Part 10

Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat, jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso. Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine, viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti kultalakea.

Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi meren yläpuolella.

"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle."

"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois".

Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen tiellään lepäsivät illan varjot.

"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä:

"Jo painuu päivä, meren aallot palaa, kun iltarusko purppuraansa valaa, ja lännen taivas vielä heloittaa. Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee, niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee, ja sielun kaipuu sadun siivet saa.

Oi, pilven kultalinnat illan taivaan, mä astun hiljaa unten pilvilaivaan, ja illan tuuli minut kauas vie;

Mä autuaitten maille riennän, sinne niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne vain unten lapsilla on unten tie.

On kerran koittava se hetki, milloin myös sadut raukee kuolon uneen, silloin kun elon päivä tekee laskuaan. Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon ja avaa autuaitten levon lehdon, kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!"