Part 20

-- Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.

-- Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.

Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.

-- Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan...

-- Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. Ja Oihonna vastasi lyhyesti:

-- En.

Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam seisoi taampana.

36.

Sitten vasta tapahtui _räjähdys_. Suudelma oli vain sytytyslanka, dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.

Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman vaikuttamasta mielenliikutuksesta -- hänelle sattui aina suuttumuksen jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi -- souti Orjo saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.

Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän Mirjamille.

-- Mutta saatanhan minä tulla, -- ehdotti Mirjam.

-- Sinä?

Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.

-- Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.

-- Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän, Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.

-- No miksi? kysyi vaimo.

-- Siksi että teemme syntiä sanoillamme.

-- Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.

-- Emme ainakaan sanoilla.

-- Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon kanssa.

-- Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.

-- Minä opetan, sanoi aviomies. --

Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle anteeksi suudelman.

Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.

Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies. -- "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä toistamiseen suutele?"

-- Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.

"Merkillistä", hän ajatteli samalla: _"hän_ saa panna päällensä kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."

Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he maalasivat palkin palkilta -- Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina nauroi niin että hampaat hohtivat.

-- Kippistä!

-- Kippis!

-- Sinä olet kekseliäs, Orjo.

-- Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole enempi.

-- Minulle on tässäkin kylliksi.

-- Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.

-- Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi. Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.

-- Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!

-- Älä nyt imartele!

-- Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti. Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa...

-- No, mikset sano? kysyi tyttö.

-- Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

-- Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

-- Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli lämmitetty niin kuumaksi.

-- Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

-- Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä ollut tietänyt tulleensa raskaaksi...

-- Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli valtavan isoja kirjaimia.

-- Sinä olet taiteellinen.

-- Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää. Hävitäppäs likka oma nimesi.

-- Hävitetään yhdessä.

Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat yhteen.

-- Joko sinua väsyttää?

-- Ei vähääkään!

-- Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.

Ja he jatkoivat työtään.

Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.

-- Nytpä ruoka maistaa!

Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri -- hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään ei mitään olisi tapahtunut.

Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana, sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.

-- Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.

-- Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.

-- Sinä?

-- Minä!

-- Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!

-- Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan -- koko Korpilinnan.

-- Älä viitsi! pani tyttö.

-- Niin, sanoi aviomies synkästi. -- Mitä minä tällä talolla teen. Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo...

-- Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.

-- Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin katsoen tyttöön.

He astuivat saarelle.

-- Mirjam, sinä et usko, _kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!_

Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:

-- Häpeä Orjo _kiittämästä_ minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia -- _se on aivan samaa_.

-- En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.

-- Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. -- Älä viitsi valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.

-- Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.

-- Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet Mirjamille _paha_!

-- Mutta Oihonna --?

-- Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä -- minä _inhoan sinua!_ Kuuletko: minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille...

Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti sanoi hän:

-- Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot, Orjo?

-- Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna, et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.

-- Inhottava mies!

-- Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!

-- Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.

Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.

-- Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa vallassa: _Tuollaisen miehen_ kanssa _minä_ en eläisi päivääkään yhdessä.

-- Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.

-- Mitäkö _minulla_ on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä lisäksi olet _siveetön raukka!_

-- Oihonna!? Tyttö!

-- Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen -- raiskaaja!

-- Oihonna! Punnitse sanasi, taikka --

-- Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden kerrankin vasten naamaa.

-- Peruuta heti sanasi: _raiskaaja!_ Orjo oli vaistomaisesti hypähtänyt tytön eteen.

-- En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja. Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian -- nuorelta tytöltä, jolla ei ole mitään muuta kuin kunniansa.

-- Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet _nyt_ tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi uskonut sinua niin -- kunniattomaksi.

Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa. Hänen oli nyt syy.

-- _Minä_ olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. -- _Minä_ olen siveellinen, mutta sinä olet raukka -- sinä olet tahtonut minut raiskata.

-- Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!

Orjo Korelius puhui ja vetosi usein _Jumalaan_. Millä oikeudella? kysyi hän aina samalla tunnossaan.

-- _Sinua_ Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan vallassa. -- _Sinun_ ei tarvitse puhua Jumalasta. _Sinä_ et saa koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan Leo Tolstoista sinä, jota _minä_ inhoan. -- -- --

Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.

-- Mutta _hänen_ täytyy pyytää anteeksi Oihonnan _täytyy_ peruuttaa sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.

* * * * *

Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta, syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata. Koko maailma oli hänen silmissään _muuttunut_, kaikki hyvän usko rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet -- -- -- --

"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä _peruuttaa?_ Omatunto! Totuus!

37.

"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut, rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään -- on kurjuus. Tämä -- jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."

Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa. Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain, soutanut yksikseen salmen poikki.

Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti oli jotakin sisarelleen ilmaissut -- Mirjam, joka oli vakuuttanut miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.

