pitänyt suurta väliä yksinolosta, mutta nyt hän nautti siitä, nautti pikentistään ja hyrräsi mieltymyksestä antaessaan miehelle puolitoista dollaria juomarahaa.

Hän toivoi vähin, että häneen kiinnitettäisiin huomiota, kun hän vastasilitetyissä vaatteissaan ja ihaileva passari kantamassa hänen käsilaukkuaan astui pois junasta Monarchissa.

Hänen oli määrä asua samassa huoneessa Sedgwick-hotellissa W. A. Rogersin, moukkanaamaisen, ovelan Zenithin-kauppiaan kanssa, joka välitti viljelysmaiden kauppoja. He söivät hienon vohveli- ja kahviaamiaisen, jossa kahvia ei tarjottu pienistä kupeista, vaan suurista kulhoista. Babbitt innostui puheliaaksi ja piti Rogersille esitelmää kirjoittamisen taidosta; hän antoi juoksupojalle viisikolmatta senttiä siitä, että tämä nouti sanomalehden lukuhuoneesta, ja lähetti Tinkalle kuvakortin: »Pappa toivoo, että sinä olisit täällä, niin meillä olisi hauskaa.»

5.

Kokouksen istunnot pidettiin Allen Housen tanssisalissa. Eräässä etusalissa oli päätoimikunnan puheenjohtajan toimisto. Hän oli innokkaimmin puuhaava mies siellä, hän oli niin innokkaassa puuhassa, ettei saanut toimeen yhtään mitään. Hän istui pöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperilappuja, ja koko päivän kulki paikallispatriootteja ja agitaattoreita ja puhujia, jotka halusivat johtaa keskusteluja, ja kuiskailivat hänelle, jolloin hän näytti epämääräiseltä ja sanoi kiireesti: »Joo, se on erinomainen ajatus, niin me teemme», ja unohti samassa kaikki, sytytti sikarin ja unohti senkin, kun puhelin soi säälimättömästi ja miehet hänen ympärillään yhtä mittaa hälisivät: »Herra puheenjohtaja — — Herra puheenjohtaja!» voimatta päästä hänen kuluneiden kuulohermojensa ulottuville.

Näyttelysalissa oli asemakaavoja Spartan uusista esikaupungeista, valokuvia Galop de Vachen uudesta senaatintalosta ja suuria tähkäpäitä ja niiden yllä kirjoitus: »Luonnon Kultaa Shelby Countystä, Yrttitarhasta Jumalan Omassa Maassa».

Varsinaisen kokouksen muodostivat miehet, jotka istuivat ja kuiskailivat hotellihuoneissa tai seisoivat ryhmissä hotellineteisessä, missä yhdistysmerkit loistivat, mutta näön vuoksi pidettiin muutamia yleisiä istuntoja.

Ensimmäisen avasi tervehdyspuheella Monarchin pormestari. Monarchin First Christian-kirkon kirkkoherra, suuri mies, jolla oli pitkä, nihkeä otsatukka, ilmoitti Jumalalle, että taloagentit nyt olivat täällä.

Kunnianarvoisa välittäjä Minnemaganticista, majuri Carlton Tuke, luki puheen, jossa hän lausui paheksuvansa osuustoimintaliikkeitä. William A. Larkin Eurekasta antoi lohdullisen selityksen »Rakennustoiminnan vilkastumisen toiveista» ja muistutti, että ikkunalasin hinta oli alennut kaksi prosenttia.

Kokous oli alkanut. Pidettiin juhlia edustajille, lakkaamatta ja tarmokkaasti. Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt iltaman heille ja Tehtailijayhdistys aamiaispidot, jolloin kullekin naiselle ojennettiin päivänkukka ja kullekin herroista nahkainen lompakko, jossa oli kirjoitus: »Monarchilta, Mahtavalta Moottorikaupungilta».

Mrs. Crosby Knowlton, Fleetwing-automobiilin valmistajan puoliso, avasi kuuluisan italialaisen puutarhansa ja tarjosi teetä. Kuusisataa välittäjää vaimoineen asteli syksyisillä käytävillä. Noin kolmesataa heistä oli hiljaisia ja ujoja; noin kolmesataa luikkasi terhakasti: »Tämä on aika tyylikäs, eikö ole?» poimi salaa myöhäisastereita ja pisti ne taskuunsa ja yritti päästä kyllin lähelle mrs. Knowltonia saadakseen puristaa hänen viehättävää kättänsä. Kehoittamatta kokoontuivat Zenithin edustajat (paitsi Rountree) erään tanssivan marmorinymfin ympärille ja lauloivat: »Mekö mistä? Zenithistä! — — —»