Part 3

Enkö ollut sinua siitä tarpeeksi pilkannut? Enkö kylliksi silmiäsi valaissut? Etkö vielä ollut sydämesi sisimmässä tuntenut, mikä minua sinussa aina on loukannut? Kuinka olet voinut unhoittaa ne kirvelevät asiat, joita sielussani olen saanut kokea juuri sinun kevytkenkäisyytesi tähden (jos kohta se ennen on ollut ja ehkä nytkin on mustasukkaisuutta)? Minun tähteni, jos minua rakastat, olisit voinut olla menemättä. Ainoastaan minun tähteni, olkoon se sitten sairautta minussa. Vaikka et siellä mitään pahaa tehnytkään, oli menosi kuitenkin rikos sitä henkeä vastaan, jota olen sinut koettanut saada ymmärtämään. Yksistään siis se että menit, olipa syy mikä tahansa. Kaikista enin on minua sentään myrkyttänyt se, ettet tästä siinä vaunussa olostasi sanaakaan minulle kirjeessäsi kertonut, vaikka kaikesta muusta juttelit. Minä en ole urkkinut sinun, matkojasi ja tuttaviasi -- en ole uskaltanut -- tämä vain sattumalta tuli ilmi, mutta pisti sydämeen. Siksi on sairaan ja ehkä pikkumaisen sieluni rauha poissa.

Minä olin sinulle ennen kertonut erityisen vastenmielisyyteni sitä miestä vastaan, jonka kanssa antausit puheisiin muka entisen tuttavuuden perusteella. Minä olin hänet tavannut ilotyttöjen hyvänä ystävänä Pietarin pasaasheissa ja itse olit minulle kertonut hänen kevytluontoisuudestaan. Tyttö! Jos vähänvähääkään tajuat minua, niin tiedä se: Sinä valitset huonosti toverisi! Se, joka valitsee seuransa välittämättä siveellisestä näkökannasta, on kevytmielinen. Sinussa ei kuitenkaan liene toisen jalostajaa. Vai oletko niin naivi että, kun minä pilalla sanon sinulle: matkusta vapaasti, uskot minulle todella olevan samantekevää, kenen seurassa liikut? Sinä annoit ulkonaisen asian (mukavuuden tunteen) taas voittaa sisäisen prinsiipin. En olisi luullut että -- sellaisen talven jälkeen -- saatoit olla niin kypsymätön, kun kuulit minun suovan sinulle täyden vapauden, niin oli se merkki siitä, että uskoin sinun _itsestäsi_ älyävän, mitä velvollisuuksiisi ja oikeuksiisi aviotoverina sisältyi ja mitä ei. Mutta tämä taas osoittaa ettei sinulla... Mirjam, jos et sinä edes myönnä tehneesi vastoin parempaa tuntoasi, niin en totisesti ymmärrä, mihin sinun kanssasi joudun. Elämä on kokoonpantu asioista, jotka sen arvon määräävät.

Kesäni rauha on rikkoutunut! (kirjoitti aviomies, itsekin aavistaen, että hänen traagillinen luonteensa vei hänet nyt liian pitkälle). Eikä se enää parane, jollet sinä sydämelläsi näytä että sinulla on hyviä harrastuksia, sisäisiä harrastuksia eikä ulkonaisia, joilla muutenkin olet minua haavoittanut.

Pidät minua liikoja vaativaisena, mutta katso omaan olemukseesi, missä määrin sinä osaat usein olla ajattelematon ja sitä tietä -- tarkoittamatta! -- loukata toisen syvimpiä ihanteita. Ja sillä tavalla sinä sytytät miehessäsi hänen raa'immat intohimonsa, hänen vihansa ja halveksumisensa, mikä sinulle itsellesi on niin vaarallista. Kaksi päivää olen minä sisässäni taistellut synkkää myrskyä vastaan ja koettanut saada sen hillityksi. En ole itseäni tuntenut onnelliseksi aviomieheksi ja paljon olen pahoja laskuja tehnyt.

Kestä, nuori ihminen, opi silloin kun vielä on aika, sinulla ei ole oikeutta ylpistyä -- ja aseta tarkoin meidän yhteiselämämme vaaka. Minä en sinusta erilleen pyri, päinvastoin se on yritys yhdistää.

Näin kirjoitti nyt

_Orjo_.

Tämän jälkeen seurasi eri paperille seuraavanlainen pitkä P.S. reunamuistutuksineen:

20 p. kesäk. Nautittava tuntia jälkeen n:o 7:n:

"Jota minä rakastan, sitä minä kuritan." Luuletko sinä, Mirjam, että meidän sielullinen suhteemme vähääkään paraneisi, jollen minä yhtärintaa kuin sinulle kirjoitan "hyviä" kirjeitä, myös kosketteleisi todellisia tunteitani, huoliani, harmejani ja surujani? Olisikohan muka parempi kaikki salata ja niellä -- niinkuin muut tekevät? Mutta minusta on näyttänyt että sellaiset aviomiehet, jotka hillitsevät, itsensä mitään kovaa sanomasta puolisoilleen, ovat ikäänkuin etempänä puolisoittensa sydämistä ja vielä onnettomammat kuin ne, jotka vapaasti punnitsevat, arvostelevat tai koettavat saada toista tajuamaan itseään ja elämänkatsomustaan. Ja minusta on näyttänyt että sellaisten "siivojen" aviomiesten opetus rajoittuu korkeintaan kuivakiskoiseen, hieman ärtyiseen kohteluun vaimoihinsa nähden. Sentähden juuri olen kirjoittanut kaikesta että suhteemme -- sitten kun persoonallisesti tavataan -- olisi edeltäpäin varustettu ja valmis. Hetken ruusunpunaiset tunnelmat eivät takaa pysyväistä yhteisymmärrystä. Täytyy olla varuillaan elämän ampumia myrkkynuolia vastaan. Ne suhisevat ympärillämme kuin satujen noita-vasamat. Juuri kun luulee olevansa oikeutettu päästämään helakan naurun ja nauttimaan elämästä, silloin väijyy katkeruuden jumalatar likinnä, jousi jännityksissä. Olethan sinäkin sen huomannut? Lapseni!

Loppulause.

Viime yön, tuon ikävöivän runon kirjoitettuani nukuin paremmin -- siihen vaikutti ilman muutos, kun nyt on viileä ja sataa vettä.

Lupaathan, Mirjam, sitten kun tulet, olla minua jättämättä kauvaksi yksikseni? Eihän siellä joukossa alhaalla paljon viisastu.

Tuomiokapitulin salainen juttu meitä vastaan... ole aivan huoleti. Kyllä selitän kaikki. Ole luja. Varo kaikin mokomin teidän pappia. Ole valmis äkillisiin urkkimisiin. Pelko pois ja sydän kirkas!

_Orjo_.

* * * * *

Kolme päivää turhaan odotettuaan, Orjo Korelius taas tarttui kynään. Hän lennätti avonaisen kortin esperantoksi, jota hän harjoitteli ja jota varten hän oli toimittanut toisen sanakirjan Mirjamille. Esperanto hänen mielestään soveltui rakastavaisten keskinäiseksi kieleksi, joka virheineenkin oli huvittava.

_Dolcha Infano!_ hän kirjoitti. _Ho ve!_ alkoi kortti. _Chiuj vi virinoj estas similaj: vi postulas la leterojn de viaj amikoj kiel eble plej ofte, sed mem vi malmulte al viaj amikoj volas skribi. Vi kredeble ricevis chiujn miajn longajn leterojn? Kalkulutiu-chi jam estas la deka_.

Senjälkeen yhteen palaan seurasi kuvaus:

_Chiutage mi laboras sur la kampo aû banas en la bordo de la lago; mi ofte gimnastikas -- nuda -- sur la sablo, kiam la suno varmege brilas. Tio-chi estas gzuajzo tre saniga! La kukolo kantas en arbaro... Morgau estas la vespero de Johano, sed nun pluvegas, kaj ni, kredeble, festos tre mal-gzoje_...

_Vi, mia edzino, ne forgesu min! Mi restas: via granda Knabo kaj Edzo_

_Orjo_.

8.

27 p. kesäkuuta.

Mirjam kultani!

Monen yön rauhan on mieheltäsi vienyt sinun äänettömyytesi!

Jolleivät syyt sellaiseen äänettömyyteen, joka tuo toiselle epäilyksen helvetin, ole sisäiset, niin kyllä ulkonaiset syyt kirjoittamattomuuteen ovat miehelle surullisimmat kuulla. Jo se että vaimo toisen ihmisen kautta voi lähettää miehelleen "sydämelliset tervehdykset" lisäyksellä ettei itse jouda kirjoittamaan, on sieluopillisesti sellainen menettelytapa, jota en olisi luullut tarvitsevani kokea _minun_ vaimoltani. Paljon helpompi on olla saamatta hiiskaustakaan vaimoltaan kuin toisen kirjeessä saada viesti ettei muka jouda vastaamaan. Aivankuin ei oltaisikaan naimisissa ja aivankuin suhde miehen ja naisen välillä olisi toisten välitettävissä! Mirjam rakas, uskon että itsekkin näin tuntisit, jos minä jonkun toisen kirjeessä lähettäisin _sinulle_ sydämelliset terveiset. Miltähän se sinusta maistuisi pitkän kirjeodotuksen perästä!

Lapseni, Lapseni, sinä olet -- Lapsi. Minä olen sinulle kirjoittanut kolme kertaa viikossa ja tämä on 13:s eli 14:s viestini siitä kun erottiin, mutta sinä olet vastannut tuskin kolmea kertaa. En tarkoita, että kilpaileisit kirjeitten runsaudessa, mutta että edes antaisit toisen tuntea vastaanottaneesi kaikki sisäisten tuskien ja riemujen purkaukset mieheltäsi. Jos joku syrjäinen sattuisi tämän kirjeen lukemaan, tulisi hän siihen käsitykseen että se on vaimo, joka tässä on luopumassa lemmestään, ja mies muka "kerjäämässä" kadotettua onneaan. Vai onkinko niin, vastaa! -- Oi Jumala, kuinka pitkä on odotus! En olisi uskonut, kuinka minä jo olen ehtinyt sinuun kiinnikasvaa sielun ja ruumiin puolesta...

* * * * *

Samana päivänä, samassa paikassa, samalta Pojalta.

_Samalle Sulosuulleni!_

Juuri palasimme tervahaudalta ja vieläkin tuoksahtaa keuhkoissa tervansavulta. Nyt sataa vettä ja käki kukkuu.

Kerronpa Tytölleni nyt sitä nykyajan sivistyshistoriaa. Kun minä, sinusta erottua, olin saapunut siihen meidän kaupunkiin, oli kirjeiden joukossa myös kirje isältäni. Se kirje oli tuskassa kirjoitettu, siinä ukko naivisti "pappien mielten rauhoittamiseksi" kehoitti meitä kaikessa hiljaisuudessa nyt kesän tullen vihityttämään itsemme papin edessä, jotta se tuomiokapitulin rettelö raukeaisi kesken. Ajattelinpa silloin pyörtää takaisin ja olla menemättä vanhaan kotiin. Mutta otin järjen avuksi ja osasin oikein laskea. Isäni kirje oli vain hätäisen tunnelman aiheuttama. Ja minkälainen kirjevaihto ukolla oli piispan viraston kanssa, sen saat sittemmin kuulla. Enempää ei vanhalta papilta saata vaatia. Ei sinun, kultaseni, tarvitse huolehtia julkisuuteen tulemista. Sinunkin täytyy oppia ymmärtämään että tällainen juttu kypsyttää vapauden aatetta koko suomessa ja ihan varmasti kapituli enemmän menettää kuin voittaa, jos se käy asiaan kiinni. Sillä tuhannet valistuneimmista ovat meidän puolellamme. Tässä vain kysytään että minun vaimoni kestää henkilökohtaiset ikävyydet yhtä kauniisti kuin tähänkin asti. Jos ei Mirjam kestä, ei Orjokaan kestä.