Oliko hän itse säilyttänyt ne?

Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha, joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä Oihonna illalla oli purkanut.

-- Sinä tulet minun luokseni! _Sinä!_

-- Niin. _Kukas_ sitten?

-- Tietysti se, jonka on tultava.

-- Oihonnako?

-- Niin.

-- Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa tarkoituksessa...

-- Mene...

Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua. Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan. Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti jalkoihinsa.

Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka _täytyi_ pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja muita. Vasta sitten...

Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelle _totuuden?_

Orjo ei ymmärtänyt -- ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä -- suudelman tuottama alennus ja se, että hänen _sisarensa_ mies, joka _löi_ omaa vaimoansa, yritti _häntä vietellä_, pani hänen hermonsa pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa -- silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.

Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään, mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti, kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä oli ollut että juuri Oihonna -- eikä kukaan muu -- oli hänelle tuonut ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille, joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot pieksivät kiviä vasten... oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle kultaa _nyt_ hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli kadotettu!

Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja kaunistelemaan. Hänhän _oli_ kulkenut paratiisissa helvetti ympärillään -- ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että hänkin -- maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten -- oli ojentanut kätensä _kielletyn puun_ hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa) koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli tehty -- raiskaaja. Hänestä???

Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana -- siihenhän oli ollut tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.

Mitä, jos hän _kirjoittaisi_ Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!

Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön _täytyi_ leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.

Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.

Tuli vain Mirjam.

-- Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli. Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut, niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten sinua täydellisesti _näkisi läpi_.

-- Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.

-- Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin. Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä! Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta -- uskottomuutta avioliitossa -- hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen pitänyt sinua miesten miehenä... Ja _nyt_ -- --

-- Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.

-- Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni takana!

-- Ei suinkaan! sanoi mies. -- Sinä saat lukea jokaisen kirjeen, minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.

-- Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa sinua. Sinä olet liannut hänet -- hän tuntee itsensä likaiseksi.

-- Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä olen vaarallinen. Minä voin tehdä -- mitä tahansa tässä sielun tilassa.

-- Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut läpi.

Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä nyt tietää?

-- Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.

-- Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!

Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaan Oihonnaa "helvetin tytöksi."

-- Orjo, sinä olet _alentunut_ minun silmissäni eilisillasta saakka!

-- Ja sinä olet _alentunut_ minun silmissäni! kiljahti mies. Hän koetti sitten jatkaa tyynemmin:

-- Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan, ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi... joka päivä... ei mitään muuta...

-- Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen...

-- -- --

Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.

Orjo souti myrskynä saareen.

-- Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä raivossa.

Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:

-- Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä että minä ikinä lukisin _sinun_ kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin _minä_ sinua inhoan ja inhoan _sinun_ kirjojasi.

-- Oihonna! sanoi Orjo. -- Katso ettet pingoita jännettä liian kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa...

-- Mene pois, hävytön mies!

-- -- --

Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi heidän välillään.

Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi... Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen sielussaan oli yhtä sakeata sumua...

* * * * *

Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä, sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa -- Orjo ei tiennyt miten vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei kukaan käynyt hänen luonaan -- ja ainoastaan kerran päivässä toi palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.

"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari, pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi, jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.

Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan yksinäisyydessä.

38.

Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa perään eikä myöntää erehtyneensä.

Uskomatonta, mutta totta -- taistelu riehui elämästä ja kuolemasta. Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.

-- Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.

-- Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.

Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja vastaan.

Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten kanssa _huviretkelle_. Miksi? -- sitä tuskin kukaan heistä tajusi -- kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä, kun Oihonna astui samaan venheeseen.

Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"

-- -- -- --

Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.

-- Peruuta, sanon minä!

-- En! vastasi tyttö.

-- Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana, seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.

-- Hullu mies! sanoi Oihonna.

Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.

-- Lyö! uhmasi tyttö.

-- En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.

Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui pensaikkoon. _Lyö!_ huusi tyttö uudelleen. _En lyö!_ vastasi mies verestävin silmin. -- En lyö _sinua!_ Teen pahempaa. _Suutelen sinua pirun suudelmalla_. Raiskaan sinut todenteolla!...

Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun _ei kumpikaan ymmärtänyt_. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja silmissä suloinen loiste huudahti:

-- _Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta_ -- _minä peruutan, anna anteeksi_ -- älä ole vihainen.

Molemmilla -- kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.

-- Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut _puhtainta ja parhainta_ ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan _ystävyyttä_.

Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.

-- Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. -- Mirjam, tule!

Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen -- ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun. Soutamiseenkin!

-- -- --

Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse häntä seurasi -- Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä asioita. Oli miten olikaan -- _he kaksi_ kuuluivat yhteen.