Part 21

Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa, jota aamuaurinko valaisi.

Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.

Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.

Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä _enää häiritä_.

* * * * *

Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He _yksin_ tietävät niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.

Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina -- siinä miesten ikävän ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.

Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee ihmissielun ikuinen romantiikka -- tuossa _aviomiehen yksinäisessä matkustuksessa_. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu heidän matkavaippaansa -- he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se ottaa mukaan vai kotiinko jättää -- varalta ovat sen viime hetkessä vaippaan kääräisseet.

Sydän parka!

* * * * *

Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt tulikoetuksiansa?

* * * * *

Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?

* * * * *

Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"

Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti, hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.

Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.

Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän osannut laskea kumpaa oli tulossa...

Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän sitä epäili!

* * * * *

Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa -- nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle, vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.

* * * * *

Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna tyhjältä -- _Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet_ ja lisäksi kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen. Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes, kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.

Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta, mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän ei sille mitään mahtanut että Agneksen _silmät_ hänestä kiiluivat juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen rakkautta.

Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät -- milloin kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja vihan säteitä singoten!

Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan kangastella hänen sielussaan. Mitä, _mitä_ oli hänen tehtävä? Eikö ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi tyytyä -- -- --

* * * * *

Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto -- _niinkuin mies sitä luuli_ -- siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta, jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä -- "varmaan jostain hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin. Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."

Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?

Mies kauhistui, kun sitä _nyt_ -- ilman tukea -- harkitsi.

Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte, mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä -- silloin -- teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively ja sulosointuinen ääni -- pirullisinta kiemailuako vain? Ja suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" -- näyttelijän fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä _pelosta_. Pelosta sillä tyttöön vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan. Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut -- _inho_.

Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka Mirjam -- suudelman salaisuuden tietää saatuaan -- oli vakuuttanut miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut -- pelännyt -- vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam -- saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan -- valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa omasta siskostaan -- ei tietänyt koskaan taata.

Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella -- inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden huumeeseensa. Kuta _julmempi_ toinen oli, sitä hempeämmin toinen _kerjäsi_. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään miehet omin voimin päässeet ylös.

* * * * *

Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."

Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla säpsähtäen omaa hartauttaan.

Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui huoneeseensa.

* * * * *

"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta -- ja sitten olisi kaikki saanut räjähtää vihdoinkin rikki!"

Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, _hullunkurinen ajatuslento_.

Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.

* * * * *

Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin. Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin -- vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa. Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä -- hengetön erämaa.

* * * * *

Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää koskaan palaa näille maille!"

Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.

Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.

Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös _tänne_ lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle -- ainakin vuodeksi Huomaa: _minä_ rakastan sitäkin lasta, mutta _sinun_ tähtesi tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä. Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam -- pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä olet heikko nyt -- minä arvaan -- mutta ilmoita minulle, heti kun luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan _sitä_ tietoa.

_Orjo_

"Hirveä mies!" hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen laatikkoon. "Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle."

Mutta järki vakuutti hänelle: "Nyt tai ei koskaan! Täten varustan hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä hänet ainakaan palaamasta kotiin."

* * * * *

Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:

Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.

Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan. Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä Jumala meitä auttaa.

Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki, on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä, käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!

Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet -- ja pitkäkö on elinaikamme.

Olen lähdössä -- huomenna -- tuttavaini luo maaseudulle, vaikka epätietoista on, tulenko sinne elävänä, sillä _sydämeni_ on niin heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi kielletty... Anna minulle Orjo _anteeksi ylpeyteni ja pahuuteni_, olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinut _näyttää_. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia lapsiamme:

_Mirjam_.

Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää lastamme Hilleviksi?

* * * * *

Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaan _nyt_ aviovaimon sydän ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!

* * * * *

Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:

Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.

Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta, että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa, niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän -- tiedät mitä päivää tarkoitan -- aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja viattomain lastesi

_äitinä_.

