Part 11

Naiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen vallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille erästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.»

»Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt.

»Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on eräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä Etelämerensaarilla, ettekä te voi _aavistaa!_ Se on kirja, jota ei saa ostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!»

»Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!»

Orville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän kertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän kertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä loppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja rohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen.

Chum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän nauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan nähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman parhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte tuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten parissa, joissa on eloa.»

»Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita ihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua! Hehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.»

»Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson.

»Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi Vergil Gunch.

»Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky arvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa Ford-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield.

»Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista tilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa», sanoi Chum Frink.

»Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole tarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy sanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella runoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin Howard. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain keskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja sivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.»

Orville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät kuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat ohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on valittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!»

»Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden liikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.»

»Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta arvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä ole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa, niinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean kateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan, täytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi, että minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille puhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin sanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä vain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa isä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei hän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän nyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko, joukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi! Niin, kateellisia, kateellisia ne ovat.»

Chum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä eniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte anteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon ja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan aikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen moukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely ja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin hän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.»

Verg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on heikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme taiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä tuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja koettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää, johon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina sanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii saamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota, eikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli siellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja yhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan kivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo — sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo pikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja niillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne maan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi kuin Zenith!»

3.

Niin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin kanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja ruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja etevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili hämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet tunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa tunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä:

»Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti. Minä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä jokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen sitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras jättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla milloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa kirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja onnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua; senhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä miehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on pysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on kirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä miestä, joka on Amerikan _todellinen_ nero? Sitä miestä, jonka nimeä te ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta tulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta ja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa ilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin:

Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — _Mutta_ — näin meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun, joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia.

Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista, sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa!

Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen, joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin tanssiaskelin kuljette elämän permannolla!

_Joko nyt hoksaatte?_

»Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla miehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka, hemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla kokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa: tuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa oikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa _minulle_ ja minä nostan lakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se on hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi ostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano minulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.»

Frink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle tyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista Javelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi päätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta Javelinista. Mitä pidätte tästä? —

»Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla. Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön. Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin _koetat maan viehkeintä vehjettä — Javelin-autoa_!»

»Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.»

Koko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa.

YHDEKSÄS LUKU.

1.

Babbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää huudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta kai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin voima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän kävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita.

Floral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa, varsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei ollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta kaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja keittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että heillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa tuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta lainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että sota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä, että he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia» ilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla rahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty kunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja lopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat puodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa, lukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan ilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota purkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan.

Swansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista.

Koko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa uutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen, liian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin:

»Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta on mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?»

»Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.»

»Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs. Babbitt.

»Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!» raivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen olkapäitään.

»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni, että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»

Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen, paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua, liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta, hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän tehtävään kuului.

Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi. »Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä, kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.

Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin bridgeä.

Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin. Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä tahtoisin päästä pois — kaikesta.»

Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.

Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia» ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen hämillisenä.

Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa kaikesta semmoisesta.

»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»

»Niinkö teen?»

»Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.»

»Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.»

»No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen kanssa.»

»Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —»

»Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?»

Louetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta muuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin unelmiin.

Babbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla valloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin bridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink, pieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan spiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin — se on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.»

Seuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä sukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat alhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin, tehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi ja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän ympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä juoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä.

Babbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon, kun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä.

He istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He hätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa himmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat hengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman hilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin masentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He tuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että ne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi tehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta.

Frink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö yksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus.

»Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät yhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink.

Mrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me olemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?»

»Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä luulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut puolisonsa.

»Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan päntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa», sanoi Babbitt.

»Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson.

»Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun olette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson.

»Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil Gunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen vanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä, tietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi, jos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä itsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.»

»Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla oli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse, jos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista vanhanaikaista moskaa kuin Dante.»

Frink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!... Oi, hymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten henki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa sanoja.»

»Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat, Helvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta. »Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos tässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää saada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen aikaan — — —»

Kopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen.

Hän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana».

Frink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki kopahutti oikean kirjaimen kohdalla.

Littlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa, Messire?»

»Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me iloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi Dante.

Piiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti natistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?»

Babbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita spiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän kuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien luncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista. Mutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä intelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi melkein samaa kuin sosialisti!»

Ei kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa. »Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju, josta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi päästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys valloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö Dante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä.

Kiltti Dante vastasi nöyrästi.

Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — — Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä. Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»

Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»

Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan niin että hän _käsittää sen._ Sano näin: '_Buena giorna, señor, com sa va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor_?'»

2.

Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen: »Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin. — Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen. (»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun Howard Littlefield luennoi: