Part 5

Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. -- Olemme saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee", sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi. Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat. Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna. Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.

Kysyit tavaroistamme siellä -- läpikulkukaupungissa. Kävin niitä katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa. Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti, kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta. Kultaseni, kuinka kauvan?

Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily

_vaimoltasi ja pojaltasi_.

Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.

13.

Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän synkässä korvessa.

Lumen ja pakkasen maasta

24 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Vihdoinkin lensi kirjeesi lumimyrskyn halki tänne korven hirveään yksinäisyyteen.

Kaksi viikkoa ja kaksi vuorokautta olin alati tuskitellut, kuinka perille pääsitte. Kirjeestäsi ei käy selville, onko lapsi terve ja oletko itse?

Sen että tunsit sielun kouristuksia niitä hyljättyjä huonekalujamme katsellessa, sen minä, kultaseni, liiankin hyvin ymmärrän. Mutta älä koskaan enää niistä puhu -- puhu kaikesta muusta, mutta älä niistä hyljätyistä huonekaluista ja särkyneestä taloudesta. Se on roskaa nyt puhua niistä -- meidän kesken. Ymmärrätkös? Epätoivon vimmaan virittää vaimo sen miehen, jolle ei omantunnon eikä Jumalan tuomio ole kylliksi rangaistusta... Parhainta tarkoitit, mutta älä luule että minä sekuntiakaan elän unhoittamatta meidän yhteistä kotia.

Otetaan asia puhtaan järjen kannalta. Jos laiva on karille tarttunut, niin se tietysti on karilla, mutta mitä me, purjehtijat, siitä toisillemme valittelemme. Lempo vieköön: _elämmehän_ vielä eikä myrsky meitä kumpaistakaan ole mereen huuhtaissut. Olojen mukaan asettukaamme ja tarkastakaamme tyynesti, miten tästä on selviydyttävä. Ruikutukset pois.

Emme liene ainoat, jotka kärsimme. Kunpa oppisimme kunnialla kärsimään, mitä kärsittävä on.

Verta vuotaa sydämeni elämänpettymyksestä, mutta kun tyynesti ajattelen, niin on asiain tila aivan luonnollinen. Tiedät, ystäväni, että minä askaroitsen aamusta iltaan -- enkä kuitenkaan saa rahaa. Laiskaa ei minusta ikinä tule ja onhan sekin jotain...

Älä nyt kultani hätäile -- nöyrrytä mielesi äläkä minua kaikista huonoimpana miehenä pidä, sillä se on sielullisesti vaarallista.

Jos ei avioliittomme tätä kolausta ja sumua syysyössä kestä, niin sen täytyy raueta, vaikka sydämet verta tihkukoot ja elämä kuinka kamalalta tahansa tuntukoon. Pessimistin muuten sopisi toivoa elämäntoverikseen -- optimistia. Sinulla on Leijo -- minulla ei mitään. Jos tietäisit, miten kirvelee sinun ja kultalapseni kaukaisuus! Koeta ymmärtää minua ja jää tällä kertaa hyvästi, rauhoitu, rakkaani, ja järkeenny...

_Orjo_.

Orjo kultaseni! vastasi Mirjam. -- Onpa tässä kestämistä itselle kullekin. Syödä vieraan ruokaa, asua vieraan huoneessa, josta ei tiedä minä päivänä ulos ajetaan. Niellä kaikki, salata kaikki, olla tyyni, vaikka kuinka sisässä kiehuisi.

Kaikissa tapauksissa on rouva Starck ihmeteltävä ihminen, uhraa oman mukavuutensa muiden tähden, aina muista huolehtii, ottaa sydämestään osaa toisten iloihin ja suruihin. Ei hän ole sinullekkaan katkera.

Leijo on terve ja virkku. Istuu jo aivan itsekseen lattialla ja kiipeää pallia vasten seisaalleen. Muka itsekseenkin nousee ylös niin että panee kädet ja jalat lattiata vasten ja muun ruumiin nostaa kohoksi ylös ja on niin hullunkurisen näköinen siinä asennossa. On minusta monessa suhteessa hyväkin että hennoin heittää sinun kotikyläsi ja saavuin rouva Starckin luo neuvoja saamaan pojankin suhteen. Dietti on tietysti uudestaan järjestetty, poika saa omena- ja taatelimuhennosta ja riisi- ja kaurapuuroa marjamehun kanssa ynnä maitoa melkein saman verran kuin ennenkin. Nukkuma-ajat ovat myös eri tavalla järjestetyt, päivällä klo 10 ja illalla klo 6 sänkyyn ja aamulla klo 6 -- työhön.