* * * * *

Orjo tunsi syvää mielenliikutusta siitä mitä sai tietää, mutta samalla hän tunsi että olisi ollut parempi, jos ei Mirjam tätä toista kirjettään olisi lähettänyt. Sillä niin pian kun asia koski Oihonnaa, hän tahtoi olla täydellisesti itsenäinen, ja ollen luonnostaan kapinallinen halusi kaikista vähiten noudattaa hänen neuvoaan, joka oli ollut valtavana aiheuttajana Oihonnan kahtalaiseen käytökseen.

39.

Uhmaten Mirjamin ihanan kirjeen suloista vaikutelmaa vastaan, Orjo ryhtyi avioliittonsa kauheimpaan sairasleikkaukseen tahtoen kylmästi kuin tiedemies pysyä kiinni järjellisissä kokemuksissaan. "Nyt tai ei koskaan!" kaikui infernaalinen huuto hänen itsekkäässä sydämessään, joka ei löytänyt hoivaa kesän lämpimissä iloissa, jotka joka päivä leikkivät hänen ympärillään.

"Jos lykkään viikonkaan eteenpäin, niin se jääpi tekemättä", tunsi hän. "Avioerokirje jääpi kirjoittamatta joka _on_ kirjoitettava, käyköön miten käyköönkin. Se on yhdeksän vuoden avioelämän kypsyttämä kalman kukka, luonnon surullisesta pakosta sielun pohjamudista versonut."

Hänen päätään pyörrytti, hän jätti usein kynän ja pakeni vesille tai metsään, mutta palasi aina uudestaan huoneeseensa pakottaen itsensä kuin rikoksentekijä kolkkoon tehtäväänsä.

Orjo Korelius lähetti "aviokirjeensä" kuolemanheikolle vaimolleen, joka sen saatuaan oli menettää viimeisenkin henkensä. Voiko kuvitella mitään julmempaa? Tapahtui Jumalan ihme että Mirjam _kesti_ tuon odottamattoman iskun. Mutta äärettömästi hän siitä kärsi. Miehensä menettely vaivasi häntä siinä määrin että hän junassa matkustaessaan vieraassa seudussa ei uskaltanut ilmaista olevansa Orjo Koreliuksen rouva -- olihan Orjo hänet kieltänyt ja hän _häpesi_ tunnustaa olevansa sellaisen miehen vaimo. Mutta olisi väärin kieltää aviomiehen kirjeensisällöltä kaikki arvo. Täytyi tuntea Orjo Korelius sydänjuuria myöten, käsittääkseen että hänkin todella _tarkoitti_ parasta. Hänen taistelutapansa vain oli ajattelemattomasti valittu; hän ei koskaan osannut laskea, mikä räjähdysvoima saattoi olla hänen henkisillä pommeillaan ja ponnistuksillaan. Hän oli liiaksi romantikko, liiaksi kirjailija osataksensa asettua elävän todellisuuden kannalle. Hän oli näkevinään -- ja näkikin -- kaikki kuin kirjassa kirjanlehdillä ja häntä _huvitti_ tämä vastakohtaisuuksien ja julmien jännitysten leikki. Itse hän monesti oli kironnut tätä luonteensa ominaisuutta samalla kuin hän jo kuvitteli että ihmiset hänet _ymmärtävät oikein_.

Mirjamilla, joka ei ollut romantikko eikä kirjailija, oli äärettömän vaikea seurata mukana tässä mielikuvituksen hillittömässä piirileikissä. Ei kohtalo suotta sentään ollut häntä määrännyt kirjailijan vaimoksi ei moni hänen asemassaan olisi siinäkään määrin ymmärtänyt Orjo Koreliusta kuin juuri _Mirjam_.

Mirjam parka! Tuo uskollinen sielu!

Orjo Korelius ei avioerokirjeellään luonnollisestikaan ollut tarkoittanut täyttä totta. Hän vain tahtoi nähdä, _mitä_ se Mirjamiin vaikuttaisi ja eikö se vaikuttaisi hyvään päin? Hän tahtoi aina vain kasvattaa, kasvattaa vaimoaan.

