Part 6

"Siksi että kärsin... siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän... ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin _hän_ (minä)" -- niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä, ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua. "Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen... käsite, jota toinen salaa pilkkaa." -- Luuletko että "vaimoparkasi" -- nuori elämänhaluinen nainen -- olisi voinut rinnallasi elää ja sinun taisteluihisi osaa ottaa -- ainakin kärsimällä -- jollei hän sinua olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun hermopuuskiasi en ole koskaan -- oman elämäni uhalla -- _tahtonut_ ymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi -- ja kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat olleet, mutta on niitä sentään ollut!

Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia.

En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta, Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. -- Orjo! Minulla olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä, tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!

Rahakirjeesi olen saanut.

Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,

_Mirjamiltasi_.

14.

Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä olivat sattuneet vaimon sanat: "-- -- -- mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."

Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. -- Vihdoinkin alat hiukkasen, hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinun _kannattaa_ puhua ja kirjoittaa! Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen. "Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa, erotettuna, erinneenä...

Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan: "Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."

Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto että _sinä_ et kirjoita, vaikenenpa tai en... Minä olisin tahtonut että juuri sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi. Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan perhettä... Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.

Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen edessä, jota ne koskevat? Niin olen _minä_ alati tehnyt ja jos siitä lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä väitän.

Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olet _tarkoituksella_ minua kiusannut ja ärsyttänyt -- vastoin parhainta tuntoasi? -- mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla! Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen toki minäkin itkenyt... Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.

Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaan _tahtonut_ ymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.

Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja poistamista haluavana -- on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja hellä puoliso -- suuret, runollisen suuret vaatimukset -- mutta ne näyttävät syvälle minuun juurtuneen.

Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla. Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!

Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme ovat ilmenneet, ovat -- pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien -- aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.

Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä, elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani useinkaan ole kanssani -- en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan; _hän_ oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä kuin metsän sinipiika... hän -- minun vaimoni -- minuakin varten, samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis -- se ei ole synti, se ei ole ruma ajatus."

"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut uhkeudellaan ja on kuin morsian..."

Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?

Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista vastustamaan."

Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi -- herää ja ala uusi elämä.

-- -- --

Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda katkeruuden maljan pohjaan asti.

Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään, vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme! Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista -- -- --

Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne vain ovat rehellisiä.

_Koetan olla kirjoittamatta_ siihen asti että saan sinulta vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti, paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.

Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman sinua!

Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma sinulle hyljätyltä

_Orjoltasi_ (jos niin uskallan sanoa.)

Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.

Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia -- "saisi olla teidänkin kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi -- vaan _sen_ puheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan." Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia, niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja mannaryynipuuroa. -- Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä sinua etsin."

"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? -- Minulla olisi niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"

Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta. Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä sen oli saanut. --

Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.

-- Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.

Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista

_Mirjamiasi_.

Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan "vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui kynään.

"Etelästä" toisena vaalipäivänä...

Rakas Mieheni!

Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa. Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta, koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien päivien kuluessa -- ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä -- enemmän kuin ennen -- respekteerata? -- -- --

Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa -- ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä vasten ja pieni suu on puoliavoinna -- tekee mieli painaa huulensa suuta vasten, vaan ei henno herättää.

Minä kaipaan sinua useasti -- itkin äsken yksikseni -- jos sinä sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella -- vaikka on kauheaa katsoa elämää silmiin -- paljon helpompi on elää päivä kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa -- ja luulen, Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy ajatella että tämä aika on meille koettelemus -- jos me sen läpi pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisi _sille_ arvon panna, kun se on taistelulla saavutettu -- on taisteltu omaa pahuuttamme vastaan. Paljon se meiltä vaatii -- kunpa oppisimme ymmärtämään, miten meidän on elettävä, _nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisia_ emmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä mennyttä. Pitää huomata itsessään viat -- ei niitä toisesta etsiä -- vain yötunnelmia nämä -- tuttuja sinulle.

Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua -- kiitoksia, isä kulta. -- Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä -- niinkuin ehkä jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.

Sinä purat ajatuksiasi _oman-kodin_ suhteen. Olenhan minäkin puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä, kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole -- siinä emme muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus. Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut minun kanssani -- sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o. luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?

Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta menköön -- älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt -- mutta kun sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita -- vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.

-- -- Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua, kultaseni, niin nukuttaa -- suo anteeksi -- ettei kynä tahdo kädessä pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan sanoa?"

(Olen niin vihainen noille siunatuille _kun_ ja _kuin_ sanoille. Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä. Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset niille keksineet -- meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).

Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä kuoppaposki ja punahuuli poika!

Syleily Orjolleni

_Mirjamilta_.

Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. -- Viime yönä kuutamossa saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka johtuu sinun kaukanaolostasi...

Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys -- tämä erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et ymmärrä...

Rakas Mirjam! Terveellinen on ollut meille tämä pieni erillään-olo, mutta älköön sitä jatkuko enempää kuin tarvis vaatii. Ajat ovat siksi levottomat että mitä tahansa voipi tapahtua -- miksi emme siis kiiruhda yhteen? Ja miksi emme vielä toistaiseksi saata tavata toisiamme täällä, jonne kohtalo kuitenkin on niin paljon kalliita muistoja meille säilyttänyt? Täällähän lempemme syttyi kevätauringon paisteessa, kevätpurojen solinassa, täällähän kultapoikamme ensi kuukausiaan eleli. Minä onneton en tosin voi sinulle vielä tarjota omaa kotia sanan aineellisimmassa katsannossa, mutta ehkä sinä minun avullani osaat asiat niin järjestää että sellainenkin saadaan...

Etkö voi lähteä matkalle jo nyt heti tämän kirjeen saatuasi? Ihanat kevättalven päivät -- hauska matkustaa. Minä siirtyisin kulmahuoneeseen ja sinä saisit Leijon kanssa asua tässä aurinkoisessa salissa... Appesi ja anoppisi ovat jo pari viikkoa olleet poissa ja yhä viipyvät yli pääsiäisen. Mamma rukka lähtiessään ihan itki valittaen että sinä muka olit täältä paennut siitä syystä että pidit häntä, anoppiasi "kavalana ihmisenä." Niin ne vanhat ymmärtävät meitä nuoria! Mirjam, Mirjam, mitä olet tehnyt? Pistäydy vain Helsingissä, jos haluat, mutta älä tuhlaa, ottaa niin lujalle saada lisää rahaa.

Jos ei sinun sielusi jano vedä sinua miehesi luo tänä keväänä, niin minulla ei ole mitään sanomista! Vaijetkoon silloin kieli ja kirjevaihtokin, joka ei näy kannattavan, kuten luulin.

_Ei minusta ole avioeroon_, älä sinä ikinä sellaista usko, vaikka ihannetaistelussani tulenkin sentapaista kuvitelleeksi. Tulkoon ero luonnollisesti, jos tulee, ei näin väkinäisesti ja väkivaltaa itsellemme tehden. Vai kuinka? Rientäkäämme yhteen uudella onnella ja uskolla, tuli mikä tuli! Hyi kuinka tämä jo maistuukin iljettävältä: neljä kuukautta -- yksi kolmasosa vuotta jo erillään.

Täällä me yhdessä päätämme sitten, mitä on tehtävä, täytyykö miehen leipänsä tähden "tuppautua vaikkapa siihen virkaan, jota Juppiter vihaa." Kun ensin saisi sielunsa siivotuksi, niin sitten pyrkisi vaikka kuivaksi kuvernööriksi! kirjoitti Orjo.

Ole varovainen junamatkoilla! lisäsi hän kuvitellen jo vaimonsa matkustusta.

Toimintaan Mirjam ja viisaaseen ratkaisuun. Jos tulosi jäisi kesään, niin menisi kesäkin erossa -- tässä tulee mies hulluksi eikä saata tehdä mitään. Älä kuuntele rouva Starckin kieltoa -- tai ehkei hän kielläkkään?

"Jos aijot olla naimisissa" j.n.e. Jään nyt odottamaan pikaista tietoa, rahaseikkojen älä anna häiritä tuloasi -- ne selviävät kyllä. Oi kunpa en tarvitseisi saada murhaavaa tietoa! lopetti Orjo juhlallisesti ja mieli liikutuksissa.

Kevät oli tosiaankin mennyt hänen päähänsä ja huilannut koko miehen niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin oman hillittömän kaihonsa!

2 p. huhtikuuta.

Rakas Orjo!

Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin houkuttelevaltahan se kuuluu.

-- Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin. Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä käsityksen sain siellä olostani -- "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua, mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi, sinä, sisaresi ja veljesi -- he ovat _omassa kodissaan:_ minä sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla. Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi keskellä. _Vaikuttaako_ se minuun?

Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi. Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten ole vähän kehittynyt -- myönnän sen täydellisesti -- vaikka sillä hetkellä kun sen _häneltä_ kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän hyväksymisen luin -- niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä, minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa: "miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima, koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!