Rakas Orjo! Sain juuri kirjeesi, jota olinkin levottomana odotellut. Eihän meillä ole hätää, kun terveinä pysymme. Täällä saamme olla, jos tahdomme, ainakin kevääseen asti. Sitten voin matkustaa kuukauden ajaksi entiselle kotiseudulleni ja jos sinun saaresi uusi tupa valmistuu, niin muutamme _sinne_ kesäksi ja elämme "kilin maidolla." auringonpaisteella ynnä kalalla, jota minä paraikaa opettelen valmistamaan -- seitsemällätoista eri tavalla.

Leijo pyörii lattialla ja nauraa aina kun sivu menee. Poikanen ilmaisee hyvää tuultaan omituisella kurkkuäänellä -- samalla kuin sinä "kukko kiekua." Junamatkalla hän sai liiasta kuumuudesta yskän, joka nyt sentään on lääkitty vatsakääreillä. Huusi se lapsi niin katkerasti että vedet silmistä tippui ja minulla kävi niin sääliksi. Olen pitänyt vielä tähän asti niitä kääreitä rouva Starckin määräyksestä, mutta aijon heittää, koska poika niitä niin pelkää ja huutaa kun pesuvadinkaan näkee ja jos jonkun kerran pääsee ilman niitä, niin kiljuu ilosta ja hokee "itä -- itä" -- ylin tyytyväisyyden ilmaus Leijo-pojallasi. Leijo osaa jo ottaa kahdella kädellä kaulasta, kun pyydän, ja jos sanon: "suutele äitiä", niin nuolasee poskea ja suuta hyvin sievästi. Kiipeää aamuisin viereeni, kiertää kädet kaulaani ja on niin äärettömän suloinen. Sydäntäni viiltää kun sinä niinä hetkinä mieleeni tulet.

Olen iloinen että se L--, joka sinulle kirjoitti niin terästävän kirjeen, on samaa mieltä kanssani mitä pikkupolitikoimiseen ja kotipitäjäsi sivistämiseen tulee. Rakas Orjo! Minä sanon nyt vielä viimeisen kerran -- enkä koskaan sitten sano, jos niin tahdot -- heitä politiikka huonommille, henkisesti köyhemmille, tyynemmille sieluille. Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, teet tahallasi syntiä luontoa vastaan ja se se sinua nyt rankaisee. Heitä pois ajoissa -- minä rukoilen sinua sinun itsesi vuoksi. Etkö näe että se tuo turman sinulle ja -- meille. Lyö kädellä pöytään ja toisella otsaan ja sano: Jumalan nimessä minä sen hiiteen heitän. Olen saanut siitä jo kylliksi. En saastuta enää sieluani, aika heidätkin opettaa. Huutakoot ja haukkukoot, olkoon se heidän virkansa. Etkö näe että tuo kirottu politiikka astuu sinun ja sinussa asuvan Jumalan ihanimman lahjan väliin. Luonto kostaa.

Rouva Starck on käymässä H:ssä ja minä olen muka emäntänä. Tänne jätetylle sairaalle täytyy laittaa ruokaa 5 à 6 kertaa päivässä...

Leijo nukkuu, täällä on niin rauhallista. Olen lukenut Ahlgrenin Fru Marianne, Paulsenin En Digters Hustru, Jonas Lien Et Samliv, Ibseniltä jonkun näytelmän rouva S:n kanssa, ja luen paraikaa Strindbergiä. Täällä on myös Hilligenlei.

Sano äidillesi sydämellinen tervehdys. Olen päässäni kulettanut koko ajan hänelle kirjettä -- kyllä hän tietää, kuinka kelvoton olen kirjoittamaan. Ole ystävällinen äidillesi, se tekee niin hyvää äiti-paran sydämelle, kaikessa hän sinua ajattelee, Jumala häntä siunatkoon.

Älä nyt loukkaannu Poikani. Lämmin syleily _vaimoltasi_ ja pieneltä pojaltasi.

Kiitos Mirjam _oikeasta kirjeestäsi!_ vastasi Orjo tähän kirjeeseen, lisäten heti perään: rahaa lähettää, sillä taskussani on ainoastaan yksi markka ja velat yhä kasvavat. Mirjam rakas: Sinun täytyy nyt kestää, tuntukoon miltä tahansa. Sinä et aavista, miten _minun_ sieluni tila on. Mutta jos me molemmat valitamme, silloin ollaan hukassa. Olen sinulle aikonut joskus kirjoittaa vakavammankin kirjeen, joka koskee meitä henkisen avioliiton kannalta. Sinun mentyäsi näet yökaudet mietin menneitä tekojani, joita ei voi enää tekemättömiksi saattaa. Tässä elämässä on tärkeämpääkin kuin raha ja koti. Ja ne, nuo menneet tekoni, tai niiden merkitys -- se on ensin ratkaistava. Lyhyesti: minun hermoraivokohtaukseni kuinka ne voivat taata sinulle elämän? vaikka rahaakin vielä saisi? Ja -- jos en _minä_ parane? Tokko minua ymmärrät?

