Part 7

Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi! Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa! Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut johtopäätöksen -- hän on luonnostaan sellainen -- -- --. Vaan luonnostani minä _en_ ole umpimielinen, katkera pettymys on minut siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua, jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa, ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja yksi sen elinehtoja.

Oletko _sinä_ minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle. Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin kirjeessäsi itse käytit.

Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä tehnyt, niin olen katunut.

Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin _sinusta_ saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut sinulle kaikki puhua -- vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. -- Miksi? Siksi että sinä olet _liian avomielinen_. Olet paljastanut minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen -- muut häpesivät, et sinä. Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja -- hän sanoi katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti. Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni --!

En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta kylillä.

Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta pyytää ja vaatia? Jospa _siitä_ olisit kirjoittanut!

Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemme _enin_ kärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet että _sinä_ siitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi, sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta voit ajatella, vieläpä vaatia että _minun_ velvollisuuteni on kaivaa ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja -- sehän on elämäni suuri salainen toivo!"

Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaa _mies_ ja _lapsi_, minun, vaimon, piti olla _sielun lääkäri_ ja _hellä puoliso_.

Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?

Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana) esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin! Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.

Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen? Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden kutistuu -- sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja senjälkeen seuraa -- oppositsiooni.

Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!

Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.

Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani, joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?

Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta, voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.

Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.

Odotan.

Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan, jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?

Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.

Jos minua _oikein_ ymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani... Jos minua _oikein_ ymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon sinussa ja itsessäni -- toistemme avulla.

Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi pois puhaltaa.

Näin kirjoittaa

_odottava vaimosi_.

* * * * *

Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.

Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui aviomieskin kynäänsä.

Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.

Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen vaikutelma -- mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt sinulle seuraavanlaisen vastauksen:

"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."

Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki -- siinä on laki ja profeetat.

Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että koettaisit olla minulle hellä toveri -- ja varoisit ärsyttämästä minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.

Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto ja terve järki.

Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään -- paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin sanoen mielitekojasi -- ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla puhuen.

Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi; jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa, milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena rauhanhierojaa vastaan.

Et ole _voinut_ antaa anteeksi!

Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan. Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin. Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna. Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan oikeaa rakkautta.

Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin -- minuun ne vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut tapahtuneita mielenosoituksia -- terve järki ei myönnä enempää, itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana. Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta -- se on kuvittelua. Me olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa ja nauttia lepoa.

Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen. Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta, vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen syvimpääni myöten katkeroitunut.

Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle kuin toisetkin...

Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on otaksuma että voisin _sellaisista_ kirjeistä kuin viimeisesi ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.

Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni; todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut. Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan. Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla sen syliin, jota parempaa ei kohtalo _sinulle_ suonut; vaikka luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka pidän sinua niin kehittymättömänä? -- monta kertaa olen salaa iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.

Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen "nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita, mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen ulkonaisiin ilmiöihin -- minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi tullut, mikä nyt on tullut.

Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, _millä tavalla_ vältät vaaran --? Huono lienen ollut, mutta en koskaan niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä perhe-sovinnaisuuksien orja.

Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista. Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni -- eikä se suinkaan ole mitään onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari, niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon virkaan pyytää -- talonpojilla se kyllä on tavallista.

Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman markkinoilla).

Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta _sinä_ olet kuin poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa...

Tällainen erilläänolo, kun kerran _työnteko häiriytyy_, ei enää lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa? Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään... Työssä ja eteenpäin pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket kääntyvät nautinnoksi.

Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen, siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa... Se ei tulisi maksamaan kuin enintään... Täten voisi ajatella saaressa asumista _kesällä_. Mutta -- kirjeesi tuli -- ja nyt en tiedä... Taisi mennä kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja yksin ei minusta ole... Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki "isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun _on_ eroaminen, jos herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin -- sinä muistat -- en silloin halunnut eroa _etkä sinäkään_. Parantumista vain molemmat kaihosimme!

Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista, vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua. (Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi polttopisteisiin. Minä _olen_ ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin _vaarallista_ ole kuin miksi sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin. En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun, miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua. Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria numeroita pienistä asioista.

Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän _ei pitäisi_ asua kummankaan sukumme piirissä -- minä myös siitä kärsin. Vaan elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä paremman puutteessa näilläkin maisemilla.

Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla... Ja kun tuntee että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa viimeisiin asti... Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan. Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut ja lintumetsät...

Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?...

Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä: En tiedä! _En tiedä mitä nyt on tehtävä_.

Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa -- ja yöt -- niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen, sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta tuo vapauden vaaliminen... Jumala suokoon menestystä, sanon vain.

Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan. Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua oikeutetusta surusta.

Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska, kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian! Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa ettei se saastuisi -- huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee -- --

Yöpuoleen sam. p:nä.

Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti. Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa, joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain odottavasi -- että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti. Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin. Odotan sähkösanomaa.

9 p. huhtikuuta.

Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani. Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"

Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.

Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs arvostelu.