Part 4

Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.

"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.

Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.

Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa varjoa...

Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva lapsi oli sitova heidät -- Orjon ja Mirjamin -- yhä lujemmin yhteen ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen perheonnen tieltä.

* * * * *

Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas; jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani pois... Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin, joskohta lääkärien huostaan.

Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika polo, tuntunen?

Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?... On pikkuinen mökki järven rannalla. Kultainen mökki -- kaukana, kaukana maailman riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne -- jossa Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa enempää.

Sinä mun -- minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta se? Me joimme jumalien juomaa.

Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa, nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?

Potkiiko _se_ veitikka?

Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät, kirkkaat ja puhtaat, ja -- kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!

Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja painan hurjasti poveani vasten.

Sinä tunnet sen!

Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.

Pikainen tervehdys

_Orjoltasi_.

Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli tapahtuva kolmen päivän perästä. -- Viivy sinä vaan, luulen ettet myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti: Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot. Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.

Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.

Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa? Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta siellä -- täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.

Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä, vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä, sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa -- ilman sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.

Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni, minua niin rakastaisit!

Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.

Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman, jossa sielu ja ruumis yhtyvät.

_Mirjam_.

11.

Lapsi tuli.

Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja esi-äitiensä syntein anteeksiantamus... Ja miehestä, uneksijasta, tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.

Äsken vielä lapsia molemmat -- nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan -- nyt ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella. Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.

Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden -- kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.

Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.

Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi syvyyteen ja laiva harhaa karille.

Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.

-- Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.

-- Niin. Suutele minua.

-- Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.

-- Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.

-- Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.

-- Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon ja Mirjamin välillä...

-- En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niin Leijoon että unhoitat minut.

-- Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä et saa koskaan nukkua eri huoneessa.

-- Ohoh.

-- Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.

-- Mutta onhan sinulla lapsi.

-- Ei se ole sama.

-- Mutta työn vuoksi.

-- Kyllä minä järjestän.

-- Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin...

-- Annas kun suutelen sinua.

-- Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun ainoita rahojani tuhlaamaan?

-- Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!

-- Ja sinä pikku veitikka!

-- Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet käännä selkääsi...

-- Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin turvallista.

-- Niin se onkin. Vaan kun sinä -- sillä lailla...

-- Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.

He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa: äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.

Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet, jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.

Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt -- niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."

"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset. "Imetettäneenkö äidin maidolla?" -- "Ei kuulu äiti voivan." -- "Sääli niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" -- "Silloinhan siitä vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.

Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan, ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen, käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan, järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä, naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.

Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa, vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä menikään.

Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo -- oh, kuinka hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta --?

Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta --? Miksi kaikki sentään oli näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän, Mirjam, oli antautunut miehelle?

Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen, vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan -- Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää huolettomasti ja onnellisesti...

-- Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle hankkia kaikkea, huokaa mies.

-- Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki niin puutteellista... Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen...

-- _Ihmistenlainen!_ huudahtaa aviomies kiihtyen. -- Taas sinä käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi, puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan! Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.

Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa voileipää -- ja olleet onnelliset.

-- Mirjam, muistatko...?

Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti, unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä kukkaset kedolle.

-- Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä -- minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen aviomies.

Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.

Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.

-- Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.

Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen, naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:

-- Jos ei Leijoa olisi...

-- Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.

-- Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.

-- Tahtoisit tietysti olla mies?

-- Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!

-- Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?

-- Pyh!

-- Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään kuin nainen ruumiissaan.

* * * * *

Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi. Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut, kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä -- ja tahtoivatkin kulkea -- elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.

-- Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi kotiin asumaan.

-- En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut siirtymään sinne.

-- Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?

-- Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä... missään.

Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten kaupungissa ja maalla.

Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi hermostuksensa.

Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, -- sanoo vaimo. -- Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä myrkyllisemmäksi.

-- Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, -- minä en ymmärrä itsekään mikä minuun menee... sen vain tiedän että silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä, työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä _minä_ pidän hyvänä, minä tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin... En osaa selittää.

Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen tarkoituksessa... Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.

-- Kunpa sinä itse sen muistaisit --!

Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.

Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.

Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä, lapsi sylissä.

Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan kevätmetsään.

12.

Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille, kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä -- silloin alkaa vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia ei kenties ole olemassakaan, -- ja hän tietää ehkä itsekkin sen -- mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka ei ole _hänen_ sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin, kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa -- mutta ei tahtonut taipua miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.

-- Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

-- Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten lapsen pukemisessa.

-- Jättäisit edes Leijon tänne!

-- Ja sinäkö hoitaisit?

-- Niin, yhdessä muiden kanssa.

-- Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös -- että onpa äitiä, kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät -- Mirjam läksi. Orjo saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi, miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja pelko. Irti isästä, irti isoisästä -- sehän oli suuri synti...

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran, joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?...

* * * * *

Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa kouristi kaameasti sydäntä.

Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui -- nukkui ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen -- onneton lapsi!

Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki mitä Orjo oli kirjoittanut:

_Matkakirje Mirjamilleni_.

Minne kulkenetkin -- sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta. Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä. Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.

Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus -- kas se on meidän tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.

Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa me myrkyt liiaksikin tunnemme.

Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme -- oi tehkäämme siitä itsellemme jotakin pyhää.

Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon vakava opetus.

Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen ajatus -- mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin, tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan elämän kamalassa yksinäisyydessä.

_Sinä_, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.

Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin) -- siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.

Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee, rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä sinulta vaadin -- itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon olla "tyrannisi."

_Orjo_.

* * * * *

Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen matkansa perille.

Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.