Part 12

»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä: »Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle — — —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)

He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut _niin_ hauskaa!»

Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli: »Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi kyynillisesti vaimonsa puoleen.

Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän, että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»

Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne päinkään.»

»Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat paistetut kananpojat todella herkullisia.»

»Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras kananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.»

»Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa ollut suorastaan suurenmoinen?»

»Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin aikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa nelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan sähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen.

»Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi ollut hauskaa.»

»Oli tietysti. Tietysti oli.»

»George! Mikä sinun on?»

»Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti konttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.»

»No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme Maineen, kultaseni.»

»Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi peittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne aikaisin.»

»Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.»

»Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä tahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia suuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus.

»No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa talon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos katsot meillä olevan varaa.»

»Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi viime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin lähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.»

»George! Etkö sinä _tahdo,_ että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli liian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti loukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä keitetty punajuurikas.

»Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul Rieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra. »Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on hyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen. »Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä voisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin taas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa Myraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin helluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa kaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki miesten temppujen yrittäjät.

Myra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

»Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä sinun viihtymistäsi?»

Tämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva sylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää, että minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy hoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —»

Nyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on matkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta te pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä olalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi hermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei vanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa.

Myra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä kaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!»

Monta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän valveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen, että oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin tuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus.

KYMMENES LUKU.

1.

Ei mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut yhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä oli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin makuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin sisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus, balkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli äärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat.

Babbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa. Rieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus levottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen, valkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan hyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa ihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden. »Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän tanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta kesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä vastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti.

Hän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville Joneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu muistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen Otis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen narri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat epäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa, jossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta kiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa! Pannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa Georgiea tanssimaan kunnollisesti.»

Babbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta Maineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä alkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin Zilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti jonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty.

»Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki! Te luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo näyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo, jos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin tulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee myöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan kantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin räjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään. Hän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain senvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun olisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin kuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri hävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään.

— Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo raakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä kiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä tavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja sanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle aivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi: 'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi hän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön tolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä pysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä minä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät astu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille, nuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin minä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa teidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin sietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka suvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille kiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina tietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä on edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi siinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja silloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —»

»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki, että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan asian olla.»

»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan, hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä olen antanut olla — — —»

»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»

»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»

»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!» suhditteli mrs. Babbitt.

»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»

»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui — ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»

»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»

»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken. Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»

Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan syyhytti.

Zilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä voit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä. Paksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen hänellä ei ole rohkeutta!»

»Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti lämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet — ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi Zillalle:

»Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon lemmittyjä.»

»Niin teen.»

»No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen vuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt jotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat rakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi. Se ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.»

Zilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä sättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi.

Silloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos Zilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka olivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi vihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös. Hän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän varovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma.

»Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut sinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi Paulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri. Ja saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen kunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi käyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä osaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin Paul tarvitsisi pyytää sinulta _lupaa_ lähteä matkalle minun kanssani? Sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa ja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja tekevät sinusta pilkkaa?»

Zilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!»

»Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat, että sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!»

Tämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että hän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul ja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi käsittelemään tätä tapausta.

Zilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!»

»Sanotaan varmasti.»

»Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan itseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?» Hän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille, joka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin perinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys.

»Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani», komensi Babbitt.

»Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut, että minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.»

»Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on ensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin pian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin hamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle. Sinulla pitäisi olla enemmän älliä.»

»Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän olleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi — — —»

Hän nautti.

Samoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun hän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella selityksellä:

»Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa tapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!»

Mrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä itsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko ajan, mikä suuri ja mainio mies olit!»

»No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun pitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!»

»Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille. Hänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän mietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen ja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin katala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä sinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista rakkausasioistaan!»

Babbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään suuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti vaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken nurmikolla.

Epämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos Myra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut tehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän oli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean nurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi. Me pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.»

2.

He olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten Urheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla. Babbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi Paulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon vanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos nuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten, tietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan kepertyisivät, uskotko?... Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis, tarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan poikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!»

Hän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka ulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat, ja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli sydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina oli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä toteuttamasta hulluja halujansa.

Mutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli runollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te tiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko vai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella. Hienompaa urheilua!»

»Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi hyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä.

»Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi hyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red ants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!»

»Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt.

»Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea väärentämätön _kärpänen_.»

»Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun lasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja hänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen.

»Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei koskaan ollut nähnyt järvilohta.

»Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän niitä maihin aamuhämärässä? Aaah!»

3.

He istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen, uskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten maailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa.

Vaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin tällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa ja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli matkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti: »Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?»

Ahdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi täynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi pojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui neljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama, ohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori nuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt. Vastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat Paul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä rypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia kengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se hyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa, aloitti.

»Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä seikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän kiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!»

»Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin juuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan junaan», nauroi paksu.

Toiset laskivat mielissään lehdet käsistään.

»Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa semmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen.

»Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria kuin rintalapsi ainakin!»

Sitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät oikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki sanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki, Babbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä ihmisenä.

Kuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää, heillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne samalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut määrättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen julisti.

»Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän muuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat, olette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio miespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee meidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.»

»Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen persoonallista vapautta», yhtyi toinen.

Eräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat olivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli asiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin. He katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta, tarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti ulos.

»Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä kovinkaan hyviä.»

»Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?»

»Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.»

Koko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei niissä ole juuri hurraamista.»

»No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin pitäisi, ei lähimainkaan.»

»Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta yksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi lappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta, ovat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän passausta kaupan päälle.»

»Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään ensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se on todella ensiluokan paikka.»

»Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti ensiluokkainen.»

»Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen paikka.»