Part 9

Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.

Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja vaivaloinen.

Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei päässyt kärryillä eikä reellä.

Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?

* * * * *

Pohjolan kevät?

Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi, joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat -- silloin yhtäkkiä kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi, viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan, kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään, asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina, salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa, rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja kiroaa -- ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin muka olet?...

Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi -- näitä hiljaisia kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin, jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.

Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy ojolla.

Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa ajatustensa kulkea omassa elämässään.

Jänikset?... Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa... Hänestä tuntuu että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa. Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään... Valkoinen kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis jänis, ei... on sittenkin... nyt se taas liikahti... nyt se nousee pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa... eiköhän tule likemmäksi... Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi vihiä...

Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna... Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään... Nyt se taas liikahti -- ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?

Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään -- peijakas: se on sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin, aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka on haavoittunut... se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin väkkärä heittäen katkennutta säärtään... ampuja kolhaisee sitä pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa, hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen -- kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään tarvitse seikkaperäisesti tietää, _miten_ jänis sai surmansa, kunhan vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt mukavaa.

Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella, hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä ammu ainoatakaan laukausta.

Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet salarikolliseksi.

Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä ja samentaa silmiä.

Mikä hänen on -- hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet kireimmilleen...

-- -- -- --

Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.

Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin silmin.

-- Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?

-- Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?

Huomenna olisin lähtenyt...

-- -- -- --

-- Herranterttu, tuossahan on Leijo -- hyvä Jumala: tämäkö nyt on Leijo, minun poikani?

Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.

Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.

Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!

He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.

16.

Kesän riemut!

Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla -- idyllimäiset aurinkokylvyt perheen kesken -- onnen raikkaat ilonhetket täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava erämaa kuni Jumalan yrttitarha!

Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä mielensä mukaan -- _he_ ovat kahden, sillä se kolmas on heidän omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä...

Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen, aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja sapenkarvainen.

Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen haituva elämän haaveesta.

Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha, joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus -- sieluton, armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!

Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.

Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle, niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.

Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo huokasi myös, hänkin näki näkyjä -- jos hänen täytyisi jäädä tähän erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.

Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.

"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit -- siellä on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."

"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme! Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"

Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin, että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä inhoan tätä vanhaa tupaa -- ja minun on ikävä.

-- Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. -- Mutta sitä vartenhan juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme elämän ikävät...ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän päivänpaisteemme?

Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.

Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä, koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.

Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä kohisevan metsän lomitse...

Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti elähdyttää kurjinkin perukka?

Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista. Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.

Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:

Lupaathan Orjo, lupaathan --? Ja aviomies, hurmautuen häntä rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi, kuiskasi vastaan:

-- Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa oman kultansa tahtoa.

Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.

* * * * *

Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön, hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan luottamusta tähän maailmaan.

Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä pelkuriksi maailman markkinoilla.

Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu -- hänen täytyi muristen näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja huvitusta.

Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.

He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa sisälsi.

Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä oli pitänyt! Nyt _hänkin_ saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. _Ei_ tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa, jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä -- nyt sai milloin mieli teki pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin tekivät -- ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle puolisolle.

Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen, mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä, avuttomia olentoja.

Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä, kultakutrista tyttöä...

Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana -- se asia täytyi jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennyt _miten_, mutta jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla avioliitossa.

* * * * *

Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.

Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli paikoillaan, kului paljon aikaa.

Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä. Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat, vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan -- ihminen tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin suhinaan.

Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan tiennyt varmasti.

Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden. Enempää ei tarvittu.

Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin -- poltot olivat alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.

Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään, jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta, puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin, hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan -- juoksemaan kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin Sven Tuuvan sisar -- päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? -- aviomies ei voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi -- hänhän, aviomies, oli syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa...

Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki elämästä ja kuolemasta -- missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään oli kysymys Jumalan laeista.

Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista -- tänä hetkenä tyttö olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.

Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille, ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa -- kuinka kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei ihminen tunne silloin kun juna kulkee!

Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa. Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna... jos vain kerkeää sen muurien sisään, niin on onni pelastettu...?

Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten siskon käy? miten siskon käy?

Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta kohtaan, ettei _hän_ koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon, jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä... Kuinka iljettäviltä ne nyt tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli tulossa maailmaan!

Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti -- kuinka hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa, oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?

Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön kuin kukkaisen.

-- Miksi se on pantu koteloon?

-- Ei pysy muuten lämpimänä.

-- Kenen se on?

-- Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.

-- Ja siitäkinkö tulee ihminen? -- Kätilöneiti naurahti ja koppasi lasiarkun toiseen huoneeseen.

Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas kaupunkiin.

Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui hänen silmissään suurina heilahduksina.