Totta myös olihan hänessä syttynyt salainen, mieletön haave että Oihonna, Mirjamin sisko, jotenkin joutuisi hänen kärsimystensä lievittäjäksi ja että Mirjam parka siis saisi hävitä näyttämöltä. Tämä julma mieliteko sekin oli tietysti vain hänen romantikko-aivojensa itsepintaisia päähänpistoja. Kuka mittaa ihmisen sydämen salaisuudet?

Orjo Korelius yhtaikaa pelkäsi ja toivoi kamalan kirjeensä seurauksia. Saattoipa hänelle tulla hetkinen hiljaisuudessa, jolloin hän hartaasti rukoili että Jumala tekisi hänen hyökkäyksensä voimattomaksi.

Jumala kuulikin hänen rukouksensa. Mirjam palasi kotiin! Mirjam palasi -- niinkuin ennenkin. Ihanana kesäisenä yönä Mirjam palasi ihanan lapsensa kanssa ja suoraapäätä hän syöksyi miehensä luo -- rauha oli palannut Korpilinnaan. "Anna anteeksi!"

Aviopuolisot kiittivät kumpikin Jumalaa ja kävivät ilolla uuteen elämäntaisteluun.

Viidennen lapsensa he nimittivät Karma Hilleviksi -- Karman lapsihan se näet oli tuo suloinen pieni, sinisilmä tyttö.

Mutta -- Orjo Koreliuksen Oihonna-haave ei vieläkään ollut hellittänyt. Kerran syttyneenä elämän syvissä kärsimyksissä se yhä etoi hänen sydänjuuriaan. Nyt se oli ottanut vain luonnottoman muodon -- koska mies ei saanut vastarakkautta, niin hän antoi romanttisen _vihan_ täyttää sydämensä. Jumalaties mitä hän oikein kuvitteli, mutta hän koetti _estää_ Oihonnan jälleensaapumisen paikkakunnalle. Hän ei muka "vastannut seurauksista." Tyttö kuitenkin saapui. Orjo asettui sotakannalle Oihonna ei saanut edes käydä Korpilinnassa ja jos Orjo hänet milloin tapasi kylällä, niin ei aviomies tervehtinyt kälyään. Sillä tavalla hän häntä "rankaisi." Tätä surkeata suhdetta kesti kuukausimääriä. Mirjamista se kuitenkin oli parempi kuin mikään hellä suhde, jollaisen hän hämmästyksekseen oli raskautensa tilan aikana Orjossa ensi kerran keksinyt Orjossa, joka ei koskaan ollut pyrkinytkään olemaan uskoton.

Sisarukset olivat tosin neuvottomat, _mitä_ Orjon kolkko käytös oikein tarkoitti. Myöhäsyksyn synkimpinä päivinä -- aviomiehen tuntiessa itsensä erämaan vangiksi -- tuo Orjon ystävyydenkaiho otti niin julman muodon että hän kauhukseen itsekin huomasi jo olevansa hulluuden rajoilla. Hän lähetti uhkauskirjeen Oihonnalle -- Oihonnan piti nöyrtyä -- muuten hän, Orjo, ampuu tytön...

Se oli rakkauden sairautta. Oihonna itki itkunsa, mutta koveni kovenemistaan. Mitä oli tuolla julmalla miehellä tekemistä hänen kanssaan?

Eräänä yönä Orjo luki läpi paksun venäläisen rikosromaanin. Siinä kerrottiin tytöstä, jolle kohtalo oli kova. Tämä Dostojevskyn kirja yhtäkkiä hellytti Orjo Koreliuksen sydämen ja hän vertasi mielikuvituksessaan kirjan tyttöä Oihonnaan. Lempeä anteeksiantamuksen henki valtasi hänet ja seuraavana iltana hän muuttuneena miehenä pujahti Oihonnan luo ja katsoen syvästi silmiin ja tarttuen lujasti neitoa käteen, teki hänen kanssaan sovinnon. Oihonna myös tuli liikutetuksi ja pyysi moninkerroin anteeksi oman käytöksensä. Orjo ei voinut olla nauttimatta Oihonnan kauniista katseesta...