Tietysti olisi -- jutun puhkeamisen varalta -- mainio meille, jos ei minun tarvitseisi ottaa virkoja vastaan pikkukaupungeissa, vaan saisimme elää maalla tulevan talven ja sieltä pitäen taistella. Mutta kuka keksii keinon -- me olemme siihen köyhät eikä toisten apuun saa luottaa. Muista että jos vielä 1 vuoden kestämme eteenpäin, on meillä hyvä kokemus ja sitten kestämme iän kaiken -- vuosi vuodelta yhä sulautuen toisiimme. Niinhän? Kyllä meidän nyt täytyy asettua jälkipuoleksi kesää tänne, jossa minä jo olen. Täällä olisi hyvä olla, oikein hyvä, jos -- -- -- Suokoon Jumala anteeksi, minä en antipatialleni mitään mahda. Mutta koettakaamme _me_ olla paljon yksissä; eihän ole pakko jäädä alakertaan enemmäksi aikaa kuin mitä syönti ja kahvitukset kaipaavat. Ne muutamat aristokraattiset kesävieraat -- ei kannata. Ja me muutamme heilini kanssa ihan varmasti joksikin viikoksi Ulpukkasaareen, jossa saamme olla rauhassa. Otamme kotoa vain leipää ja voita, itse kalastamme ja soudamme maitomme mökiltä. Siellä, saaressa, on idyllinen elämä! Sänkyä ei siellä ole kunnollista, mutta -- maataan lattialla. Ja aallot loiskivat ja vienosti suhisee länsituuli männikössä. Ja joka aamu saa juosta suoraan järven rantaan. Ja me olemme kahden Luonnon paratiisissa kuten Eva ja Adam.

Jotakin on sen Ulpukkasaaren elämän varalta ostettava kaupungista vieraiden vuoksi (esim. viinipullo). Muuten täytyy rahojen suhteen olla säästeliäitä. Ei ole minulla sinulle lähettää enää kuin kymmenen markkaa matkakassasi vahvistukseksi, mutta sen sisään on lemmen sinikukkia siroitettu. Lämmin suukkonen

_Orjoltasi_...

9.

Yöauringon kaupungista 27 p. kesäkuuta klo 1/2 10 i.

Orjo kultani!

Kävelin äsken metsässä yksikseni, kaikki sinun kirjeesi povellani ja luin niitä -- ja kävelin... (istua täällä ulkona ei voi, kun on niin kauheasti sääskiä).

Kävelin ja mietin. Siinä kirjeessä n:o 7 on paljon pahoja sanoja, joita tahallasi käytät, vaikka tiedät että ne äärettömästi minua loukkaavat. Siitä vaunussa olostani minun ei tarvitse itseäni puolustaa. Sanon vain että yhtä puhtaalla tunnolla kuin sinne menin, yhtä puhtaalla poiskin tulin, ja ajattelen että jos olisit nähnyt kuinka huonosti voipa olin, niin olisit pyytänytkin sinne menemään. Olin niin väsynyt etten jaksanut montakaan sanaa puhua, tuntui vain hyvältä olla puhtaammassa ilmassa, jossa ei ollut likaisia ja haisevia jätkiä tungokseen asti. Saat sinä kysyä minun nykyisiä suhteitani ja tiedän että sanovat: "eihän tuo näy enää kenestäkään välittävän, kun ukon sai" ja niin se onkin. Ilmaa ne ovat minulle kaikin! "Se yksi" matkusti täältä heti kun tulin enkä ole häntä kertaakaan nähnyt; myötyriksi kuului menneen.

Voisikohan Täti antaa sinulle pari tyynyä? Talvella hän niitä tarjosi, lähettäisit ne tervavenheellä. Meillä ei ole kuin kaksi pitkää ja 3 lyhyttä tyynyä. -- -- -- Kirje jäi kesken kun tuli vieraita. Aurinko heti nousee. Esperanto-korttisi olen kääntänyt suomeksi. Oma Poikani! En tiedä mitä sinulle _sen runon_ johdosta sanon. Onko siinä kylliksi, kun sanon että vaikka kuinka moneen kertaan sen luen, niin aina se niin sydämeen osaa että vedet silmiin tulvahtaa. Pidän sitä alati muassani, yöllä pääni alla. Sisarille luin siitä vain kolme värssyä. Se on niin minulle kuuluvaa etten voisi sitä muille näyttää. Voi kuinka nauroin sille piirustuksellesi, nauroin niin -- oikein sydämen pohjasta kun sinä astut alas vinniltä selkä koukussa ja jalat kuin viikatteet linkussa. Etkä unohtanut... Kaukaa näytin sitä sisarille, en läheltä.