Sinulle ja Leijolle suruisin, suloisin suudelma

_Orjolta_.

Muutamia päiviä myöhemmin perheenisä jo ilmoitti vaimolleen pian saavansa hiukan enemmälti rahaa. Johon Mirjam vastasi, yhtä lyhyellä viestillä kertomalla miten Leijolle tuli hampaita ja miten poikanen jo oli tutustunut "Rebekkaan."

Sitten seurasi tällainen kirje.

Lumen ja pakkasen pitäjästä 14 p. helmikuuta.

R. M.

Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä, painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne joutuneetkin -- mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä tavatakkaan?...

Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin... silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen... ja siinä totuus, jota ei voi peittää... Onko mahdollista että minä, joka naisesta _niin_ haaveilin ennen, olen _sellaiseksi_ tullut? Eikö se ole unta vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä olen ollut... Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on vaikea kestää... Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!... "Kuinka minä häntä syleilisin, jos hän _tällä_ hetkellä olisi tässä ja koettaisin korjata..." Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä -- sama kurja näytelmä... ja hermokohtaukset...

Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu? Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä... siispä olen mennyttä miestä... mutta... Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella, etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja tunnustaa?

Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä... Jospa tässäkin, siis... Tietysti näen! Näen... Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä painimesta se riippui se ja sekin... räjähdys. Minä olin kyllä siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni _siihen_ koskisi... mutta, hän, se suun lapsi, meni koskemaan... Ei uskonut, ei aavistanut, että _niin_ hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten: eikö hän minua usein ärsyttänyt, _tahallaankin_ ärsyttänyt? Ja minä olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin, ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta -- mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka tahtoo masentaa pahuuden?... Jos syy kokonaan olisikin minussa -- olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta kaksi? _Hänellä_, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä _hän_ niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään. Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään tulivuori. Kuka tekee?

Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden särkyvän... ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi että olen... jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat -- niin ei sitä eikä sitäkään olisi tapahtunut!"

Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän -- naista vaan. Mutta minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole? Ei, se on valhe _Sellaisia on_. Sellaisia on, jotka osaavat varjella perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.

"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet toisen niskoille?"

Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse. Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä -- se ainoastaan on henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?

"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan. Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin rekordeja saavuttanut."

Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?

Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on tietysti oikeassa, mutta rouva Starck -- on myös väärässä. Ihanteihin nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle -- terveellistä."

Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla -- oma itsensä!

Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.

Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää -- eikö tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?

"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"...

"Kuinka sinä, Mirjam rakas..." Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta ja yhdestä yöstä."

Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.

Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?

"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin... sillä puoleksi luopunut on hän jo nyt!"

"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"

"Ja minä -- johonkin toiseen naiseen?"

"Vaikka ei sitä ole."

Hirveätä puhetta tämä -- hermojako taas.

Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on alentavaa, sanoo samalla järki.

Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!

_Orjo_.

Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton. Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.

_Rakas Mirjam ja Leijo pieni!_

huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.

Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista, mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut? Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen, jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon sielunliikkeitä, tekee laskuja -- mutta tekee myös vääriä laskuja, on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on. Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta, lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta... ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella -- tämä lienee minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista janoa.

Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa? Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?

Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan -- miksi, rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon! Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että auringonpaisteella... Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt, täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin... siksi olen väsynyt, ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat. Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni siellä meidän hyljätyssä kaupungissa... minä muka olin ollut sankari ja nyt se muka muistetaan... mutta kun saaren tuvasta mainitsin, alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa -- sinusta ei ole tänne -- se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä että milloin se rouva sieltä tulee... Nyt en jaksa. Oh näitä öitä, sinä poiskarannut lintu...

26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole ainoatakaan nuorta naista -- eikä lasta, joka ilahduttaisi.

Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon itselleni: _Leijon_ sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä, pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni tienraivaaja... Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani...

Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha, jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus... Yötä päivää haudon, kuinka saada lisää rahaa... tietysti minä rakennutan tänä keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja silloin -- oi ystäväni!

Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani. Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.

Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?

Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko, joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?

Suudelma surevalta

_Orjo mieheltäsi_.

Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa -- kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."

Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.

"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "-- mikä on syynä etten ennen ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita. Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan. Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."