"Kaikki tulee hyväksi -- Jumalankiitos." "Epäitsekäs ystävyys on elämän kultaa." Orjon askeleet läpi kolkon korven illan pimeässä olivat kepeät ja raskas taakka hänen seljässään ei painanut. Mies eli _hengellään_. Mirjamkin iloitsi, kun kuuli Orjon vihdoinkin sulaneen ja heittäneen pois kaikki joutavat.

Tuli talvi. Orjo sai yhtäkkiä päähänsä lähteä pienelle virkistysretkelle pääkaupunkiin. Tällaisia lyhyitä pääkaupunkiretkiä hän oli tehnyt melkein joka vuosi, tavallisesti ennen joulua. Ne olivat keitaita hänen henkisessä Saharassaan. Mirjam parka ei koskaan päässyt mukaan noille retkille, sillä hänhän oli kiinni lapsissaan.

Sinä iltana kun Orjo teki matkapäätöksensä, lainasi Oihonna hänelle poronsa. Orjo ihmetteli Oihonnan hyväntahtoisuutta ja ajaessaan pulkalla tähtien valossa Korpilinnaansa hänestä yhtäkkiä alkoi tuntua että Oihonnalla on joku salaisuus. Mirjam, kuullessaan Orjon lähtevän pääkaupunkiin, teki pikaisen päätöksen ja läksi mukaan -- ei kuitenkaan tarkoituksessa seurata pääkaupunkiin asti, vaan vieraillaksensa välillä olevassa pikkukaupungissa. Oihonna näytti iloiselta sisarensa puolesta ja saattoi porollaan matkustavaisia kauvas jään ulapalle. Kuu paistoi. Ensimäisessä kievarissa Mirjam ilmaisi Oihonnan salaisuuden: Oihonna oli kihloissa!

Musertavana yllätyksenä tämä tieto tuli Orjolle Ja minkä kirjeen hän taas lieneekään lennättänyt Oihonnalle! Itsekkäisyys ja särkyneen haaveen viimeinen leimahdus olivat miehessä jälleen saaneet vallan.

Mirjam teki parhaansa. Hän oli niin hellä -- kuinka hän nauttikaan että joskuskaan sai lapsihuolista vapaana näin kahdenkesken matkustaa _oman_ miehensä kanssa ja rauhallisesti nukkua yhdessä majatalossa ja hotellissa.

Mutta sellaista _armoa_ kesti niin vähän aikaa. Oli aina kiire. Ja tiukat raha-asiat estivät heitä nytkin yhdessä matkustamasta pääkaupunkiin asti. Kirottu raha! Tuo kirottu raha!

Joka särki ihmisen onnen! -- Orjo matkusti siis yksin. Hänellähän oli vapaa asunto pääkaupungissa. Ja sellainen toveri, joka piti häntä luonaan kuin pidetään piispaa pappilassa. Orjo sai muutamassa vuorokaudessa herkutella sekä aineellisesti että henkisesti enemmän kuin Mirjam parka kahdessa vuodessa. Hän sai käydä teatterissa ja istua samppanjapöydässä, kuulla musiikkia ja saada, lämmintä osanottoa elämäänsä, niittää kiitosta ja kunniaa. Kuinka hän sitä tarvitsikaan, _ansaitsikaan_ erämaansa vankeuden jälkeen se on totta se -- mutta Mirjam, _miksi_ piti Mirjamin aina jäädä niin vähille? Orjo Korelius, korpikirjailija, tulee ilon huumaamana teatterista -- hotellin kautta ja miettii elämäänsä. Kello on 12 yöllä. Hän muistaa Mirjamin, muistaa kaukaisen kotinsa, muistaa lapselliset rakkaushaaveensa, kuutamoporot ja Oihonnan... Omatunto käskee hänen kirjoittaa Mirjamille ennenkaikkea Mirjamille.

Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa:

Rakas Mirjam!

Minä lienen hullu mies, mutta minä rakastan sinua vielä, kuuletko, ymmärrätkö, uskotko enää mitään elämämme repaleisuuden jälkeen erämaan hiljaisen kuoleman kynnyksellä?