Oma Orjoni! Tavataan kai me vielä. Sydäntä viiltää, kun ajattelen tapaturma-mahdollisuuksia. Jumala rakas varjelkoon.

Lämmin suutelo ja tulinen syleily Sinun uskolliselta vaimoltasi

Mirjamilta.

(Kirjeen reunat olivat poikkipäin täyteen kirjoitetut).

Älä valvota minua öisin -- jos nukut, niin minäkin saan unta. Kätesi haavat kulta parantaa suuteloilla. Jospa sydämesi haavatkin parantaa voisin! Siihen voimaa rukoilen. Ei minulla ole muita koko maailmassa kuin sinä, Orjo! -- Jää hyvästi, rakas mieheni, jota minä rakastan, rakastan, vaikka sata mustaa kirjettä tulisi.

* * * * *

"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin. Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta. Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä mielialoja! Mutta -- Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi... Mirjamin silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.

Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti Orjolta. Postikortti -- esperantoksi.

Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti sanakirjan avulla kääntää korttia.

_La versoj -- nokte -- en la subtegmento_. Niin, sieltä vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti -- yöllä.

Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo, Antau mi ripozas la verda arbaro, Jen brilas la lago kiel hela spegulo, Mi sentas l'odoron de fresha herbaro, He! bela en Nordo estas naturo! Kaj kara tie-chi por mi la somero! Ho! dolcha infano! mia propra edzino! Ho! sola por mi, fidela virino! El tuta mia koro al vi mi sopiras, Kiom mi sopiras? oni ne el-diras! -- -- Jam estas la tempo por dormo perdita -- Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito, Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû! Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!

Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden asian: tämä kirje ei ollut musta.

Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. _Dolcha infano_ -- suloinen lapsi, _propra edzino_ -- oma puoliso; _fidela virino_ -- uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.

Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle kirjeen.

Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle, joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!

* * * * *

_Orjon vastaus_.

29 p. kesäkuuta.

Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen -- koivun alle -- mättäälle -- sitä kirjettä lukemaan.

Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin -- kenties ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut -- runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut. Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun -- Orjon imettäväksi. Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta, jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta, joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan, mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni, istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle, langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos -- lintusena -- ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki --? Ei, ei, pidä sinä vain kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi -- välittämättä minun riuhtomisistani -- ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle enää sellaisia kirjeitä kirjoita -- mutta luulen sentään niilläkin olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään. On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä -- tämä että vapaaehtoisesti suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää, sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin ihmiskunnalle.

Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni -- suokoon Jumala että tapaamme toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin, niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin -- sinun syliisi olisin vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi annettu "aina varovaiselta mieheltään."

Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden johdolla -- jos niitä tottelemme -- käy aina hyvin, meni miten meni. Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa... Me olemme mies ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä suruunsa.

Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta öiksi. Toiset menivät koskille -- me purjeissa laskemme, on kova tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni, valkopulmuseni puhdas -- suudelma sielusi soittelijalta

_Orjolta_.

* * * * *

Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun eräästä maalaiskievarista.

Rakas mieheni! hän kirjoitti. -- Koska posti menee ensi yönä tästä sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme. Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta tuon tahtoo aina unohtaa.

Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu... Olen niin väsynyt -- viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota voimia ja nuku rauhallisesti yösi -- minä otsaasi silittelen, oman kultani ihanaa otsaa.

Ole varovainen matkallasi sinäkin -- koskissa ja maanteillä.

Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen -- -- Älä ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!

Sinua kaipaava vaimosi _Mirjam_.

10.

Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti. Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta, saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa. Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.

-- Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.

-- Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.

Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon, joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin -- hän, hengen mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies -- ja leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.

Mutta -- miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee...

Viikot vierivät.

Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.

Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman kohtalonsa kelkkaan!

Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana -- viimeiset viikot olivat menossa.

Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä itsensä irti ympäristöstään ja -- ilman mitään tositarvista, ehkä pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan -- lähteä matkoille heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina olentoina.