Part 8

Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä vaimolleni ja _hän_ on ne pitänyt hyvänään -- miksi ei hän siis saisi kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä? Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä. Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.

Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.

Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että _jos tahdomme olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa_. Sekä mies että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka _täytyy_ elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat: siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.

Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa toista enkä itseäni.

Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa -- siinä koko kristillinen totuus.

Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam, esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan "itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon avioliitto näkyisi olevan parempi.

Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä. Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.

Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni, mutta -- olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyä _Jumalani_ edessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta, mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on itsekkäisyyttä?!

Kuule Mirjam, _jos_ emme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa, niin siltä varalta sanon muutamia asioita -- -- -- (seurasi joku "viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä. Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.

Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset "rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren -- aalto pyyhkäisee minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön, harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut matkien esi-isien henkeä.

Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:

Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää, mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja. Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan...

Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että sinun suhteen.

Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?

Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet niin kaukana. Ja lapsi rukka -- myös. Koetan repiä teidät kummatkin synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni aikakausi kaikissa suhteissa.

_Orjo Korelius_.

Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.

15.

Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.

Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.

Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella, uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi kolmiosainen akkuna... Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja keinutuoli... Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.

Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:

Rakas mieheni!

_En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa_. Mutta vasta sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut oikeassa vai väärässä!

Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:

"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä sanoilla:

Lämmin ja uskollinen suudelma

omalta Mirjamiltasi.

Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja vihdoin sen saatuansa rauhoittui.

Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli maininnut...

Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli hullu!

Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen, sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten, lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa -- mutta Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.

Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä ylpeyttä?

Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?

Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?

Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia, varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin. Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.

Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa, kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan, mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut ympäristöään vastaan... J.n.e.

Mirjam yhä ikäänkuin _vaati_ lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei -- vastoin kaikkia laskuja -- yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin pelotetuksi.

Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan, kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi! Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli -- tiukalle ottaen siksi paljon vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni pitää, niin sovinto oli mahdoton.

Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.

Hän muisteli _suloisia hetkiä_ Mirjamin ja itsensä välillä ja kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan, mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.

He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!

Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!

Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.

Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.

Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.

Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.

Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla -- hän näet vedätti vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin. Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.

Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa hiljaisesti alistuvainen tunnelma.

Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille, joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo, lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.

"Soi vienosti murheeni soitto, Soi kauniisti kantelo soi, Mut hellemmin heläjä hälle, Joka murheen mun rintaani toi!"

Niin -- kirjoitti hän -- Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja sinut kokonaan ymmärtää... että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit. Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme, jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät, ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa, joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa... sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli _se tyttö_, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti kaihoavan sulhasen sylissä.

Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi. Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi himoitsin päästä!

Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi... en muussa kuin yhdessä suhteessa... että et minulle koskaan ollut ollut kova... ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän toverisi karkeus sinussa on kasvattanut -- uhkaa ja ylpeyttä ja kostonhalua ja erilleen pyrkimystä -- kuten minusta _nyt_ näyttää. Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka ei ikinä palaa.

En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä minulla sinusta on -- nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän, mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä kuvassa -- sitä et itse koskaan ole arvannut -- ei muut sitä ehkä näe, vaan minä... Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon _tahdoit_ luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.

Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty... minä itken ruusuja, kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan... itseäni itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.

Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan viettää, jota nyt täytyy viettää?...

Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi arimpiin sydänkerroksiin.

Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta -- sellainen isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois -- sydän verensä oma...

Hyvästi!

P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi -- kuuletko, välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni, anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"... sen pilkotus siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla: Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata olla ja elää!

Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon hermojännitys kohosi korkeimmilleen.

Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta pois...!

Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala lähinnä."

Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne rakkaalla kädellä järjestettyä... sinivuokko-rukat sammaleeseen ja sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!" Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa -- vaikka hän tunsi ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli pistänyt lahjojen sekaan.

Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. -- Orjo! nyt on syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria, ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen saatuamme tulemme luoksesi.

Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee. Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo: antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät ja kellertävä esiliina.

Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.

Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen, kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät, sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme -- sinä ja minä -- me taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme elämässämme rauhan.

Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.

Keväinen suudelma

_Tytöltäsi_.

"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä syvimmässä, kuinka _oma_ Mirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.

Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.

Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!

Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen synnyttäjää.

Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!

Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena takaisin Mirjamille.

Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?

Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee, silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!

Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa? Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?

Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki tuokoon sinut takaisin!

Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!

Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä. Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!